Hei!!
Haluaisin vaan purkautua. En kaipaa tällä sääliä tai mitään, toivon vain että joku lukee tän ja ymmärtää, että yksinäisyys ei ole aina(eikä useinkaan) oma valinta.
Olen siis 17-vuotias tyttö. Kun olin 13 minua alettiin kiusaamaan koulussa. 15-vuotiaana sairastuin syömishäiriöön, josta olen jotakuinkin päässyt eroon, tavallaan se jopa välillä harmittaa, koska oma yksinäisyys ei silloin tuntunut minua juurikaan painavan, koska yksinäisyyden pystyi purkamaan muuhun.
¨
Vaikka kuinka yritän luoda kontakteja muihin ihmisiin, epäonnistun. En tiedä mikä siinä on, ihmiset vaan ikäänkuin luonnostaan jättää mut ulkopuolelle, tai jos ollaan porukalla sovittu jotain, olen ainut jota ei lopulta kutsuta treffi-paikalle. Mielestäni en ole kovinkaan ärsyttävä ihminen, tai tee toisille mitään sellaista jolla voisin hyvin ansaita tämän.
Kesäni on mennyt melko yksinäissä merkeissä ja tuntuu kuin ei olisi lomaillut ollenkaan. Viime viikolla vieraillessani tätini luona, hän alkoi arvostella minua siitä, kuinka vietän aikaa liian paljon kotona perheeni seurassa, eikä minulla ole poikaystävää. Tätini arvosteltua minua, olin aivan palasina ja itkin koko yön, koska minusta tuntui, että koko elämäni on yhtä epäonnistumsta.
Äskettäin ollessani supermarketissa äitini kanssa, kassa uhkasi kutsua vartiat, koska laitoin ostamamme lonkeron omaan laukkuuni (no minullehan se oli ostettu viikonlopun varalta, tullessani kaupasta itkin koko matkan, koska tuntui että taas on riistetty pienetkin ilot elämästä, vaikka yksi lonkero-pullo, mutta kun miettii miten kukaan ei tule keskeyttämään ikätoverieni kaljottelua lähipuistossa ja minä en saa nauttia hillitysti edes yhtä lonkeroa.
Muutenkin kun katsoo peiliin, tuntuu kuin en tuntisi peilkuvaanikaan. Hiukseni ohenivat puolella syömishäiriön johdosta, ja ihminen joka ennen hymyili peilistä ja aivan paskana.
Unelmoin joka päivä, että joku vähistä tutuistani soittaisi, niin ei kuitenkaan tapahdu. Myöskään jos itse soitan jollekkin tutulleni, he ovat jo jossain jonkun ystävänsä kanssa ja tulee kommenttia, että "soitellaan".
Pikkuhiljaa on tullut sellainen olo, että tekisi mieli vaa lähtee jonnekkin pois, karata. Joskus jopa itsetuhoisia ajatuksia on ollut mielessä, ne tosin olen jo suunnilleen unohtanut ja hyvä niin.
Oonko mä ainut josta tuntuu siltä, että kaikilla muilla on elämässä sitä jotain. Oon kateellinen joka ikiselle vastaantulialle jolla on ystävä rinnalla. Välillä mua saattaa ahdistaa tää yksinäisyys niin paljon, että kirjaimellisesti huimaa.
Toivottavasti joku ymmärtää mistä puhun, vaikka en kyl haluis että kukaa muu kokis tällästä, vaikka taas toisaalta kohtalontoverit ois paikallaan.
Anteeksi.
Haluaisin vaan purkautua. En kaipaa tällä sääliä tai mitään, toivon vain että joku lukee tän ja ymmärtää, että yksinäisyys ei ole aina(eikä useinkaan) oma valinta.
Olen siis 17-vuotias tyttö. Kun olin 13 minua alettiin kiusaamaan koulussa. 15-vuotiaana sairastuin syömishäiriöön, josta olen jotakuinkin päässyt eroon, tavallaan se jopa välillä harmittaa, koska oma yksinäisyys ei silloin tuntunut minua juurikaan painavan, koska yksinäisyyden pystyi purkamaan muuhun.
¨
Vaikka kuinka yritän luoda kontakteja muihin ihmisiin, epäonnistun. En tiedä mikä siinä on, ihmiset vaan ikäänkuin luonnostaan jättää mut ulkopuolelle, tai jos ollaan porukalla sovittu jotain, olen ainut jota ei lopulta kutsuta treffi-paikalle. Mielestäni en ole kovinkaan ärsyttävä ihminen, tai tee toisille mitään sellaista jolla voisin hyvin ansaita tämän.
Kesäni on mennyt melko yksinäissä merkeissä ja tuntuu kuin ei olisi lomaillut ollenkaan. Viime viikolla vieraillessani tätini luona, hän alkoi arvostella minua siitä, kuinka vietän aikaa liian paljon kotona perheeni seurassa, eikä minulla ole poikaystävää. Tätini arvosteltua minua, olin aivan palasina ja itkin koko yön, koska minusta tuntui, että koko elämäni on yhtä epäonnistumsta.
Äskettäin ollessani supermarketissa äitini kanssa, kassa uhkasi kutsua vartiat, koska laitoin ostamamme lonkeron omaan laukkuuni (no minullehan se oli ostettu viikonlopun varalta, tullessani kaupasta itkin koko matkan, koska tuntui että taas on riistetty pienetkin ilot elämästä, vaikka yksi lonkero-pullo, mutta kun miettii miten kukaan ei tule keskeyttämään ikätoverieni kaljottelua lähipuistossa ja minä en saa nauttia hillitysti edes yhtä lonkeroa.
Muutenkin kun katsoo peiliin, tuntuu kuin en tuntisi peilkuvaanikaan. Hiukseni ohenivat puolella syömishäiriön johdosta, ja ihminen joka ennen hymyili peilistä ja aivan paskana.
Unelmoin joka päivä, että joku vähistä tutuistani soittaisi, niin ei kuitenkaan tapahdu. Myöskään jos itse soitan jollekkin tutulleni, he ovat jo jossain jonkun ystävänsä kanssa ja tulee kommenttia, että "soitellaan".
Pikkuhiljaa on tullut sellainen olo, että tekisi mieli vaa lähtee jonnekkin pois, karata. Joskus jopa itsetuhoisia ajatuksia on ollut mielessä, ne tosin olen jo suunnilleen unohtanut ja hyvä niin.
Oonko mä ainut josta tuntuu siltä, että kaikilla muilla on elämässä sitä jotain. Oon kateellinen joka ikiselle vastaantulialle jolla on ystävä rinnalla. Välillä mua saattaa ahdistaa tää yksinäisyys niin paljon, että kirjaimellisesti huimaa.
Toivottavasti joku ymmärtää mistä puhun, vaikka en kyl haluis että kukaa muu kokis tällästä, vaikka taas toisaalta kohtalontoverit ois paikallaan.
Anteeksi.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Jokainen nuori kaipaa seuraa.
Vaik sulle ei soitettais niin aina voit soittaa muille.
Ja vaik sulle sanottas et nyt ei käy niin voit kysyy et milloin kävis.
Sun ei muuten pidä pyytää anteeks ton viestis lopus.
Et ole tehnyt mitään pahaa.
Oot ihan hyvä ihminen.
Hienoa jos olet päässyt syömishäiriöstä osittain eroon.
Jatka samaa rataa :)
Ja ei kaikilla todellakaan ole poikaystävää tossa iässä.
Ja vaik oliskin niin ei se aina vakavaa ole.
Mihinkään ei ole kiire :)
En aio neuvoa sinua hankkimaan harrastuksia tms. Mä olen aina tuntenut itseni yksinäiseksi, ja olen sitä oikeastikin. Onhan mulla kyllä mies ja kaksi kouluikäistä lasta. Pian tulee kolmekymppiä mittariin. Olen fyysisestikin yksin, mies tuskin koskaan kotona. Elämme täysin erilaista elämää, mutta yksinäisyyteen voi kai oppia. Mua ei onneksi koskaan kiusattu koulussa, mutta olen mielestäni ollut aina näkymätön. Ketään ei yksinkertaisesti vain kiinnosta, mitä mulle kuuluu, Mua ei ole muille olemassa. Ainut lohtu, että luulen edes lapsieni vielä rakastavan mua. Niin ja nyt kun tajusin vaihtaa työpaikkaa, elämä on paremmin. On edes se yksi asia mikä on oma ja kiinnostava.
Eihän meistä varmaan kukaan tilaa yksinäisyyttä. Mä en anakaan osaa saada itse ystäviä, enkä edes tuttuja. Puuttuu se taito, mikä muilla naisilla on, eli suu käy kokoajan. Toisaalta en edes haluaisi olla taas mikään tyhjäpää. Jollaisena pidän ihmisiä, jotka ovat kokoajan äänessä.
Ehkä selvisin nuoruuden yksinäisyydestä pelkästään sillä, että sain paljon huomiota toiselta sukupuolelta, koska olin /olen suht kaunis. Monesti tunsin, että en halua edes elää, ja nykyäänkin joskus tuntuu sille. Kun olisi oikea ihminen lähellä, joka välittää.
Tärkeintä on että jaksat huolehtia itsestäsi ja olethan hyvässä ja parhaassa seurassa, kun olet itsesi kanssa.
Hei
Olet vielä kovin nuori, oikeastaan herkimmässä iässäsi. Monella on tuollaisia tuntemuksia ennen aikuistumista.
Usko minua, aika tekee tehtävänsä ja sinä varmasti vielä tulet löytämään ystävän/ystäviä rinnallesi,nopeammin kuin uskotkaan!
Sitä ennen, älä anna epätoivolle , masennukselle ja varsinkaan anorexialle valtaa.
Jos sinulla on rahaa käytössä, niin kiinnitä huomiota ulkonäköösi. Ota uusi väri ja vahvistava leikkaus hiuksiisi, sopiva ,hillitty meikkaus,värjäytä ja nypitä kulmakarvasi ja uudista vaatetustasi ja niiden väritystä sinulle sopivaksi. Näin saat itseluottamusta ja hyvää mieltä.
Jokin lemmikkieläin toisi lohtua. Koira on hyvä, mutta ei ehkä sovi kaikille, mutta onhan niitä muitakin mahdollisia.
Netistäkin voit löytää itsellesi ystävän, joko mies-tai naispuolisen.
Ota joku harrastus, vaikka tanssi.
Mutta muista: asioilla on tapana järjestyä ja niin ne tulevat järjestymään sinunkin kohdallasi. Kun aikaa kuluu, et enää edes muista tätä elämänvaihettasi.
Kaikkea hyvää sinulle! toivottaa: kokemuksen syvä rintaääni
Ei ainakaan mun kohdalla aika tehnyt tehtäväänsä. Olin hiljanen ja yksinäinen nuorena ja olen sitä vieläkin, 27-vuotiaana. En osaa edelleenkäään tutustua ihmisiin, eikä ketään näytä kiinnostavan tutustua minuun.
Ja toi iänikuinen typerä fraasi "asioilla on tapana järjestyä", ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa. Joskus asiat eivät vain järjesty. Miksi muuten niin moni päätyy itsemurhaan?
päätyy itsemurhaan, koska he eivät näe muita vaihtoehtoja. Aina on vaihtoehtoja, aina.
Asiat eivät järjesty, jos lymyät kaikki päivät kotona, etkä käy töissä etkä tee yhtään mitään, yleensä joku päivä sitä vaan kyllästyy, nostaa perseensä sohvalta ja laittaa menoksi. Esimerkiksi menee shoppailemaan ja samana iltana vaikka baariin. Tai hankkii uuden harrastuksen? Mitä ikinä.
Ihmismieli on erikoinen, ja pahimpienkin päivien keskellä on jokunen hyvä tunne, jolloin tuntee elämän-iloa. Kannattaa käyttää tuo hyväkseen ja alkaa toimeen!
Kirjoitus on harvinaisen kattava kliseiden kokoelma. On surkuhupaisaa, kuinka hengeltään köyhät keski-ikäiset naishenkilöt katsovat itsensä päteviksi jakamaan elämänohjeita. Nämä ihmiset elävät keskimääräisiä elämiä, jotka on vuorattu latteuksilla, itsestäänselvyyksillä ja totuuksilla, joita ei kyseenalaisteta. He lukevat Seiskaa ja Ilta-Sanomia, juoruilevat ja puhuvat pahaa toisista, shoppailevat, katselevat saippuasarjoja, täyttävät kotinsa tyhjänpäiväisellä romulla ja vanhoina ja dementoituneina heidät puetaan vaippoihin ja suljetaan hoitokoteihin.
Nämä ihmiset ajattelevat ja tuntevat mekaanisesti. Heistä puuttuu luovuus, tyyli ja kauneus. Heidän hengentuotteensa ovat välttämättä tyhjänpäiväisiä ja ikävystyttäviä, sillä heidän kauttaan puhuu yhteiskunnan mieletön enemmistö, rahvas. Heidän musertavaan sovinnaisuuteensa sivistynyt ihminen suhtautuu joko avoimen halveksivasti tai jättää sen tyystin huomiotta.
Ihmissuku on tuhon oma, koska tällaisten ihmisten sallitaan täyttää maa tyhjäpäisellä jälkikasvullaan.
----
Mikäli sanani tuntuvat kovilta, rakas täti-ihminen, lohduttaudu toki sillä, että minä olen poikkeava, et sinä. Sulje silmäsi ja korvasi ja palaa tyhjänpäiväisten ystäviesi ja tyhjänpäiväisen mutta turvallisen elämäsi pariin.
Jee vittu anarkiaa!
moiset turhanjauhajat pois tältä palstalta.
aiheutatte vain pahaa mieltä kärsiville, oli tarkoituksenne sitten kuinka hyvä tahansa, ette voi auttaa antaen ilmanaikuisia,yksinkertaisia,tuttuja, mutta useimmilla silti niin toimimattomia vinkkejä asioihin, joiden päälle ette ymmärrä. kokemuksettomuutta ei ymmärretä..se on tavallista.
ja vaikka kokemuksia olisikin, kaikille ei käy yhtä hyvin, että noin yksinkertaisista "vinkeistä" apu löytyy ja typerää noin yksinkertaisia vinkkejä kenellekään täällä muutenkaan syytää..tajuaa kai nuo kuka tahansa aikuinen.