Jos olet ihminen joka on hiljainen, ujo, keskustelukyvytön, sinusta ei huou iloisuutta ja positiivista elämänasennetta, puhut tylsällä ja aralla äänellä, sinulta puuttuu spontaaniutta ja rohkeutta yms, niin miksipä kukaan oikeastaan haluaisi viettää aikaa kanssasi?
Ai ihan hyvää hyvyyttäänkö? Ja harvemmin nitten hiljaisten ja ujojen syvimmätkään ajatukset on mitään erityisen kummoisia (ihan niinkuin ei kellään muullakaan ihmisellä), että niihin sen takia haluaisi tutustua jos keskustelusta sattuisi pitämään.
Olisi varmaan kannattanut kasvaa lapsena iloiseksi, sosiaaliseksi, meneväksi, spontaaniksi, rohkeaksi ja rempseäksi.
Ei tämä maailma ole mikään sellainen paikka että voi olla millainen vaan, ja silti pitäiisi jotain reittiä olla mahdollisuus olla tyytyväinen ja onnellinen.
Sellainen on haavemaailma.
Ai ihan hyvää hyvyyttäänkö? Ja harvemmin nitten hiljaisten ja ujojen syvimmätkään ajatukset on mitään erityisen kummoisia (ihan niinkuin ei kellään muullakaan ihmisellä), että niihin sen takia haluaisi tutustua jos keskustelusta sattuisi pitämään.
Olisi varmaan kannattanut kasvaa lapsena iloiseksi, sosiaaliseksi, meneväksi, spontaaniksi, rohkeaksi ja rempseäksi.
Ei tämä maailma ole mikään sellainen paikka että voi olla millainen vaan, ja silti pitäiisi jotain reittiä olla mahdollisuus olla tyytyväinen ja onnellinen.
Sellainen on haavemaailma.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Oikeassa olet. Mitäpä tuohon lisäämään. elämä on epäoikeudenmukaista.
Mutta ympäristö teki parhaansa että kasvaisin ihan toiseen suuntaan. Ei ollut syitä olla iloinen, sosiaalinen ja rempseä.
Itselläni olisi kerrankin elämässäni ollut mahdollisuuksia erääseen naiseen, mutta kaikki meni pilalle itseni takia. En vaan kertakaikkiaan voi sille mitään, että olen tällainen sisäänpäin kääntynyt. Jonain harvoina päivinä saatan olla tavallista sosiaalisempi, etten vetäydy ja halua olla omissa oloissani mutta eihän se riitä. Tämä on samanlainen käänteinen luonteenpiirre kuin muilla se etteivät osaa olla hiljaa tai yksin, ei siitä voi opetella eroon.
Paska nakki.
Aloittajan viesti on röyhkeän ja ylimielisen törpön käsialaa, eikä ota huomioon, että kuvaamissaan ihmisissä voi olla sellaista herkkyyttä, mitä hän ei itse osaa edes tunnistaa. Mennä rämistelee vain eteenpäin kuin norsu posliinikaupassa. Te ujot ja maan hiljaiset, kasvattakaa itseluottamustanne ja löydätte sellaisia ystäviä, jotka osaavat arvostaa juuri niitä teidän hienoja piirteitänne - jotka eivät tosiaan kaikille aukene...
Tosiasiassa suurin osa ihmisistä mennä rämistelee kuin norsu posliinikaupassa, sanojasi lainaten. Mutkat suoriksi ja turhia miettimättä.
Sitä herkkyyttä ja hiljaisia hienoja piirteitä arvostaa kovin harva ja miten löytää sellaisen, siinäpä kysymys.
Niinhän se käy työelämässäkin että vahvat itsekehujat pärjää, maan hiljaiset jää nurkkaan ja jalkoihin. Ja jos jonkun työsuhde päättyy niin se on sen hiljaisen.
ajattelua sitten tukea ja vahvistaa? Eli koska muut ihmiset eivät eivät arvosta herkkyytä, pitää siitä pääsät eroon? Eikö sivistynyt yhteiskunta hyväksy erilaisuuden eikä pyri tuhoamaan sitä?
Oletko koskaan ajatellut, että sosiaalisetkin ihmiset voivat olla yksinäisiä - omasta tahdostaan?
Itse olen aina ollut hyvä "seuranainen" ja vitsinkertoja, mutta sitä on tullut vaan niin kasvettua ulos vanhoista kavereista ettei tee mieli oleskella heidän kanssa kuin ihan satunnaisesti.
Oon reilu parikymppinen, perheen kuopus. Perheeni on todella hajanainen, vanhempani ovat eronneet ja heillä ja veljelläni on jo omat perheet. Itse asun heistä muutaman tunnin ajomatkan päässä, enkä juuri jaksa soitella sillä heillä kaikilla on omat ongelmansa (alkoholi, narsismi jne.)
Kavereita en jaksa yrittää tekemällä tehdä, vaan etsin sitä omantyylistä seuraa joka tuntuu olevan aika kiven alla. En halua turvautua kehenkään vain siitä syystä, että oloni olisi yksinäinen. Sehän on hyväksikäyttöä!
Oon kyllä todella yksinäinen ollut viime aikoina, varsinkin kun kaikki nykyiset kaverini seurustelevat ja dissaavat minua asettaen poikaystävänsä aina edelle (mikä sikäli on ymmärrettävää, mutta sattuu silti).. Tuntuu kuin kaikki olisivat minut hylänneet. Mutta eipä se auta se valittelu, toivon vain että löytäisin vielä joskus omannäköisiä ihmisiä, kai se on lähdettävä Aasiaa kiertämään, näkemään kokemaan ja tapaamaan muita levottomia sieluja...
Kyllä ihmisen persoonallisuus vaikuttaa siihen saako hän ystäviä... Toki sanotaan että ihminen voi muuttua, mutta aika vaikeaa se on. Itseään voi toki muuttaa, mutta teennäisyyskin huomataan ja jos pyrit olemaan jotakin mitä et ole niin muutkin huomaavat sen.
Toisaalta ei tuokaan vielä ole yksinäisyyden tae. Henkilöt jotka osaavat kommunikoida tai olla seurallisiakin voivat jäädä yhtä yksinäisiksi.
Tietysti aika monet tuntuvat kokevan yksinäisyyttä vaikka olisi kymmeniä kavereita ym. tuttuja ympärillä kuten tältäkin palstalta voi todeta... En pitäisi henkilöä yksinäisenä jolla on kaksikin läheistä ystävää tai kumppani...
Olen parisuhteessa ja silti mietin että olen yksinäinen. Tosin ei minulla ole oikein koskaan ollut ystäviä kovinkaan paljoa ja olen aina luovinut heidän kanssaan niin etteivät he joudu pettymään minuun, sillä ei ole merkitystä olenko minä pettynyt heihin.
Mieheni on ihana, mutta olisi mukavaa jos ois naisystävä jonka kanssa esim. harrastaa jotain. Mutta kun ei ole, ei ole työtäkään, joten ei siis työkavereitakaan. Olen aina syrjässä jos paikalla on paljon väkeä. Jos meillä käy vieraita, en keksi oikein mitään puhuttavaa kun en tiedä mikä heitä kiinnostaa. Mieheni on puhuvaa sorttia joten hän puhelee vieraiden kanssa.
Tavallaan olen yksinäinen, mutta jo niin tottunut siihen että aika ajoin mä juttelen itse ittelleni.
Tyhmää tiijän;)
En enää edes oikeastaan halua mennä mihinkään missä on ihmisiä, koska olen alkanut pelkäämään heitä. Mua ei oikein ikinä ole seurassa kuunneltu, joten mä en yleensä uskalla puhua mitään.
Erakoituminen on varmaan edessä kun vielä tästä vanhenee, mut koitetaan kestää vaan.
Mistä päin haluaisit ystävän? Minä voisin alkaa kirjeenvaihtoon.
Heippa..
Joo,mä olen tuntenu aina itteni ulkopuoliseks ihmisporukoissa...Ei vaan pääse siihen juttuun mukaan..en tiedä miksi...
jonkun yhden ihmisen kanssa voin puhua paljonkin,mutta jos on enemmän ihmisiä ,muutun hiireksi...
Joskus esim olin veljeni ja hänen kavereiden kanssa jossakin kahvilla...he keskustelivat keskenään asioista,joihin minä en vain "kuulunut",ei kukaan edes katsonut minuun päin...Olin kuin näkymätön...vähemmästäkin tulee vaivautunut olo...Vai mitä mieltä?
Tuolta minustakin tuntuu.