Aikoinani viiltelin, ranteita, mahaa, jalkaa. Nyt minua on alkanut ahdistamaan nämä jäljet ihan kamalasti :( Ei niinkään ne ranteiden ja mahan arvet (ne eivät juurikaan näy), vaan ne jalassani olevat. Olen viimeisen viikon itkenyt niitä suunnattomasti, ollut niin ahdistunut että oksettaa, eikä tiedä miten olisi. Varmaan saan jonkun ahdistuskohtauksen.
Mietin koko ajan niitä, ne ovat mielessä 24/7, ja itken ja itken. Miksi minä olin niin idiootti että pilasin jalkani sillä tavoin!
Ja kuulostaa ehkä pinnalliselta, niin minustakin, mutta en voi sille mitään että tämä asia on alkanut kummittelemaan mielessäni :( Ja ahdistaa toki muutkin asiat, mutta juuri tällä hetkellä nämä arvet ovat ahdistukseni suurin aiheuttaja.
Miten te muut pärjäätte arpienne kanssa? Kaduttaako viiltely?
Mietin koko ajan niitä, ne ovat mielessä 24/7, ja itken ja itken. Miksi minä olin niin idiootti että pilasin jalkani sillä tavoin!
Ja kuulostaa ehkä pinnalliselta, niin minustakin, mutta en voi sille mitään että tämä asia on alkanut kummittelemaan mielessäni :( Ja ahdistaa toki muutkin asiat, mutta juuri tällä hetkellä nämä arvet ovat ahdistukseni suurin aiheuttaja.
Miten te muut pärjäätte arpienne kanssa? Kaduttaako viiltely?
Vastaukset 3
Vanhimmat
paljon. Mulla on vaan käsivarressa (n.1/2-1 cm leveät ja 5cm pitkät). Työpaikat ja kaikki missä täytyy käyttää lyhythihaista, ahdistaa ja hävettää. Kosmeettisia leikkauksia tietty olis, mutta ovat varmaan aika hintavia... :( et ole ainoa...
Mä viiltelin tuossa parikymppisenä eniten. Eli 20 vuotta sitten. Vasen käsi on pilalla. Arvet täyttävät koko käden ja myös tikkien jäljet näkyvät. En ole koskaan kenelläkään nähnyt näin pahoja jälkiä. plastiikkakirurgilla kävin, mutta sanottiin että niille ei voi tehdä mitään. Ei auta vaikka olis miljonääri ja lähtis jenkkeihin yskityiselle julkkisklinikalle... Olen nykyään aikalailla tottunut näihin. En aina piilottele niitä. joidenkin sukulaisten ja lasten nähden piilotan aina. Olen vasta viime vuosina pitänyt kesällä lyhyt hihaista, kesti 15 vuotta ennenkuin aloin olemaan varmempi itsestäni ja uskallan näyttää arpeni. Niille ei voi enää yhtään mitään. Säälittely ja harmittelu vaan pahentaa oloa. Itse olen ajatellut viime aikoina näin että, jos ihmiset katsovat, niin siitä vaan. Olen selvinnyt väin pitkälle, vaikka elämäni oli hukassa.
siis tosiaan ahdistaa..tulee sellasii itkukohtauksia, mutta musta tuntuu etten oo vieläkään kunnolla pääsyt eroon viiltelystä..
Oon nyt 17 v tyttö ja ooon käyny psykiatrilla..mutten oo koskaan pystynyt näyttämään rannettani..enkä muutenkaan puhumaan sille.
En voi kertoa vieraalle ihmiselle tollasta. tai mitn muutakaan.