Näyttäisi siltä, että kovin monet eivät tyydy yksinäisyytensä olotilaan. Se nähdään negatiivisena sairauksena, jossa ei osata luoda sosiaalisia suhteita toisiin ihmisiin. Syitä sille voi olla monia, ja kerron seuraavaksi hieman oman ihmiseloni taustaa.
Olen nuorehko siinä 17-vuodessa oleva pieni miehenalku, joka alkoi syrjäytymään jo peruskoulun alimmilla asteilla. Syynä oli koulukiusaaminen. Minut tungettiin henkisesti maan viimeisimpiinkin maanrakoihin, mutta koskaan en ole kokenut varsinaisesti fyysistä väkivaltaa. Henkinen kiusaaminen sai minut eristäytymään muusta ikäpoppoosta, ja ylä asteella menetin viimeisetkin sosiaaliset (kaveri)siteeni muihin. Ylä asteella en kuitenkaan kokenut enkä koe tulleeni kiusatuksi.
Mikä syy koulukiusaamiselle sitten oli? Sitä en tiedä. Entä mitkä seuraukset? Eristyin, koulumenestykseni huononi hieman, menetin ystävystymisen taidon, koin ihmisvihaa ja menetin ihmisarvon. Nykyään lukiossa ei minua kiusata, ja traumani ovatkin parantuneet. Olen kuitenkin menettänyt kykyni inhimillisten suhteiden solmimiseen: minä en kerta kaikkiaan osaa! Jos joku vähättelisi lapsuudessa koetun koulukiusaamisen vaikutusta nuoruuteen tai aikuisuuteen, minä kyllä raivostuisin ja kokisin suoraan sanottuna vihaa. On käsittämätöntä, että lapset saavat pilata jonkun syyttömän lapsen elämän tämän loppu elämän ajaksi ilman rangaistuksia.
Noh, se siitä parusta ja porusta. Asun yhä synnyinkodissani vanhempieni kanssa, mutta sisimmissäni en tunne tulevani heudän kanssaan toimeen. Lukiossakaan en ole samasta puusta tehtyä lukiolaisten kanssa yleensä. Mitä nyt sitä tulee molemmissa paikoissa olemaan hieman näennäisesti hengessä mukana. Kukaan ei tunnu olevan kanssani samalla aallonpituudella.
Mielessäni on käynyt ajatuksia... Ystävyys on suurimpia huumeita ihmiskunnassa. Näennäistä rakkautta, jonka ideaa on hyödynnetty rahastamisessa, ihmishenkien viemisessä, valehtelussa ja ymmä muissa kauheuksissa. Sosiaalinen paine on ihmiskunnan suurin huume, ja siitä tulee päästä eroon. Joko hyvällä tai pahalla.
Onneksi elämässäni on silti sisältöä. Luen kirjallisuutta, pyöräilen, kävelen ja pelaan tietokone-/videopelejä. Tulevaisuudessa tähtään opiskelemaan lakia ja saatan mennä opiskelemaan maanpuolustusasioita. Tässä ovat tekijät ja unelmat, jotka puskuroivat elämääni eteenpäin.
Haluanko minä edes ystäviä?
Olen nuorehko siinä 17-vuodessa oleva pieni miehenalku, joka alkoi syrjäytymään jo peruskoulun alimmilla asteilla. Syynä oli koulukiusaaminen. Minut tungettiin henkisesti maan viimeisimpiinkin maanrakoihin, mutta koskaan en ole kokenut varsinaisesti fyysistä väkivaltaa. Henkinen kiusaaminen sai minut eristäytymään muusta ikäpoppoosta, ja ylä asteella menetin viimeisetkin sosiaaliset (kaveri)siteeni muihin. Ylä asteella en kuitenkaan kokenut enkä koe tulleeni kiusatuksi.
Mikä syy koulukiusaamiselle sitten oli? Sitä en tiedä. Entä mitkä seuraukset? Eristyin, koulumenestykseni huononi hieman, menetin ystävystymisen taidon, koin ihmisvihaa ja menetin ihmisarvon. Nykyään lukiossa ei minua kiusata, ja traumani ovatkin parantuneet. Olen kuitenkin menettänyt kykyni inhimillisten suhteiden solmimiseen: minä en kerta kaikkiaan osaa! Jos joku vähättelisi lapsuudessa koetun koulukiusaamisen vaikutusta nuoruuteen tai aikuisuuteen, minä kyllä raivostuisin ja kokisin suoraan sanottuna vihaa. On käsittämätöntä, että lapset saavat pilata jonkun syyttömän lapsen elämän tämän loppu elämän ajaksi ilman rangaistuksia.
Noh, se siitä parusta ja porusta. Asun yhä synnyinkodissani vanhempieni kanssa, mutta sisimmissäni en tunne tulevani heudän kanssaan toimeen. Lukiossakaan en ole samasta puusta tehtyä lukiolaisten kanssa yleensä. Mitä nyt sitä tulee molemmissa paikoissa olemaan hieman näennäisesti hengessä mukana. Kukaan ei tunnu olevan kanssani samalla aallonpituudella.
Mielessäni on käynyt ajatuksia... Ystävyys on suurimpia huumeita ihmiskunnassa. Näennäistä rakkautta, jonka ideaa on hyödynnetty rahastamisessa, ihmishenkien viemisessä, valehtelussa ja ymmä muissa kauheuksissa. Sosiaalinen paine on ihmiskunnan suurin huume, ja siitä tulee päästä eroon. Joko hyvällä tai pahalla.
Onneksi elämässäni on silti sisältöä. Luen kirjallisuutta, pyöräilen, kävelen ja pelaan tietokone-/videopelejä. Tulevaisuudessa tähtään opiskelemaan lakia ja saatan mennä opiskelemaan maanpuolustusasioita. Tässä ovat tekijät ja unelmat, jotka puskuroivat elämääni eteenpäin.
Haluanko minä edes ystäviä?
Vastaukset 4
Vanhimmat
itelläni jäi kiusaamisesta katkeruus sen takia koska koskaan kukaan ei mua puolustanut koko aikana mutta silti puolustan ite jos jotain huomaan ja jos se on sen arvosta. ystäviä et sinäkään varmasti tarvi tekstis perusteella, jos on joutunu kaikesta paskasta selviään ite ja muutenki kokenu kaikenlaista niin mihinpä niitä ns. ystäviä sitte enää tarvii ja missä ne sillon oli ku niitä olis tarvinnu. kehenkään ei voi sitäpaitsi luottaa. tämä ainaki minun mielipide.
itsekin olin koulu kiusattu alaasteelta peruskoulun loppuun koska olin "nössö" kokeilemaan. No nyt olen työ elämässä onneksi pääsin siitä pirullisesta ammattikoulusta. Tsemppiä ihmiset.
HEI!! MÄ YMMÄRRÄN NIIN MILTÄ SUSTA TUNUU! MUA ALETTIIN KIUSAAMAAN ALA-ASTEELLA JA SITTE TAAS KU OLIN 13! Just samanlainen fiilis mullakin, että oon menettänyt kykyni sosiaalisissa tilanteissa, enkä ees välttämättä haluis ystäviä. Myös ihmisviha on minulle tuttu tunne.
Hei...
itseäni ei ole koskaan niin sanotusti kiusattu,mutta erilaisuuteni vuoksi kytätään joka paikassa...
olen eristäytynyt muista,olen omissa oloissani,sillon saan olla sellanen kun olen,ilman kyttääviä ääliöitä...
ihmisviha tuttua myös...
Tsemppiä teille...