Tuntuu niin masentuneelta ja yksinäiseltä,että päätin tulla tänne purkaamaan turhautumistani,kun en osaa enkä pysty kenellekään myöntämään suoraan että olen jo ihan poikki ja mieli on maassa.
Meille syntyi ihana tytär 3 ja puol kuukautta sitten.Hän on energinen,iloinen lapsi ja kehittyy hyvää tahtia.
Ensimmäinen kuukausi meni nopeasti,mutta oli erittäin raskas.Koko sen kuukauden ajan sain nukuttua vain 1-4 tunnin unia,koska en osannu nukahtaa kun kerran heräsin.Mutta jostain syystä jaksoin kuitenkin toimia normaalisti,vaikka päiväunia en ole koskaan osannu nukkua.
Nyt viime aikoina on tuntunu erittäin vaikealta ja raskaalta.Vauva nukkui tossa kuukauden ihan kohtalaisen hyvin,mutta nyt on alkanu mennä huonompaa suuntaa ja öisin herätään montakin kertaa.Nykyään osaan onneksi jo nukahtaa uudestaan,mutta välillä se on vaikeaa.
Nykyään päivisin tyttö on ruvennut kitisemään jos en pidä jatkuvasti seuraa.Hän tahtoisi että olisin koko ajan hänen kanssaan juttelemassa,ei edes riitä pelkästää se että hän näkee mut tai puhun vähän jossain kauempana.
Päivän aikana tyttö nukkuu 2-4 tuntia, joten omaa aikaa ei pahemmin ole,varsinkin kun tyttö nukkuu sen ajan osissa.
Avopuoliso on armeijassa tällä hetkellä.On ollu jo tammikuusta asti ja valmistuu vasta tammikuussa 2009.Hän ymmärtää kyllä että minulla on vaikeaa,mutta ei tietenkään voi tietää minkälaista tämä todella on.
Välillä pieni kateus iskee kun juttelen hänen kanssaan puhelimessa ja hän kertoo kaikesta mitä on saanut kokea ja hauskoja juttuja mitä on tapahtunu kavereiden kesken.
Olen päivästä toiseen yksinäni ja jos käyn ulkona ni käväsen vain kaupassa (n.2km matkaa) On mulla ystäviä,mutta kaikki ovat töissä ja kohta koulutkin alkavat joten he opiskelevat.He eivät jaksa tavata ja vaikka eivät sitä suroaan sano ni eivät he jaksa aina että lapsi on mukana.
Rakastan tytärtäni erittäin paljon ja välillä on niin syyllinen olo kun haaveilen että voisin lähteä jonnekin yksin rentoutumaan hetkeksi.Eikä hän ole kuin vasta syntynyt ja haaveilen jo tommosia..
Koitan aina ajatella että kaikki muutkin jaksavat niin miksi minä ruikutan ja välillä jopa tulee itku kun väsyttää niin paljon ja tahtoisi vain hetken olla.
Niin ja jotkut ovat yksinhuoltajia ja jaksavat ihan hyvin.Musta itestäni välillä tuntuu et olisin yksinäinen yksinhuoltaja..
Meidän tyttö onneksi hymyilee ja nauraa paljon ja on oppinut tekemään erilaisia ääniä kun jutellaan.Ne asiat saa mut aina hyvälle mielelle.
Hän saa ehkä mut välillä repimään hiuksia päästä,mutta hän on ainoa auringonpaiste mun elämässä
Meille syntyi ihana tytär 3 ja puol kuukautta sitten.Hän on energinen,iloinen lapsi ja kehittyy hyvää tahtia.
Ensimmäinen kuukausi meni nopeasti,mutta oli erittäin raskas.Koko sen kuukauden ajan sain nukuttua vain 1-4 tunnin unia,koska en osannu nukahtaa kun kerran heräsin.Mutta jostain syystä jaksoin kuitenkin toimia normaalisti,vaikka päiväunia en ole koskaan osannu nukkua.
Nyt viime aikoina on tuntunu erittäin vaikealta ja raskaalta.Vauva nukkui tossa kuukauden ihan kohtalaisen hyvin,mutta nyt on alkanu mennä huonompaa suuntaa ja öisin herätään montakin kertaa.Nykyään osaan onneksi jo nukahtaa uudestaan,mutta välillä se on vaikeaa.
Nykyään päivisin tyttö on ruvennut kitisemään jos en pidä jatkuvasti seuraa.Hän tahtoisi että olisin koko ajan hänen kanssaan juttelemassa,ei edes riitä pelkästää se että hän näkee mut tai puhun vähän jossain kauempana.
Päivän aikana tyttö nukkuu 2-4 tuntia, joten omaa aikaa ei pahemmin ole,varsinkin kun tyttö nukkuu sen ajan osissa.
Avopuoliso on armeijassa tällä hetkellä.On ollu jo tammikuusta asti ja valmistuu vasta tammikuussa 2009.Hän ymmärtää kyllä että minulla on vaikeaa,mutta ei tietenkään voi tietää minkälaista tämä todella on.
Välillä pieni kateus iskee kun juttelen hänen kanssaan puhelimessa ja hän kertoo kaikesta mitä on saanut kokea ja hauskoja juttuja mitä on tapahtunu kavereiden kesken.
Olen päivästä toiseen yksinäni ja jos käyn ulkona ni käväsen vain kaupassa (n.2km matkaa) On mulla ystäviä,mutta kaikki ovat töissä ja kohta koulutkin alkavat joten he opiskelevat.He eivät jaksa tavata ja vaikka eivät sitä suroaan sano ni eivät he jaksa aina että lapsi on mukana.
Rakastan tytärtäni erittäin paljon ja välillä on niin syyllinen olo kun haaveilen että voisin lähteä jonnekin yksin rentoutumaan hetkeksi.Eikä hän ole kuin vasta syntynyt ja haaveilen jo tommosia..
Koitan aina ajatella että kaikki muutkin jaksavat niin miksi minä ruikutan ja välillä jopa tulee itku kun väsyttää niin paljon ja tahtoisi vain hetken olla.
Niin ja jotkut ovat yksinhuoltajia ja jaksavat ihan hyvin.Musta itestäni välillä tuntuu et olisin yksinäinen yksinhuoltaja..
Meidän tyttö onneksi hymyilee ja nauraa paljon ja on oppinut tekemään erilaisia ääniä kun jutellaan.Ne asiat saa mut aina hyvälle mielelle.
Hän saa ehkä mut välillä repimään hiuksia päästä,mutta hän on ainoa auringonpaiste mun elämässä
Vastaukset 5
Vanhimmat
Mulla vähän samoja fiiliksiä.. Mistäs päin mahdat olla? :)
oon 4:n iskä.
Tarina kuulosta kutakuinkin normaalilta - noinhan se usein menee. 1.n lapsi tuo mukanaan hirveät suorituspaineet, paljon "täytymistä" ja pakko-jaksamista,
-täytyISI, pitäISI, -isi, -isi -sitä sun tätä.
kun lapsi kitisee -apua olen varmasti huono äiti -ajatus jyrää mielen - en jaksa...
"oma vaikea lapsuus ...olen kärsinyt masennuksesta ... joutunut syömään lääkkeitä ...
-on alkanut painaa taas mieltä..."
HEI! noi on vaan määritelmiä, ja määritelmät on usein haitallisia --ne herättää jotain perususkomuksia henkiin -- "alkanut painaa mieltä"
Perususkomus: olen epäonnistunut - luuseri
kehäpäätelmät ruokkii alakuloa
- siis 1) " kärsin masennuksesta -joudun syömään lääkkeitä" >> olen epäonnistunut (ajatus) >> lapseni elämä menee pieleen minun vuokseni (kuvitelma) >> elämä alkaa tuntua raskaalta ( tunne)>> masennus syvenee >> toivottomuus lisääntyy >> palaa kohtaan 1)
- kun tuollainen kehäpäätelmä hetken pyörii päässä niin mieliala laskee kuin lehmänhäntä tuulessa...
Noniin saat kotitehtävän :
- tarkkaile mielessäsi liikkuvia ajatuksia - minkälaisia ne ovat - yrittävätkö ne väittää että olet jotenkin puutteellinen tai muuta ikävää sinusta?
tavoitteena olisi että tunnistaa ajatukset ajatuksiksi - jotta voisi suhtautua niihin kuin ulkopuoliseen
- siis: aha! nyt mieleeni pyrkii ajatus , joka väittää minua kelvottomaksi ja saa mieleni helpolla toivottomaksi
- uskoisinko sitä ajatusta?
Voi että,mulla oli ihan samanlaista kun lapsi oli ihan pieni!!! Lapseni on nyt vuoden ikäinen,alkaa jo helpottaa vaikka on vieläkin todella riippuvainen vanhempien läheisyydestä.Vielä talvella ajattelin etten jaksaisi koskaan toista lasta,mutta nyt on toinen suunnitteilla,koska olen kuullut niin monelta että se toinen lapsi helpottaa elämää,kun on ensimmäiselle leikkikaveri. No tietenkää en pelkästään sen takia toista lasta halua vaan ihan samalla tavalla ku tuon ensimmäisenki halusin. :)
No mut sit sun asioihin.. OIsko sun mahdollista päästä johonki toimintaan mukaan,missä on muita lapsia ja äitejä? Voisit löytää uusia ystäviä,ettet tuntisi oloasi niin yksinäiseksi. Ja varsinkin tuossa muutaman kuukauden päästä lapsesi tykkää varmasti,jos on leikkikavereita.
Jos sulla ei oo tuttuja, jotka vois välillä käydä hoitamassa lasta,nii onhan niitä Mll:n lastenvahteja varmaan aika monella paikkakunnalla. Pääsisit käymään yksin jossain vähän hengähtämässä. Tietenki yks hyvä juttu ois jos keksisit jonku harrastuksen et pääsisit säännöllisesti levähtämään. Tuossa tilanteessa ei paljoa kannata miettiä sitä,että rahaa menee. Eiköhän mielenterveys ole etusijalla aina.
Ja ehdottomasti sun pitäis pystyä puhumaan miehesi kanssa,kuinka lopussa olet. Jos teillä on ongelmia parisuhteessa,kannattaisi hakea apua,jos ei ongelmat selviä puhumalla. Ja neuvolassa voit aivan hyvin, ja kannattaakin puhua omasta väsymyksestä. Voimia sulle,toivottavasti löydätte yhdessä keinon selvitä tuosta raskaasta pikkuvauva- vaiheesta! :)
En nyt puutu millään tavoin sinun tapaukseesi, koska täällä on tätä henkilökohtaista toraa aivan riittävästi ilman, että minä sitä käyn lisäämään. Lisäksi en jaksa lukea niitä, joten en tiedä missä mennään.
Mutta noin yleisellä tasolla voisi pohtia, miksi vaaleanpunaista tai -sinistä onnea ja seesteisyyttä korostetaan äitiyden kohdalla? Jokainen äidiksi tullut tietää, että uusi ihminen tuo mukanaan myös paljon muuta, mutta silti hän puhuu aivan muuta! Mitä vakaammin uskoo, että lapsen syntymän jälkeen elämä on yhtä onnea, sen enemmän erehtyy ja sen vaikeampaa on hyväksyä ne negatiivisetkin tunteet, joita jokaisella on olemassa - myös vastasyntynyttä lastaan kohtaan. Tunteiden tukahduttaminen ei ole vastaus ongelmaan.
Aika harvassa ovat ne äidit, jotka eivät koskaan ole katuneet sitä, että ovat äitejä, mutta vielä harvemmassa ne, jotka myöntävät katumisen todeksi!
Huono äiti on tarkasti normitettu tässä yhteiskunnassa.
Mielestäni useamman pitäisi puhua avoimesti äitiyden rankkuudesta, sillä se auttaa heitä, jotka havaitsevat, että se mitä on puhuttu pumpulipilvistä, ei olekaan yhdenmukainen sen kanssa, mitä äiti oikeasti tuntee.
Huono itsetunto syntyy ulkoisen kuvan ja sisäisen kuvan välisestä erosta.
Kuulostaa aivan tyypilliseltä tilanteelta, joten et todellakaan ole yksin. Kyllä muutkin ruikuttavat ja muiltakin itku tulee samoista asioista. Sinä vain et sitä näe, kuten eivät muut näe sinun vsymystäsi. Ehkä naapurissa joku samassa tilanteessa oleva äiti katselee kateellisena, että sinäkin jaksat ja hän vain ruikuttaa.
Ensimmäisen lapsen kohdalla monelle tulee yllätyksenä vauvan vaativuus. Etukäteen ei voi tietää, mitä tuleman pitää, joten siinä mielessä se ei ole ihan itse hankittua. Ja sinulla on vielä aika vaativa vauva. Normaali kylläkin, mutta monet muut äidit pääsevät helpommalla.
Tapauksessasi vaikeuttaa vielä se, että olet nuori. Nuorten tosiaan odotetaan jaksavan, mutta tosiasiassa äitiys voi olla nuorelle rankempaa. Me naiset kun jostain syystä emme usein pysty olemaan ystäviä eri elämäntilanteissa olevien kanssa (toisin kuin miehet), niin helposti vauvan tulon jälkeen vanhat kaverit jää (ainakin vähemmälle) ja uusia ei ehkä ole voimia hankkia ja vaihtoehdotkin voivat olla vähissä, kun muut äidit voivat olla huomattavasti vanhempia, vaikka ikä ei välttämättä este olekaan. Itse sain myös ensimmäiseni nuorena. Sinulla lisärasitteena on myös tuo "yksinhuoltajuus".
Valitettavasti paras parannuskeino tähän on se niin vaikea ja tuskallinen puhuminen tunteista. Eikä se pieni rentoutumishetki ole mitenkään paljoa pyydetty, joten älä soimaa itseäsi halustasi rentoutua, vaikka vauva on vielä pieni. Ja järjestä se hetki, jos vain suinkin pystyt.
Jos olisit joku minun tuttuni, niin kutsuisin sut meille vauvan kanssa vähän lomailemaan ja rentoutumaan. Hoideltais yhdessä nämä meidän samanikäiset vauvat ja otettais niistä kaikki ilo irti ilman stressiä. Nyt meillä vaan on sen verran välimatkaa, että ei voida tavata jossain tutustumassa vähän pikaisemmin ja tämän tuntemisen perusteella ei varmaan kannata matkustella kauheasti.
Jaksamisia. Seuraavan lapsen kanssa on jo helpompaa. Tai viimeistään sitä seuraavan.