Olen pihalla kuin lumiukko omista ajatuksistani. Tämä kaikki on alkanut jo vuosia sitten, kun muutin kotoa pois. Jo silloin koin että minua ei hyväksytä perheessäni sellaisena kuin olen. Tai ehkäpä olen kokenut sen läpi lapsuuden. Meillä on ns. suurperhe, 5 lasta. Mielestäni pari meistä lapsista on kuitenkin selvästi olleet sellaisia "pahoja lapsia". Vaikka itse nyt ajattellen, en ymmärrä miksi juuri minä ja siskoni, koska koen että me olemme koko perheessä niitä jotka ovat uskaltaneet elää omaa elämäänsä ja näyttää tunteensa niinkuin ne on. Eläneet elämäänsä ilman rakennettuja kulisseja ja valheita.Olemme olleet aitoja ja rehellsiä.
Muutin kotoa pois 10vuotta sitten.Alku meni hyvin, sitten alkoi tulla mukaan alkoholi, viiltely, itsetuhot. Muutin kauas pois perheestäni, koska koin että siihen liittyy jotenkin paha oloni. Muuttoni oli hyvin raskas minulle sekä perheelleni.Puoli vuotta elettyäni kaukana perheestäni koin kuitenkin niin valtavaa pahaa oloa, että viilsin itseltäni ranteesta laskimon auki. Sairaalakeikka. Tk lääkäri antoi neuvoksi elämäntapojen parantamisen ja sillä selvä.
Tapasin tulevan mieheni. Rakastuin heti siihen turvallisuuden tunteeseen, jonka hän toi mukanaan. Rakastuin koska koin että olin hänelle hyvä sellaisena kuin olin. Hän oli ja on edelleen oikein kunnollinen. Me olemme yhdessä perustaneet perheen, josta olemme hyvin onnellisia. Mutta silti koen, että en ole miehenikään kanssa onnellinen, en osaa rakastaa häntä, koen suunnatonta ahdistusta ajoittain..
Ajattelen alitajuisesti että mieheni, eikä mieheni suku hyväksy minua ollenkaan sellaisena kuin olen. Tästä on kasvanut minulle sellainen peikko, että en tiedä, miten pääsen pois... Ajattelen että olen niin huono, että en voi ikinä tuoda kenellekkään hyvää.. paitsi lapselleni.. Vaikka hyvänä aikana pystyn tiedostamaan sen että olen ihan hyvä ihminen, toimin työnantajan ja työkavereiden sanojen mukaan hyvänä ja pidettynä sairaanhoitajana jne.
Miten helvetissä voin saada näistä ajatuksista hetken rauhan? Miten tästä eteenpäin?
Anteeksi pitkä kirjoitukseni.. nyt oli vaan pakko kirjoittaa suurin paha pois..
Muutin kotoa pois 10vuotta sitten.Alku meni hyvin, sitten alkoi tulla mukaan alkoholi, viiltely, itsetuhot. Muutin kauas pois perheestäni, koska koin että siihen liittyy jotenkin paha oloni. Muuttoni oli hyvin raskas minulle sekä perheelleni.Puoli vuotta elettyäni kaukana perheestäni koin kuitenkin niin valtavaa pahaa oloa, että viilsin itseltäni ranteesta laskimon auki. Sairaalakeikka. Tk lääkäri antoi neuvoksi elämäntapojen parantamisen ja sillä selvä.
Tapasin tulevan mieheni. Rakastuin heti siihen turvallisuuden tunteeseen, jonka hän toi mukanaan. Rakastuin koska koin että olin hänelle hyvä sellaisena kuin olin. Hän oli ja on edelleen oikein kunnollinen. Me olemme yhdessä perustaneet perheen, josta olemme hyvin onnellisia. Mutta silti koen, että en ole miehenikään kanssa onnellinen, en osaa rakastaa häntä, koen suunnatonta ahdistusta ajoittain..
Ajattelen alitajuisesti että mieheni, eikä mieheni suku hyväksy minua ollenkaan sellaisena kuin olen. Tästä on kasvanut minulle sellainen peikko, että en tiedä, miten pääsen pois... Ajattelen että olen niin huono, että en voi ikinä tuoda kenellekkään hyvää.. paitsi lapselleni.. Vaikka hyvänä aikana pystyn tiedostamaan sen että olen ihan hyvä ihminen, toimin työnantajan ja työkavereiden sanojen mukaan hyvänä ja pidettynä sairaanhoitajana jne.
Miten helvetissä voin saada näistä ajatuksista hetken rauhan? Miten tästä eteenpäin?
Anteeksi pitkä kirjoitukseni.. nyt oli vaan pakko kirjoittaa suurin paha pois..
Vastaukset 3
Vanhimmat
elämään. Sinun elämässäsi se vain on saanut liian suuren osuuden.
Yritä ajatella asioita realistisesti, eli että olet inhimillinen ihminen vajavaisuuksinesi, mutta että sinulla siitä huolimatta ja nimenomaan siksi on elämisen oikeus. Et ole sen parempi tai huonompi kuin muutkaan. Kun olet tiedostanut sen, voitkin jättää vähemmälle itsesi ruotimisen ja katsoa ulospäin, työhösi, perheeseesi, luontoon jne.
Jos sinulla on edelleen alkoholiongelmia, hankkiudu niistä eroon tavalla tai toisella. Viina pystyy pahentamaan hyvinkin kurjaa tilannetta, ja monien ihmisten, esimerkiksi miehesi suvun, saattaa olla vaikeaa hyväksyä juoppoa miniää. Jos taas alkoholiongelmasi on jo voitettu, voit unohtaa nekin.
Itsemurha on suurinta itsekkyyttä. Unohda se kokonaan. Kuolema tulee kyllä jokaisen kohdalle, ja useimmiten ennemmin kuin asianomainen haluaisikaan. Jokainen päivä on lahja. Elämää rakastetaan eläen.
Tiedän kokemuksesta, kuinka kohtuutonta taakkaa ihminen voi itselleen kasata lapsesta saakka. Sinun kohdallasi purkamiseen olisi hyvä saada empaattinen asiantuntija, pelkkä "positiivinen ajattelu" ei taida riittää. Huonommuudentunne kalvaa sisintäsi ja tarvitset tukea itsetuntosi kehittämiseen.
Kirjoituksestasi paistaa tuskainen turvattomuus, ja se tuntuu vievän pohjan pois kaikelta siltä, mikä elämässäsi on kuitenkin hyvin. Olisiko sinun mahdollista hakeutua psykologin puheille, ja alkaa sitä kautta tutustua itseesi kunnolla. Et sinä ole kelvoton, vaan rakastettava ja tärkeä ihminen! Ja elää sinun tulee paitsi lapsesi myös itsesi vuoksi!
Yritä löytää yhteys sellaiseen tekemiseen, joka tuottaa iloa ja nautintoa. Ja jos sinut todetaan masentuneeksi, harkitse lääkitystä ja/tai terapeuttista tukea.
Kaikkea hyvää sinulle!
Kiitos teille molemmille vastanneille.Olen ajatellut tosiani hakevai apua, mutta kuullostelen vielä hetken. Mulla on ollut aiemminkin näitä ahdistuksia, ja olen käynyt juttelemassa ulkopuolisen kanssa, lääkitystä en ole ikinä kokenut.
Tiedostan sen hyvin että kaikki ahdistus kumpuaa huonosta itsetunnosta ja vääristyneestä minäkuvasta, ja näitä asioita minun täytyy saada muutettua elämässäni.
Mutta unohdin lisätä vielä kirjoitukseeni, että koen olevani myös onnellinen ajoittain, ahdistavat olot tulee monesti vasta illalla/yöllä.
Ja olen äärettömän kiitollinen pienestä lapsestani sekä puolisostani, heille ole rakas juuri tälläisenä kuin olen, ja he minulle.
Lapsen vuoksi olen valmis taistelemaan vaikka läpi harmaan kiven, ja tiedän varmaksi sanoa, että itselleni en pahaa tekisi, tai en voisi tehdä sitä ikinä perheelleni.
Kyllä minulla on vahva usko että tästä taas noustaan. Pidän vahvana voimavarana sitä että nykyään uskallan jo puhua siinä vaiheessa kun alkaa tulla merkkejä ahdistuksesta.