(Juttu sisältää hieman aiemman toistoa, mutta myös jotain uutta. Tuli vaan tunne, että nyt on aika hieman purkaa ajatuksia)
Lähestyvä syksy saa minut taas jotenkin heräämään uudelleen. Lapsesta saakka alkusyksy on ollut ikään kuin täynnä uusia mahdollisuuksia. Melkein kuin aloittaisin taas puhtaalta pöydältä, kaiken alusta. En nyt sentään ole lakaissut kaikkea pois pöydältä, mutta jotenkin tunnen kummaa vetoa näissä elokuun päivissä. Ehkä tässä vaikuttaa se, että jatkan pian taas koulussa ja on enemmän sosiaalista toimintaa.
Ikäni puolesta minun pitäisi olla ehkä palailemassa kesälomilta töihin tai sitten viettäisin elokuussa kesälomaa. Tai voisin olla kokopäiväisenä työnhakijana tai vaikka jopa alkoholisti tai narkkari. Voisin olla jopa kuollutkin tapaturmaisesti tai yllättäen vaikkapa sairauskohtaukseen. Nykyään kun saa kuulla hyvinkin yllättäen joidenkin tuupertuneen nuorena.
Koen usein syyllisyyttä siitä, etten ole onnistunut saamaan uraa tähän ikään mennessä. Eikä minulla ole vaimoa, farmari-Volvoa, eikä tenaviakaan. Koen epäonnistuneeni lähes kaikessa, mitä olen aiemmin tehnyt. Olen ollut hidas ja käynyt hitaalla, kun olen jäänyt paitsi perhe-elämän tuomasta turvasta ja elämän tarkoituksesta. Minussa ei ole ollut riittävästi miestä iskemään itselleni naista. Kyllähän minä varmasti olisin löytänyt, mikäli olisin ollut rohkeampi ja aktiivisempi. Voisin jopa olla aika haluttu mies, olen niin tullut ajatelleeksi. Eräs nuori viehättävä (varattu) nainen sanoi, että tietäisinpä vaan millaisena naiset minut näkevät. Tosin nykyään pelkään olevani vähemmän haluttu ja ikäkriisissä oleva väliinputoaja.
Se on vaan tosiasia, etten löydä seurustelukumppania, jos harrastan hieman pyöräilyä satamassa ja kirjastossa kikkailua. Kirjastossa tosin näen aina oikein viehättäviä neitoja, mutta lähden siitä, ettei minulla ole heihin saumoja ja he ovat luultavimmin onnellisesti varattuja.
Tänään ollessani iltalenkillä yliopiston kohdalla vastaani tuli pyörällä mukavan näköinen vaalea, silmälasipäinen nätti neito. Hän vieläpä katsoi minua kovin mukavasti. Taisin kylläkin katsoa itsekin hymyillen ja pitkään. Minulla monesti sellaiset katseet saavat tuntumaan ihan sydämen pohjassa. Niin kävi taas, voi sydän parkani. Ettet taas turhaan tuntenut jotain, joka tavoittamattomissas on. Pelkän katseen takia menettänyt hetkeksi tasaisen sykkeen. Kenties tuntenut turhaa vetoa varattuun, onnelliseen naiseen. Ja ehkä neito vaan katsoi, että mitäs se setä kattelee. Hyi minua syntistä!
Nykyään melko usein baarissa joku nainen saattaa tulla juttusille. Se tuntuu mukavalta, enkä minä ainakaan pidä sellaista naista mitenkään tyrkkynä. Tosin pelinaisiakin näkyy olevan. Harmillista kun hieman ujot (jollaista etsin) ei hakeudu juttelemaan. Enkä oikeastaan kapakasta halua naista löytääkään. Mutta mistä?
Vaikka mainitsen autottomuuteeni, en juurikaan sitä sure. Ei minua koskaan ole oikein viehättänyt rahalla hankittava status. Enemmänkin olen kaivannut sitä, että olisin ihmisenä rakastettu ja hyväksytty. Että minulla olisi joitakin ryhmiä, joihin kokisin kuuluvani. Toki minulla nyt on se kouluryhmä, mutta minun on vaikea sulautua joukkoon, koska ajattelen olevani huonompi ja häpeästä kärsivä.
Mutta eniten olen kaivannut hyvää naista elämääni. Sellaista turvallista parisuhdetta, jossa saa olla oma itsensä. Eräs naispuolinen kaverikin toivoi kovasti minun löytävän naisen, jottei minun tarvitsisi enää jännittää... Tiesin mitä hän tarkoitti.
Minun on löydettävä uusia, etenkin naispuolisia kavereita. Uskoisin, että sillä tavalla mahdollisuudet parisuhteen saamiseksi lisääntyisivät. Nythän olen edelleen aika yksinäinen ja mielestäni melko sosiaalisesti rajoittunut yksilö.
Ajattelin nuorempana, ettei minusta oikein naiset pidä. Enhän koskaan ole ulkonäöllisesti ollut kovinkaan komea, ainakaan omasta mielestäni. Mutta pari viikkoa sitten eräs sanoi minua hyvän näköiseksi. En tiedä mitä se tarkoittaa, mutta se kuullostaa mukavalta. Vaikka mitäpä ulkonäölläkään on lopulta suurta merkitystä, jos sattuu olemaan tyhmä ja kylmäsydäminen. Joskus olen miettinyt, olenko itsekäs ja kylmä ihminen. En kuitenkaan koe olevani sellainen, vaikka yksin jääminen onkin saanut minut liiaksi tuijottamaan omaan napaan.
On uskottava, ettei minun ulkonäköni tee minusta yksinäistä, vaikka ennen niin kuvittelin.
Minunkin on luotettava omaan persoonaani, vaikka kärsinkin jatkuvasta introspektiosta. Minun ongelmani on se, etten osaa elää täysin hetkessä, miettimättä olemustani.
Toimivat antidepressantit kuitenkin auttavat selvästi pitäen minut melkein normaalina. Niiden haittavaikutuksena on lievä noste, joka välillä tuntuu luvattoman hyvältä ololta (flying high). En voi verrata sitä mihinkään muihin aineisiin, koska minulla ei ole kokemusta huumausaineista.
Tropit auttavat vähentäen synkistelyä ja voin olla paremmin muiden ihmisten joukossa. Ne auttavat vähentämään häpeää ja huonoutta, jota olen tuntenut aina. Joku nyt ajattelee, että Yv:n tulee jättää tropit ja ehkä terapian avulla tultava sinuiksi itsensä kanssa?
Luin uudesta Seurasta haastattelua monia vaikeuksia kokeneesta Virtasen Jukasta. Hän siinä haastattelussa sanoi mukavasti, että itsensä etsiminen on tärkeämpää kuin se, mitä on saanut tehdyksi. Jotenkin samaistuin siihen. Tosin hänhän on tehnyt paljonkin. Minä tosin en ole onnistunut juuri missään ja perhettäkään en ole osannut muodostaa. Tarkoitan oikeasti etten ole osannut, koska tunnen käyneeni hieman hitaalla. Minulla ei kuitenkaan ole diagnosoitu mitään muuta psyyken puolen häiriötä kuin masennusta ja ahdistusta. Saattaahan taustalla kuitenkin olla jonkin asteinen henkinen vajavaisuus. Kirjoitin ylioppilaskirjoituksissa vain C:n paperit. Jälkeenpäin olen miettinyt että olisin yltänyt roimasti parempiin tuloksiin. Olin nimittäin lukioaikana hyvin sekaisin ja peloissani.
Mielestäni koulun terveystarkastuksissa pitäisi tehdä enemmän testejä. Muistan vain kun terkkari joskus tarkasti, onko kives laskeutunut. Mistähän se kives yleensä laskeutuu, avaruudestako... Saattoihan hän jotain kysellä, muttei kai sitä arkana ja ujona lapsena osannut kertoa olevansa yksinäinen ja surullinen.
Onneksi nyt aikuisena olen uskaltanut hakea apua mielenterveydellisiin ongelmiin. Pahoittelen sitäkin, että nyt sitten aika urakalla työllistän myös koulun terkkaria, seurakunnan työntekijöitä ym. auttajia. Meninhän kerrankin päivystävän papin luokse pyytämään apua itsetuhoisiin ajatuksiin.
Enkä minä tänäänkään kokenut minkäänlaista häpeää kun ostin kuukauden satsin ahdistusta estävää troppia apteekista. Olihan liikkeessä muitakin ja kaksi kaunista nuorta naistakin. Enemmän minua nolottaisi ostaa vaikkapa klamydian hoitoon tarkoitettuja tabletteja. Kerran eräässä ulkolaisessa tv-sketsissä farmaseutti puhui kovalla äänellä asiakkaalle intiimivaivoihin liittyvästä hoidosta. Tänäänkin farmaseutti olisi selostanut kovalla äänellä, kuinka otat säännöllisesti essitalopraami-nappulan, jolloin tunnet vähemmän ahdistusta. Ehkä vieressä asioineelle naiselle toinen farmaseutti olisi selittänyt hyvin seikkaperäisesti ja kovalla äänellä, kuinka emätinvoidetta tulee käyttää kun siellä kutisee ja sieni-infektio jyllää.
Itse asiassa alan olla hyvinkin sujut sairauteni kanssa. Tai ainakin lääkkeiden osto sujuu helposti. Itse ajattelen, että minä tarvitsen lääkkeet ahdistuksen ja suisidaalisuuden estoon. Kyllähän se kuitenkin usein harmittaa kun on hieman sairas. Vaikka kaveri sanoi minun vaikuttavan ihan hyvin voivalta. Tietenkin vertaan itseäni onnistujiin. Joku on sanonut terveyden olevan sitä, että kykenee tekemään työtä ja rakastamaan. Juuri nyt minulla ei ole kumpaakaan. Ehkä onnistun vielä saamaan työtä, vaikka sitäkin pelkään. Usein pelkään olevani kykenemätön rakastamaan. Ehkä osaisin rakastaa jos kohtaisin sellaisen naisen, joka haluaisi minut. Mutta pelkään että sairauteni vuoksi en kykene tavoittamaan seurustelukumppania.
-Yleinen vuodattaja
Lähestyvä syksy saa minut taas jotenkin heräämään uudelleen. Lapsesta saakka alkusyksy on ollut ikään kuin täynnä uusia mahdollisuuksia. Melkein kuin aloittaisin taas puhtaalta pöydältä, kaiken alusta. En nyt sentään ole lakaissut kaikkea pois pöydältä, mutta jotenkin tunnen kummaa vetoa näissä elokuun päivissä. Ehkä tässä vaikuttaa se, että jatkan pian taas koulussa ja on enemmän sosiaalista toimintaa.
Ikäni puolesta minun pitäisi olla ehkä palailemassa kesälomilta töihin tai sitten viettäisin elokuussa kesälomaa. Tai voisin olla kokopäiväisenä työnhakijana tai vaikka jopa alkoholisti tai narkkari. Voisin olla jopa kuollutkin tapaturmaisesti tai yllättäen vaikkapa sairauskohtaukseen. Nykyään kun saa kuulla hyvinkin yllättäen joidenkin tuupertuneen nuorena.
Koen usein syyllisyyttä siitä, etten ole onnistunut saamaan uraa tähän ikään mennessä. Eikä minulla ole vaimoa, farmari-Volvoa, eikä tenaviakaan. Koen epäonnistuneeni lähes kaikessa, mitä olen aiemmin tehnyt. Olen ollut hidas ja käynyt hitaalla, kun olen jäänyt paitsi perhe-elämän tuomasta turvasta ja elämän tarkoituksesta. Minussa ei ole ollut riittävästi miestä iskemään itselleni naista. Kyllähän minä varmasti olisin löytänyt, mikäli olisin ollut rohkeampi ja aktiivisempi. Voisin jopa olla aika haluttu mies, olen niin tullut ajatelleeksi. Eräs nuori viehättävä (varattu) nainen sanoi, että tietäisinpä vaan millaisena naiset minut näkevät. Tosin nykyään pelkään olevani vähemmän haluttu ja ikäkriisissä oleva väliinputoaja.
Se on vaan tosiasia, etten löydä seurustelukumppania, jos harrastan hieman pyöräilyä satamassa ja kirjastossa kikkailua. Kirjastossa tosin näen aina oikein viehättäviä neitoja, mutta lähden siitä, ettei minulla ole heihin saumoja ja he ovat luultavimmin onnellisesti varattuja.
Tänään ollessani iltalenkillä yliopiston kohdalla vastaani tuli pyörällä mukavan näköinen vaalea, silmälasipäinen nätti neito. Hän vieläpä katsoi minua kovin mukavasti. Taisin kylläkin katsoa itsekin hymyillen ja pitkään. Minulla monesti sellaiset katseet saavat tuntumaan ihan sydämen pohjassa. Niin kävi taas, voi sydän parkani. Ettet taas turhaan tuntenut jotain, joka tavoittamattomissas on. Pelkän katseen takia menettänyt hetkeksi tasaisen sykkeen. Kenties tuntenut turhaa vetoa varattuun, onnelliseen naiseen. Ja ehkä neito vaan katsoi, että mitäs se setä kattelee. Hyi minua syntistä!
Nykyään melko usein baarissa joku nainen saattaa tulla juttusille. Se tuntuu mukavalta, enkä minä ainakaan pidä sellaista naista mitenkään tyrkkynä. Tosin pelinaisiakin näkyy olevan. Harmillista kun hieman ujot (jollaista etsin) ei hakeudu juttelemaan. Enkä oikeastaan kapakasta halua naista löytääkään. Mutta mistä?
Vaikka mainitsen autottomuuteeni, en juurikaan sitä sure. Ei minua koskaan ole oikein viehättänyt rahalla hankittava status. Enemmänkin olen kaivannut sitä, että olisin ihmisenä rakastettu ja hyväksytty. Että minulla olisi joitakin ryhmiä, joihin kokisin kuuluvani. Toki minulla nyt on se kouluryhmä, mutta minun on vaikea sulautua joukkoon, koska ajattelen olevani huonompi ja häpeästä kärsivä.
Mutta eniten olen kaivannut hyvää naista elämääni. Sellaista turvallista parisuhdetta, jossa saa olla oma itsensä. Eräs naispuolinen kaverikin toivoi kovasti minun löytävän naisen, jottei minun tarvitsisi enää jännittää... Tiesin mitä hän tarkoitti.
Minun on löydettävä uusia, etenkin naispuolisia kavereita. Uskoisin, että sillä tavalla mahdollisuudet parisuhteen saamiseksi lisääntyisivät. Nythän olen edelleen aika yksinäinen ja mielestäni melko sosiaalisesti rajoittunut yksilö.
Ajattelin nuorempana, ettei minusta oikein naiset pidä. Enhän koskaan ole ulkonäöllisesti ollut kovinkaan komea, ainakaan omasta mielestäni. Mutta pari viikkoa sitten eräs sanoi minua hyvän näköiseksi. En tiedä mitä se tarkoittaa, mutta se kuullostaa mukavalta. Vaikka mitäpä ulkonäölläkään on lopulta suurta merkitystä, jos sattuu olemaan tyhmä ja kylmäsydäminen. Joskus olen miettinyt, olenko itsekäs ja kylmä ihminen. En kuitenkaan koe olevani sellainen, vaikka yksin jääminen onkin saanut minut liiaksi tuijottamaan omaan napaan.
On uskottava, ettei minun ulkonäköni tee minusta yksinäistä, vaikka ennen niin kuvittelin.
Minunkin on luotettava omaan persoonaani, vaikka kärsinkin jatkuvasta introspektiosta. Minun ongelmani on se, etten osaa elää täysin hetkessä, miettimättä olemustani.
Toimivat antidepressantit kuitenkin auttavat selvästi pitäen minut melkein normaalina. Niiden haittavaikutuksena on lievä noste, joka välillä tuntuu luvattoman hyvältä ololta (flying high). En voi verrata sitä mihinkään muihin aineisiin, koska minulla ei ole kokemusta huumausaineista.
Tropit auttavat vähentäen synkistelyä ja voin olla paremmin muiden ihmisten joukossa. Ne auttavat vähentämään häpeää ja huonoutta, jota olen tuntenut aina. Joku nyt ajattelee, että Yv:n tulee jättää tropit ja ehkä terapian avulla tultava sinuiksi itsensä kanssa?
Luin uudesta Seurasta haastattelua monia vaikeuksia kokeneesta Virtasen Jukasta. Hän siinä haastattelussa sanoi mukavasti, että itsensä etsiminen on tärkeämpää kuin se, mitä on saanut tehdyksi. Jotenkin samaistuin siihen. Tosin hänhän on tehnyt paljonkin. Minä tosin en ole onnistunut juuri missään ja perhettäkään en ole osannut muodostaa. Tarkoitan oikeasti etten ole osannut, koska tunnen käyneeni hieman hitaalla. Minulla ei kuitenkaan ole diagnosoitu mitään muuta psyyken puolen häiriötä kuin masennusta ja ahdistusta. Saattaahan taustalla kuitenkin olla jonkin asteinen henkinen vajavaisuus. Kirjoitin ylioppilaskirjoituksissa vain C:n paperit. Jälkeenpäin olen miettinyt että olisin yltänyt roimasti parempiin tuloksiin. Olin nimittäin lukioaikana hyvin sekaisin ja peloissani.
Mielestäni koulun terveystarkastuksissa pitäisi tehdä enemmän testejä. Muistan vain kun terkkari joskus tarkasti, onko kives laskeutunut. Mistähän se kives yleensä laskeutuu, avaruudestako... Saattoihan hän jotain kysellä, muttei kai sitä arkana ja ujona lapsena osannut kertoa olevansa yksinäinen ja surullinen.
Onneksi nyt aikuisena olen uskaltanut hakea apua mielenterveydellisiin ongelmiin. Pahoittelen sitäkin, että nyt sitten aika urakalla työllistän myös koulun terkkaria, seurakunnan työntekijöitä ym. auttajia. Meninhän kerrankin päivystävän papin luokse pyytämään apua itsetuhoisiin ajatuksiin.
Enkä minä tänäänkään kokenut minkäänlaista häpeää kun ostin kuukauden satsin ahdistusta estävää troppia apteekista. Olihan liikkeessä muitakin ja kaksi kaunista nuorta naistakin. Enemmän minua nolottaisi ostaa vaikkapa klamydian hoitoon tarkoitettuja tabletteja. Kerran eräässä ulkolaisessa tv-sketsissä farmaseutti puhui kovalla äänellä asiakkaalle intiimivaivoihin liittyvästä hoidosta. Tänäänkin farmaseutti olisi selostanut kovalla äänellä, kuinka otat säännöllisesti essitalopraami-nappulan, jolloin tunnet vähemmän ahdistusta. Ehkä vieressä asioineelle naiselle toinen farmaseutti olisi selittänyt hyvin seikkaperäisesti ja kovalla äänellä, kuinka emätinvoidetta tulee käyttää kun siellä kutisee ja sieni-infektio jyllää.
Itse asiassa alan olla hyvinkin sujut sairauteni kanssa. Tai ainakin lääkkeiden osto sujuu helposti. Itse ajattelen, että minä tarvitsen lääkkeet ahdistuksen ja suisidaalisuuden estoon. Kyllähän se kuitenkin usein harmittaa kun on hieman sairas. Vaikka kaveri sanoi minun vaikuttavan ihan hyvin voivalta. Tietenkin vertaan itseäni onnistujiin. Joku on sanonut terveyden olevan sitä, että kykenee tekemään työtä ja rakastamaan. Juuri nyt minulla ei ole kumpaakaan. Ehkä onnistun vielä saamaan työtä, vaikka sitäkin pelkään. Usein pelkään olevani kykenemätön rakastamaan. Ehkä osaisin rakastaa jos kohtaisin sellaisen naisen, joka haluaisi minut. Mutta pelkään että sairauteni vuoksi en kykene tavoittamaan seurustelukumppania.
-Yleinen vuodattaja
Vastaukset 27
Vanhimmat
Tekstisi oli aika liikuttavaa.
Mä en tiedä muuta sanoa kuin että on meitä näköjään muitakin. Tosin mä oon sua ilmeisesti selkeesti yksinäisempi vielä. Lääkkeitä en oo ikinä käyttäny, mutta ahdistusta on ollut jo vuosia. Baareissa yms. en edes käy joten sulla on sikäli paremmin, ja kouluakaan en enää käy ja työ on aika yksinäistä ja oon sua vanhempikin varmaan pari vuotta et sellasta..Noh eihän tän oo tarkotus olla mitään vertailua.
Mut kyl se vaan mietityttää et miten ihmeessä niitä ihmisiä tapaa jne. Pitäis varmaan olla sit jotenki hemmetin hyvässä kunnossa ulkosesti. Siihen kyl meinaan panostaa mut on se toisaalta surkuhupasaa jos sit vasta alkaa kiinnostaa. En tiedä. Ehkä vaan joidenkin kohtalona on tällanen homma. Sairasta.
Ainakin minä joskus pahimpina hetkinä luulen olevani ainut yksinäinen. Mutta se on vain mielen harhaa.
Voin sanoa omasta kokemuksesta, että yksinäisyydestäkin voi päästä lähemmäs ei-yksinäisyyttä. En koe olevani itsekään vielä "valmis", mutta kehittyneeni hurjasti viimevuosina. Olen saanut hieman rohkeutta ja enemmän itseluottamusta. Taisin muuten käydä ekaa kertaa baarissa noin 25-vuotiaana! Silloiset luokalla olleet naiset saivat puhutuksi minut mukaan. Nykyään jo uskallan mennä yksinkin baariin. En tosin erityisesti viiihdy siinä ympäristössä, joten en sitä halua kenellekään erityisti suositella. Enkä lääkkeitäkään suosittele, mutta minut ne nostivat ylös kun halusin vain kuolla.
En minäkään tosiaan tiedä, missä tämän ikäinen mies voisi kohdata vapaan nuoren naisen.
Kannattaa varmasti pitää itsensä hyvässä kunnossa. Minullakin hieman meinaa tulla vatsaa, vaikka liikun paljon. Syön tosin liikaa ja makeaa. Ainakin minua viehättää enemmän normaalipainoiset naiset, joten on pidettävä itsekin paino hallinnassa.
Nukkumaankin pitää mennä, ettei huomenna näytä taas zombielta. Tiedän näyttäväni usein hyvin väsyneeltä.
Ei se ulkonäkökään riitä jos et saa suutasi auki. Eli rohkeus ottaa kontaktia. Ihan ekaksi ei kannata kovin syvällisiä puhua mutta kun havaitsee että toista kiinnostaa niin tiedä vaikka mitä juttua tulee.
Ja vielä, ei se nyt ihan totaalinen este ole vaikka nainen olisikin varattu. Voihan olla että se parisuhde ei ole voimissaan ja päättyisikin kun tutustuu toiseen eli sinuun. Siinä teille saumaa.
"Minulla ei kuitenkaan ole diagnosoitu mitään muuta psyyken puolen häiriötä kuin masennusta ja ahdistusta. Saattaahan taustalla kuitenkin olla jonkin asteinen henkinen vajavaisuus. Kirjoitin ylioppilaskirjoituksissa vain C:n paperit. Jälkeenpäin olen miettinyt että olisin yltänyt roimasti parempiin tuloksiin. Olin nimittäin lukioaikana hyvin sekaisin ja peloissani."
Itse kirjoitin A:n paperit vaikka en lukenut yhtään. Ja silti olen kirjoittanut kirjan. Ei tuo koulu mittaa muutakuin copy paste ajattelua ja sen hetkistä henkistä vireyttä.
"Toimivat antidepressantit kuitenkin auttavat selvästi pitäen minut melkein normaalina. Niiden haittavaikutuksena on lievä noste, joka välillä tuntuu luvattoman hyvältä ololta (flying high). En voi verrata sitä mihinkään muihin aineisiin, koska minulla ei ole kokemusta huumausaineista."
En voisi elää ilman lääkepilveä. Masentuisin entistä synkemmin kun en itse jaksa iloita ja nostaa mielialaani.
"Ehkä vieressä asioineelle naiselle toinen farmaseutti olisi selittänyt hyvin seikkaperäisesti ja kovalla äänellä, kuinka emätinvoidetta tulee käyttää kun siellä kutisee ja sieni-infektio jyllää."
Itseäni ei kiinnosta seksi juuri yhtään kun netissä tapaamani tyttö halusi vain seksiä ja painosti minut siihen. Klisee se on, mutta netti on vaarallinen.
"Joku on sanonut terveyden olevan sitä, että kykenee tekemään työtä ja rakastamaan. Juuri nyt minulla ei ole kumpaakaan. Ehkä onnistun vielä saamaan työtä, vaikka sitäkin pelkään. Usein pelkään olevani kykenemätön rakastamaan. Ehkä osaisin rakastaa jos kohtaisin sellaisen naisen, joka haluaisi minut. Mutta pelkään että sairauteni vuoksi en kykene tavoittamaan seurustelukumppania."
En minäkään usko että me ehdimme kuntoutua sairaudestamme ennen perheen perustamisikää. Liian vähän aikaa. Mutta uskon että meille löytyy puoliso joka hyväksyy meidät tällaisina kuin olemme.
Tekstisi on parantunut huomattavasti. Kielellisesti arvioituna tekstissä on puutteita, mutta ne eivät pilaa lukukokemusta. Kirjoituksen erityinen ansio on viipyilevä, rauhallinen kerronta, joka tekee luemisesta hyvin miellyttävää. Kyetä tuottamaan persoonallista, massasta positiivisella tavalla erottuvaa tekstiä on mainio saavutus.
Tällä hetkellä en kykene kieliopillisesti parempaan tekstiin. Teen virheitä etenkin pilkun käytön suhteen ja joitakin yhdyssanavirheitäkin tulee. Ajattelen kuitenkin, että tekstin laadukas sisältö kompensoi noita puutteita.
"Kirjoituksen erityinen ansio on viipyilevä, rauhallinen kerronta, joka tekee lukemisesta hyvin miellyttävää."
Rauhallisuus on kai minun tapani toimia. En ole kovin hektinen setä. Saatan istua metsässäkin pitkään kuunnellen luontoa.
"Kyetä tuottamaan persoonallista, massasta positiivisella tavalla erottuvaa tekstiä on mainio saavutus."
Hyvin vaatimattomana en ole tullut ajatteleeksi omaavani tuollaista kykyä. Ehkä minulla on sitten tuollainen taito.
Kirjoituksessa on mukana huumori, se on positiivista! En paneutunut lukemiseen tarkasti, mutta sinuna etsisin syytä siihen, MISTÄ JOHTUU kun et pidä itseäsi komeana, vetovoimaisena. Kerrothan että sulle on sanottu, näkisitpä millaisena naiset sut näkevät...
Jotakin samaa on ollut... itse sain "apua" kirjasta Kuka ohjaa elämääsi? kirjaoittanut Åsa Nilsonne. Suosittelen
Olen itsekin yksin jäänyt, nelikymppinen nainen. En ole koskaan tuntenut ahdistusta yksin jäämisestäni. Minäkään en ole mikään kaunotar, aivan tavallisen näköinen pulliainen, totisena ehkä hieman tuiman näköinenkin. Asiallisesti pukeutunut.
Minulla ei myöskään ole suurta ystäväjoukkoa (pari tosiystävää) mutta muuta joukkoa on johon kuulun. Työympäristö on se tärkein. En nyt tiedä voiko sitä sanoa uraksi, kuitenkin asiantuntijatehtävä josta saan kunnollisen palkan oman elämäni turvaksi. Ei ole omaa taloa mutta melkein velaton kerrostalokaksio ja vähän rahaa säästössäkin. Ja se riittää minulle. Ei minullakaan ole autoa, ajokortti kyllä on ja ajotaitokin vielä tallella. Merkittävintä kuitenkin että useammanlaiset julkiset kulkuvälineet lähietäisyydellä. Sitä rahaa kun jää vähäsen matkusteluunkin.
Syksy, varsnkin loka-joulukuu on minulle vähän alakulon aikaa, sitten alan jo odottaa seuraavaa kesää. Kesä on minun vuodenaikani. Mutta ahdistunut en ole ollut talvellakaan. Johtuneeko se siitä että työasioissa minulla on mennyt hyvin. Ja sellainen kumma juttu vielä, kun tulen töistä niin en haluaisi hetkeen edes nähdä kotonani ketään muuta. Haluan hetken yksin. Se on minun levähdykseni. Toivon aina ettei kukaan edes hetkeen soittelisi. Oikeastaan joskus ulkomaan matkoilla toivon että olisi kumppani mukana. Voisi lähteä enemmän seikkailemaan niitten tavallisten turistirysien ulkopuolelle.
Ja sitten ne bileet ja juhlat joihin kutsutaan avec. Silloin välillä mietin että lähdenkö ollenkaan tai sitten lähden yksin. Oikeastaan tiedän etukäteen jo ne mistä kannattaa jäädä pois ja missä on hauskaa yksinkin, eli siis siihen hauskaan ei tarvita kumppania. Ei aina niillä parillisillakaan ole kaveri mukana.
No tämäkin taisi olla vuodatus. Ehkä antaa ajatusta että yksinkin voi elää täyttä elämää. Minä kun en mitenkään janoa fyysistä kosketusta ja yhteyttä, mutta en sitä kielläkään jos ihan oikenalainen tyyppi vastaan sattuisi.
Olen vuosien ajan kamppaillut yksinäisyyden kanssa. Tajusin tänään että nythän minulla on tuttavia enemmän kuin koskaan aiemmin. Ottaen huomioon sen, että olen rakentanut kaikki uudet ihmissuhteeni täällä kolmen viime vuoden aikana. Muutin tänne kolme vuotta sitten, tuntematta täältä ketään. Senkin koen olevan kuitenkin jonkinlaista rohkeutta (ja hulluutta). Vaan enpähän täältä halua enää minnekään muuttaa.
Harvassa on enää sellaiset päivät, ettei joku moikkaisi minulle kaupungilla. Etenkin arkisin siellä tulee vastaan joku puolituttu. Oikein ihmettelin illalla, kuinka olenkaan niin monesta paikasta onnistunut löytämään uusia tuttavia. Suurin osa on tietenkin sellaisia, joiden kanssa emme kohtaa kuin sattumalta. Moikkaajien joukossa on ihme kyllä monia viehättäviä naisiakin. Se on aika outoa kun olen aina ollut niin arka naisten kanssa. Onneksi näistä naisista valtaosa on jo löytänyt poikaystävän. Onhan se paljon mukavempaa kun ei tarvitse yksin taivaltaa. Eihän siitä tulisi mitään jos kaltaisiani yksin jääneitä olisi nykyistä enemmän. Ei yhteiskunnalla olisi varaa hoitaa sitä masennuspotilaiden määrää. Eikä se olisi kovinkaan näyttävää, mikäli kaltaisiani lääkepössiksessä hiihtäviä ihmisiä olisi joka paikassa.
Antidepressanttien käyttö on kuitenkin luullakseni aika yleistä. Uskoisin, että vähintään 1/10 on jossakin elämänvaiheessa ollut lääketokkurassa. Ainakin opiskelijoiden piirissä se lienee hyvinkin normaali käytäntö, mikäli masentaa. Otetaanpa esimerkiksi vaikka neito, joka opiskelee yliopistossa. Hänellä on motivaatio-ongelmia käydä luennoilla. Samaan pakettiin poikaystävä ilmoittaa löytäneensä uuden naisen. Neito masentuu ja menee tohtoriin. Tohtori sanoo: "SSRI-lääke ei aiheuta riippuvuutta ja se nostaa vireystasoasi".
Iltalenkillä kuuntelin radiota puhelimesta. Oliskohan olleet uutiset, kun puhuttiin että hoitoalan ihmisillä masennuslääkkeiden käyttö on hyvin yleistä. Etenkin työn raskaus saa lääkärit ja hoitajat turvautumaan antidepressanttien aiheuttamaan nosteeseen. Ehkä seuraavan kerran lääkäri voi suositella uutta masennuslääkettä omalla käyttökokemuksella.
Olenkohan sittenkin muuttunut hieman rohkeammaksi ja sosiaalisemmaksi? Yksinäisyyteni on aina johtunut peloista. Olenhan siitä ihmispelosta tännekin joskus vuodattanut.
Pelkään edelleenkin olla ihmisten joukossa. Mutta ehkä ne pelot on tehty kohdattaviksi. En tiedä voiko niitä täysin voittaa, mutta olen päättänyt mennä vaikka pelko saisi minut vapisemaan.
Mutta olen silti yksinäinen mies. Onneksi olen saanut muutamia hyviä kavereita. Ilman heitä olisin paljon surullisempi. Kaipa yksinäisyyteni on lähinnä sitä tavallista sinkun yksinäisyyttä. Lukemattomat ystävät ovat sanoneet minullekin olevan jonkun mukavan naisen. Mutta kotoa ei kukaan ehkä tule noutamaan. Siksi on kai yritettävä olla niissä paikoissa, joissa muutkin ihmiset käyvät.
Mitä sä pelkäät ihmisjoukossa? Sitäkö ettet osaa sanoa mitään vai jotain muuta? Sitäkö että rahat loppuu ja muut näkee vai sitäkö että olet unohtanut pukea säädylliset vaatteet päälle?
Mä en ihmisjoukossa pelkää oikeastaan mitään mutta juopuneita kavahdan. Sitä että ne tulee sössöttämään jotain tai horjuu ja kaatuu eteen. Tai vielä kamalampaa, että koskettai mua. Kerran yks juopunut hoiperteli junalaiturin vieressä ja ajttelin että jos se putoo raiteille ja juna tulee. Pitäskö mun tehdä jotain? Toisaalta koko ajan ajattelin että eipä ois iso vahinko. No onneks se lähti hoipertelemaan pois päin.
Sen sijaan esim. messuilla tai jossain näyttelyissä tai teatterissa on hienoa olla siellä joukossa, yksin tai joskus kaverin kanssa. Ei haittaa jos en ole ehtinyt meikata vaikka vähän luksus olo on jos olen meikannut kunnolla ja laittautunut tyylikkääksi muutenkin.
Minulla on häpeän tunne mukana lähes aina. Ei minun tarvitse pelätä mitä teen, vaan koko olemus muiden joukossa tuottaa sitä sosiaalista pelkoa. Tunne on niin voimakas erilaisuuden ja joukkoon kuulumattomuuden tunne.
Pelkään kai että minua ei hyväksytä ja minulle nauretaan. Muiden mielestä ei minulla oikeasti ole mitään hävettävää, mutta sellainen opittu malli ei hetkessä irrota otettaan. Arvaa haluaisinko olla rento, sujut itseni kanssa? Sitten elämä kävisi paljon kevyemmin.
Miten niin opittu malli? Kerrottiinko sinulle aikanaan kotona että sinä et ole mitään ja kaikki nauraa sinulle? Vai naurettiinko sinulle todella koulussa, tai kiusattiinko? Nimiteltiinkö? Vai oliko perheesi se paikkakunnan häpeäpilkku?
No nyt ymmärrän tuon erilaisuuden ja joukkoon kuulumattomuuden kun luin käsityksiäsi naisista. Jotain nunnan alkuako sä elämääsi odottelet?
Jonkin verran minua kiusattiin, mutta en usko sen vahingoittaneen minua. Kasvuympäristöstä jäin kaipaamaan enemmän välittämistä. Sanoja säästeltiin ja puhumattomuus ahdisti.
Jos minulle olisi siunaantunut lapsia, olisin halunnut olla välittämistä ja rakkautta säästelemätön vanhempi. En tosin tiedä olisiko minusta sellaiseen tehtävään. Ehkä kasvattaminen on tarkoitettu sen osaaville.
Nyt minusta ei olisikaan vanhemmaksi. Olenhan rakkaudeton eksynyt lammas. Kyvyttömyys löytää puolisoa on mitä selvin merkki siitä. Minähän pelkään avautua rakkaudelle.
Olen viime aikoina ajatellut, että minulla olisi mahtavat saumat löytää itselleni hyvä nainen. Löytäisin, mikäli kykenisin tekemään jotakin asian eteen. Kyllä ne lukemattomat hymyt täytyvät olla merkki hyväksynnästä.
On kuitenkin onnellista nähdä rakkauteen kykeneväisiä ihmisiä, nuoria ja vanhempia. Ollessani lenkillä kävelin käsi kädessä kävelevän nuorenparin takana. Se jos mikä oli merkki siitä, että he ovat terveitä ja kykenevät rakastamaan.
Oma tilanteeni taas on hyvin kaukana rakkaudesta. Onhan minun tilanteeni sellainen, että yritän selviytyä aina huomiseen. Pelkään ahdistuneisuuden olevan minulle loppuelämän taakka. Se on saatu hallintaan hyvillä lääkkeillä. Pahimpiin hetkiin otan vielä Opamoxia, jonka resepti pitäisikin uusia.
"Jos minulle olisi siunaantunut lapsia, olisin halunnut olla välittämistä ja rakkautta säästelemätön vanhempi. En tosin tiedä olisiko minusta sellaiseen tehtävään. Ehkä kasvattaminen on tarkoitettu sen osaaville."
Tämä onkin kaikkein tärkein piirre vanhemmassa. Minusta on hienoa, että haluaisit olla välittävä ja rakastava vanhempi.
Nukkumaankin pitäis jo mennä (yksin). On se vaan hienoa etteivät kaikki ihmiset ole yksinäisiä. Uskon, että monet sairastuisivat psyykkisesti oltuaan liian kauan yksin. Ainakin he, jotka haluaisivat löytää seurustelukumppanin. Ehkä monet saavat ystäviltään tukea yksinäisyyteen. Ehkä monet pakenevat tunnetta työntekoon tai harrastuksiin. Ehkä joku juo alkoholia tai käyttää muita huumeita. Ehkä joku syö psyykenlääkkeitä yksinäisyyden tuomaan ahdistukseen. Ehkä uusi päivä on aurinkoisempi.
Miten sinä määrittelisit seuraavat termit:
yksin elävä
yksinäinen
yksinäisyyttä poteva
Sitä paitsi, kuinkahan moni Suomessa elääkään yksin. Prosentuaalisesti aika moni. Eivät he kaikki käytä mielialalääkkeitä. Ja kuinkahan moni parisuhteessa ja perheessä elävä käyttää mielialalääkkeitä. Veikkaisin että kohtalainen prosenttiosuus.
Alkaa olla elokuun kahdeksannen päivän viimeisiä tunteja. Tänä päivänä niin moni on viettänyt ei-yksinäistä, elämänsä merkittävintä päivää! Onhan nyt 08.08.08!! Oi niitä onnellisia avioliittoon tänä päivänä rengastettuja puolisoita!
Paljon onnea! (toivottavasti avioliitossa olevat eivät lue tätä palstaa)
Terveisin,
Yleinen vuodattaja
Yksinäisyyttäni kai, kun kävin kaupungin yöelämässä. Näin siellä muutamia tuttavia, juttelimme mukavia.
Tuntematon humalainen nainen työntyi kiinni paljaaseen käsivarteeni baaritiskillä. Hän sanoi jotakin, mutten kuullut. Sitten hän kehotti minua juomaan enemmän, koska vaikutin liian selvältä. Sitten hän meni miehensä luo.
Toinenkin moukkamainen nainen oli tiskillä. Olin juuri saanut juoman ja olin laittamassa vaihtorahoja lompakkoon. Selkäni takana neito sanoi, 'voitko lähteä kun olet jo juoman saanut'. Tietenkin olin lähdössä. Tässä nähdään, kuinka itsekkäitä ja epäkohteliaita jotkut naisetkin voivat olla. Käännyin rauhallisesti katsomaan hieman ihmetellen. Hän meni jännäksi. Hän alkoi hirveästi selitellä ettei hän tarkoittanut pahaa?!
Ei minulle ainakaan baarista löydy hyvää naista, se on taivahan tosi. Ehkä siellä joitakin sinkkuja voi olla joukossa, mutta en minä sellaisessa ympäristössä tutustu keneenkään.
Enkä tietenkään tahtoisikaan löytää naista, joka on baarissa aina viikonloppuisin. Ei se tietenkään minulle kuulu, mutta ihmettelenpä vaan niitä pareja, jotka yhdessäkin ovat yöjuoksulla kapakoissa. Onko elämä kunnossa?
Itse asiassa yöjuoksuni oli ihan ok. Nautin muutaman lonkeron ja bissen. Minulla oli aika seesteinen oli. Uskon sen johtuvan ensisijaisesti hyvistä tropeista. Sitä oloa on vaikea kuvailla. Se ei ole humalan kaltainen olo, se on ihan erilainen. On vaan tosi selvä olo ja tuntuu hyvältä. Serotoniinin takaisin ottoa estävät kemikaalit saavat hyvän olon voimakkaammaksi ja jatkumaan pidempään. Ei tee edes mieli olutta, eikä sitä oloa kannata mennä sotkemaan ryyppäämisellä. En oikein ole koskaan pitänyt alkoholia sisältävistä juomista.
Joskus luulin, että baarissa voisin tavata mukavan naisen. En usko enää siihen. Ei siellä edes aina näy mieluisia tyttöjä. Mietin missä he voisivat olla. He ovat todennäköisesti kotonaan. Mutta miten ja missä tapaisin sellaisia vapaita naisia? Siinä on hankala pulma.
Tuntuu että olen todellakin jäänyt yksin. Vaikka jotkut voivat lohduttaa, että vielä on aikaa. En tiedä onko, ja pääasia että mieli on ahdistusvapaa. Jos en kykene tavoittamaan elämääni naisen rakkautta, ei kai se ole maailmanloppu. Ja onneksi löysin viimein hyvät tropit, jotka estävät ahdistusta. Jos ahdistus alkaa tulla läpi, tarvitsee minun vain varata aika psykiatrille ja etsitään uusi valmiste.
Jotenkin tuntuu, ettei minun edes tule hävetä käyttämiä lääkkeitä. Onhan minun ahdistuksen estämiseksi syötävä määrätyt lääkkeet aamuin illoin. Jos lopettaisin niiden ottamisen, varmaankin alkaisin vaipua synkkyyteen ja joutuisin sairauslomalle.
Ehkä nyt menen levollisille unille. Mirtazapin alkoi väsyttää...
Ellet ole sattunut huomaamaan niin on monta muutakin ihmista jotka ovat yksin ja elävät elämänsä yksin, joko omasta tahdostaan tai sitten he ovat jääneet yksin.
Ja pahaa pelkään että sinäkin jäät yksin jos pidät moukkamaisena vain sitä että nainen pitää huolen paikastaan jonossa.
Jo että parskunnatko eivät voisi käydä baareissa, yhdessa tai joskun yksinkin?
Camoon, missä maailmassa sä elät?
Unta odotellessa tässä vielä istun. Yksinäisyys seuraa minua kaikkialle. Onneksi nukkuessa en sentään tunne olevani yksinäinen.
Päivä oli aika seesteinen, mutta kuitenkin pelottikin. Peloissani huomaan hakeutuvani lähemmäksi seinää tai muuta tukea. Eniten pelottaa kävellessä, saattaa huimatakin. Kyseessä on ihmispelko, ei tasapainohäiriö.
Pelkoon liittyy myös häpeän tunteet. Selittämätön sisäinen häpeä ja myös tämä yksin jäämisen tuoma häpeä. Lisäksi siihen liittyy huonoutta ja epäonnistumisen tunteita.
Uskon pian pääseväni uneen ja ehdin nukkua noin 7 tuntia. Viime yönä olin nukahtanut unohtaen valot päälle, selälleen sänkyyn, ilman peitettä. Mirtazapiini aiheuttaa sellaista putoamista. Mutta se on hyvä valmiste, kun sen avulla en pyöri enää tuntikausia sängyssä.
Aamulla on taas uusi päivä. Kunpa se olisi helpompi, että pelkäisin ja häpeäisin vain vähän.
Oliko päivä helpompi?
Aattelin vaan että turvaako sä naisesta hakisit vai mitä?
Ei minua tänään suuremmin ahdistanut tai huolettanut. Onhan se sellainen kestohuoli aina päällä, mutta ehkä se lääkityksen avulla pysyy kurissa.
Vaikea kysymys, hakisinko naisesta turvaa? Minkä takia ihmiset elävät parisuhteissa, turvanko? Kyllä, myönnän olevani heikko ja että haluaisin jakaa elämäni jonkun mukavan naisen kanssa. En minä osaa selittää, se vaan tuntuu sellainen halu ja kaipuu. Tuntea voimakasta ihastusta toista kohtaan. Sen vaan pitäisi olla molemmin puolista...
Kaj Hedman: "Paniikissa. Seuranani ahdistus"
Tuossa kirjassa tekijä osaa niin hyvin kuvailla ne sosiaalisen pelokkuuden oireet. Tosin ei minulla tietenkään koskaan ole ollut niin voimakasta eristäytyneisyyttä. Kuitenkin hänkin kirjoitti jotenkin että ei uskalla elää kuten muut.
Mulla sosiaalinen pelokkuus lieventyi huomattavasti kun aloin syödä toimivia antidepressantteja. Ensin venlafaksiinia ja nyt essitalopraamia. Ei lääkkeet kuitenkaan tietenkään saa jäädä ainoaksi hoidoksi, tai oireiden peittämiseksi. En tiedä tuleko minusta koskaan sellaista, joka kykenee tavoittamaan uuden, erityisen tärkeän ihmissuhteen. Sitähän minäkin heikkona ja vajavaisena kovasti toivoisin. Kuitenkin olen niin arka, että käyttäydyn estoisesti.
Mistä olet kiinnostunut? Tykkäätkö lukemisesta?
Joskus sitä on tullut käytyä treffeilläkin. Taitaa viimeisimmästä ollakin jo melkein pari vuotta... :/. Nyt en ole enää edennyt sinne saakka. En minä oikeastaan saa mitään juttua aikaiseksi netin kautta. Olenhan nykyään paljon rohkeampi, vaikka edelleen olen ujo. Siksi voisinkin löytää naisen netin ulkopuolelta.
Aloitin netti-ilmoitusten pitämisen siksi, kun olin sosiaalisesti hyvin arka ja kävin hyvin vähän missään. Olen siis edelleen ujon puoleinen mies, joka ei ole mitenkään hypersosiaalinen. Kuitenkin nyt elokuussa 2008 olen paljon rohkeampi, kuin vaikka ennen vuotta 2006. Mahtavaa itsekin huomata kasvaneensa ihmisenä. Kasvanut niin, että on saanut enemmän rohkeutta olla oma itsensä. Niin että uskaltaa lähteä ulos, muiden ihmisten joukkoon. Olen hieman itsestäni jopa ylpeä kun olen uskaltanut mennä pelosta huolimatta.
Tunnen kuitenkin edelleen voimakasta huonoutta ja häpeää itseni vuoksi. Aivan kuin minulla olisi syytä hävetä itseäni, ja että toiset ihmiset näkisivät minussa sen heikon ja yksinäisen nuoren miehen. Tämä on sitä sairasta häpeää, vai mitä? Miksi minäkin koen häpeää itseni takia? Vaikka minun on lukemattomia kertoja sanottu olevan vähintään hyvän näköinen. Lisäksi urheilullisuudestakin on usein mainittu. Mielen sairasta touhua tuollainen itsensä häpeileminen.
Häpeä kohdallani aiheuttaa erittäin huonoa itsetuntoa. Ihmisten kohtaaminen on ehkä pahin tilanne. Kun kävelee kaupungilla yksin ja tietää että joku voi katsoa. Siitä jännityksestä kun pääsisin eroon, olisi minulla paljon keveämpää. En ehkä löydä sitä häpeän alkutekijää itsestäni. Haluaisin tiedostaa sen, miksi pidän itseäni hävettävänä oliona. Olenko takertunut uhrivaiheeseen, enkä osaa/uskalla jättää sitä taakse. Tahtoisin tulla minuksi, joka pitää itsestään ja on ylpeä omasta erilaisuudestaan. Sillä kaikki olemme erilaisia, eikä itsensä kanssa sujut oleva häpeä itseään.
Yksin jääminenkin johtunee häpeästä. Eihän minusta olisikaan ollut tasapainoiseksi seurustelukumppaniksi. Olisin kaiketi kuluttanut toisen nopeasti loppuun. Eihän kai kukaan voi tehdä toista ehjäksi, vaan jokaisen on se huomattava itse. Syksyllä 2006 minulle vaan sanoi eräs hengellisessä tilaisuudessa ollut naispsykiatri, että joku nainen saattaisi ehjätä minut. Uskoisin itsekin, että rakkauden tuleminen elämääni olisi suuri lahja. Se vaan tuntuu olevan niin vaikeaa kohdata sellaista nuorta naista. Eli on edelleen opeteltava tuntemaan enemmän itseään. Joku on sanonut, että minun tulisi kiinnostua enemmän toisista. Tottahan se onkin, että tuijotan häpeän kourissa liiaksi omaa napaani. Mielelläni alkaisin tuijottaa jonkun neidonkin napaa... ;).
Pitäisi mennä nukkumaan, ettei aamulla olisi taas vaikeaa. En torkuta koskaan puhelimella. Sitä on noustava kerralla. Pistän muutaman kupillisen kahvia tippumaan ja menen suihkuun. Yleensä otan aamusumpin kera hieman leipää, ehkä jogurttia ja joskus sekaan mustikoita.
Aamulla pyöräileminen on aika hauskaa. Etenkin poutapäivinä kun ei tarvi suojautua sateelta. Saa kaikessa rauhassa antaa kevyesti rullata kohti koulua. Joka aamu on miltei henkikin lähteä liikenteessä. Aina sitä vaan on päässyt perille ehjänä. Hyllyssä olisi kypäräkin.
Etenkin kuivina syysaamuina koulumatkat ovat päivän parhaimpia hetkiä. Pidän tästä ajasta kun on vielä lämpöistä, mutta lehtiin alkaa jo kohta tulla väriä. Tai oikeammin ne luopuvat väristään, siis lehtivihreästä.
Huomenna 6 tuntia yhteensä luentoja, sitten saa taas lähteä ennen klo 15. Joskus tuntuu jopa pahalta lähteä koululta. (Miettinyt joskus, että miltähän tuntuisi nukkua yönsä vaikka koululla.) Se johtuu siitä, ettei minua koskaan kukaan odota. Paitsi tietenkin hyvä kaveri, jonka luona välillä käyn koulupäivän jälkeen. Yleensä koululta/töistä on kuitenkin kiva lähteä päivän päätteeksi pois. Vaikka sitten mennä vain tyhjään pieneen yksiöön koneen ääreen vuodattamaan palstalle. On se tärkeää kuitenkin säilyttää sellainen arkinen päivärytmi. Pelkään jo etukäteen, saanko työtä tämän koulun jälkeen. Jos en, minähän luisun pois arkirytmistä ja pelkään ajautuvani kohti itsetuhoa. Sitä on nyt turhaa vielä murehtia.
Tulevaisuuteni lyhykäisyydessään olisi sellainen, että valmistuisin ja pääsisin töihin. Tahdon töihin, että voin maksaa asumiskulut ja että saisin maksetuksi muhkean opintolainani pois. Ja että rahat riittäisivät hyviin antidepressantteihin ja ehkä jopa yksityiseen terapiaan.
Joskus haaveilin leveämmästä elämästä, mutta luovuin mm. koulutuksesta, josta olisin valmistunut hyväpalkkaiseen ammattiin. Olikin syytä luopua, koska se ahdisti minua. Elämäni on näköjään jatkuvaa etsimistä. Ja tietenkin haaveilen löytäväni mukavan naisen, mutta ehkä siitä on turhaa tehdä TAAS niin suurta numeroa. Minkä minä sille voin, että joka päivä mietin yksinäisyyttäni ja että kuinka niin monet ovat löytäneet? Yritän tietenkin olla onnellinen näin yksinkin ja syön aamuin illoin hyviä troppeja: Illalla uneen ja aamulla vauhtiin.