Suomen oikeuslaitos pitää huolen siitä, ettei rahalla ratkaista sitä, meneekö rikos syyteharkintaan vai ei.
Kirjailija Arto Paasilinnan kapakkatappelu on Paasilinnan omasta mielestä ratkaistu. Paasilinna ihmettelee tämän päivän Ilta-Sanomissa jutun lähtemistä syyttäjälle harkittavaksi, vaikka kirjailija on jo maksanut sovitun kipurahan tappelun toiselle osapuolelle. Mies väittää saaneensa Paasilinnan käsittelyn seurauksena 11 tikkiä kasvoihinsa. Paasilinna itse olettaa miehen kaatuneen ja loukanneen kasvonsa siten.
– Ottamatta kantaa tähän yksittäiseen tapaukseen, jota en tunne, voin yleisellä tasolla todeta, että 11 tikkiä kuulostaa kyllä pahoinpitelyltä. Se lähtee syyttäjälle, sopivat asianosaiset asian keskenään tai eivät. Korostan kuitenkin, että poliisi päättää tutkimuksissaan, minkä vakavuusluokan rikoksesta on kyse ja toimii sen mukaan, sanoo syyttäjä Sampsa Hakala syyttäjänvirastosta.
jatkuu alla
Hakala lisää, että ainoastaan lievät rikkomukset, kuten lievä pahoinpitely, voidaan sopia pelkästään asianosaisten kesken. Nämä tapaukset kulkevat asianomistajarikos-nimikkeen alla eivätkä pakosti päädy syyttäjälle.
Sen sijaan vakavampia pahoinpitelyjä ei voi sovitella ilman syyttäjän kannanottoa asiaan.
– Poliisi tutkii tapauksen ja päättää, onko kyseessä asianomistajarikos, jonka asianosaiset voivat ratkaista keskenään, jos niin haluavat, vai onko kyseessä vähintään tavallinen pahoinpitely, joka on virallisen syytteen alainen rikos, kertoo Hakala.
Kapakkaillan jälkeisenä päivänä Paasilinna ajoi Länsiväylällä vastaantulevien kaistalla ja törmäsi lopulta Peugeotiin, jota kuljettanut nainen loukkaantui törmäyksessä. Ilta-Sanomien haastattelussa Paasilinna vähättelee tapahtumaa ja toteaa tapahtuneen kaltaisten kolarien olevan ”tuiki tavallisia”.
– Tavanomaiset liikennerikokset, kuten peltikolarit ja vähäiset ylinopeudet poliisi voi ratkaista suoraan sakottamalla tai pelkällä huomautuksella. Törkeän liikenteen vaarantamisen kohdalla poliisi lähettää tapauksen syyttäjälle syyteharkintaan, kertoo Hakala.
Syytteen nostaminen ei kuitenkaan ole minkään rikoksen kohdalla automaatio.
– Syyttäjällä on oikeus käyttää omaa harkintaansa sen mukaan kuinka vakavasta rikoksesta on kyse. Jos syyttäjä katsoo, että rikoksesta langetettava rangaistus on kohtuuton rikoksen luonteeseen nähden, tai jos asianosaiset ovat jo sopineet eikä kukaan asianosaisista halua nostaa syytettä, syyttäjä voi ottaa tämän huomioon ja jättää syyttämättä. Jos taas rikos on erityisen vakava ja joku jatkuvasti maksaa tai uhkailee uhrin hiljaiseksi, syyttäjä ei anna ”sopimuksille” painoarvoa päätöksissään. Päätökset ovat aina tapauskohtaisia, kertoo Hakala.
Sampsa Hakala kertoo, että sovittelulla on suuri merkitys tämän päivän rikosten selvittelyssä.
– Sovittelukäytäntö on nyt valtakunnallinen, ja siihen pyritään, mikäli se vain on mahdollista.
Kirjailija Arto Paasilinnan kapakkatappelu on Paasilinnan omasta mielestä ratkaistu. Paasilinna ihmettelee tämän päivän Ilta-Sanomissa jutun lähtemistä syyttäjälle harkittavaksi, vaikka kirjailija on jo maksanut sovitun kipurahan tappelun toiselle osapuolelle. Mies väittää saaneensa Paasilinnan käsittelyn seurauksena 11 tikkiä kasvoihinsa. Paasilinna itse olettaa miehen kaatuneen ja loukanneen kasvonsa siten.
– Ottamatta kantaa tähän yksittäiseen tapaukseen, jota en tunne, voin yleisellä tasolla todeta, että 11 tikkiä kuulostaa kyllä pahoinpitelyltä. Se lähtee syyttäjälle, sopivat asianosaiset asian keskenään tai eivät. Korostan kuitenkin, että poliisi päättää tutkimuksissaan, minkä vakavuusluokan rikoksesta on kyse ja toimii sen mukaan, sanoo syyttäjä Sampsa Hakala syyttäjänvirastosta.
jatkuu alla
Hakala lisää, että ainoastaan lievät rikkomukset, kuten lievä pahoinpitely, voidaan sopia pelkästään asianosaisten kesken. Nämä tapaukset kulkevat asianomistajarikos-nimikkeen alla eivätkä pakosti päädy syyttäjälle.
Sen sijaan vakavampia pahoinpitelyjä ei voi sovitella ilman syyttäjän kannanottoa asiaan.
– Poliisi tutkii tapauksen ja päättää, onko kyseessä asianomistajarikos, jonka asianosaiset voivat ratkaista keskenään, jos niin haluavat, vai onko kyseessä vähintään tavallinen pahoinpitely, joka on virallisen syytteen alainen rikos, kertoo Hakala.
Kapakkaillan jälkeisenä päivänä Paasilinna ajoi Länsiväylällä vastaantulevien kaistalla ja törmäsi lopulta Peugeotiin, jota kuljettanut nainen loukkaantui törmäyksessä. Ilta-Sanomien haastattelussa Paasilinna vähättelee tapahtumaa ja toteaa tapahtuneen kaltaisten kolarien olevan ”tuiki tavallisia”.
– Tavanomaiset liikennerikokset, kuten peltikolarit ja vähäiset ylinopeudet poliisi voi ratkaista suoraan sakottamalla tai pelkällä huomautuksella. Törkeän liikenteen vaarantamisen kohdalla poliisi lähettää tapauksen syyttäjälle syyteharkintaan, kertoo Hakala.
Syytteen nostaminen ei kuitenkaan ole minkään rikoksen kohdalla automaatio.
– Syyttäjällä on oikeus käyttää omaa harkintaansa sen mukaan kuinka vakavasta rikoksesta on kyse. Jos syyttäjä katsoo, että rikoksesta langetettava rangaistus on kohtuuton rikoksen luonteeseen nähden, tai jos asianosaiset ovat jo sopineet eikä kukaan asianosaisista halua nostaa syytettä, syyttäjä voi ottaa tämän huomioon ja jättää syyttämättä. Jos taas rikos on erityisen vakava ja joku jatkuvasti maksaa tai uhkailee uhrin hiljaiseksi, syyttäjä ei anna ”sopimuksille” painoarvoa päätöksissään. Päätökset ovat aina tapauskohtaisia, kertoo Hakala.
Sampsa Hakala kertoo, että sovittelulla on suuri merkitys tämän päivän rikosten selvittelyssä.
– Sovittelukäytäntö on nyt valtakunnallinen, ja siihen pyritään, mikäli se vain on mahdollista.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Kaleva julkaisi aiemmin näin 2. sivun Alakerta -palstalla
Julkaistu: 20.05.2005 Kaleva
http://www.kaleva.fi/html/JTpage485341.html
Pakkoruotsia tyhmille suomalaisille
Pitkin viime talvea ja tätä kevättä Suomessa on kiistelty pakollisen ruotsinopetuksen takia. Koko juttu alkoi talvella, kun muuan nuori vaasalainen nainen herkesi puhumaan oman äidinkielensä eli ruotsin puolesta sellaisia äänenpainoin, että tuntui kuin oltaisiin palattu kolmikymmenluvulle ja kansallissosialistiseen Saksaan. Tämä ennenkuulumaton neropatti antoi ymmärtää, että suomenruotsalaiset ovat monin tavoin kulttuurisesti ja rodullisesti meitä suomalaisia kehittyneempiä ja etevämpiä. Sai sen käsityksen, että meidän suomalaisten olisi opittava puhumaan ruotsia, jotta edes sen kautta saisimme osamme ruotsalaisesta rodusta ja sivistyksestä.
Hiukan hillitympiä lausuntoja on sitten riittänyt niin että täytyy kai minunkin sanoa oma sanani tähän keskusteluun. Mutta sitä ennen lainaan otteen puheenvuorosta, jonka käytän Sloveniassa kesäkuussa kansainvälisen kirjailijajärjestö Penin kokouksessa. Kysymys on tietenkin kielestä.
Äidinkieli on osa ihmisen syvintä olemusta. Kieli on ihmisen mitta. Jokaisella kansalla on ollut oma kieli, mutta tämä ei ole itsestään selvää. Kieli voi myös tuhoutua, se voi kuolla. Samalla kansa menettää identiteettinsä. Niin käy myös yksilölle, jolla ei ole omaa äidinkieltä, vaan hän joutuu puhumaan ja kirjoittamaan jotakin vierasta kieltä.
Onko monikielisyys siunaus vai kirous, voi vastata vain yhdellä tavalla: se on siunaus, jos arvostetaan omaa minuutta niin yksilönä kuin kansakuntana.
Kieli on kulttuurin ilmenemismuoto. Jonkin kielen osaaminen merkitsee kuulumista siihen kulttuuriin, jonka kieltä ihminen puhuu. Kieli on enemmän kuin sanat tai kielioppi.
Maailmassa on noin 200 itsenäistä valtiota. Niissä asuu noin 5000 etnistä ryhmää, jotka puhuvat yli 6000 erilaisella tavalla. Pelkästään Euroopassa taidetaan vielä 230 eri kieltä. Tästä valtavasta moninaisuudesta kielitieteilijät ovat kuitenkin nykyisin huolissaan. Se ei ole pysyvä tilanne, sillä kaiken aikaa, kiihtyvässä tahdissa, kieliä kuolee.
Joidenkin tutkimusten mukaan maailmassa on kuolevia kieliä yli 400. Luku ei ole suuri jos sitä verrataan vielä elävien kielten määrään. Jos asiaa ajatellaan kuolevien kielten ja niitä puhuvien ihmisten ja kansojen kannalta, ongelma on verrattavissa eläinlajien sukupuuttoon kuolemiseen. Yksikin hävinnyt eläin- tai kasvilaji merkitsee huimaavan pitkän evoluution lopullista katkeamista. Kielen kohdalla on kysymys yhtä vakava, sama asia.
Jotkut kutsuvat englantia tappajakieleksi, sillä juuri englannin maailmanlaajuinen käyttö uhkaa pienempiä ja vähemmän levinneitä kulttuureja. Maailmanlaajuinen kommunikointi edesauttaa anglismin yhä kiihtyvää vahvistumista. Ihmiskunta kykenee englanniksi käymään globaalia keskustelua. Tästä huolimatta englanti ei suinkaan ole kaikkien kansojen äidinkieli.
Euroopassa englanti ei suinkaan ole ensimmäinen valtakieli - tuskin viimeinenkään. Latina, portugali, espanja, ranska ja jopa saksa ovat omina aikoinaan olleet suuria eurooppalaisia kieliä. Monista historiallisista syistä ne ovat joutuneet vuorollaan väistymään yleiseurooppalaisesta asemastaan, mutta yhä ne ovat suuria kulttuurikieliä.
Kielen syvästä kulttuurisesta merkityksestä kertoo se, että kaikkina aikoina valloittajat ja kansojen alistajat ovat pyrkineet väkivalloin ja erilaisten kieltojen avulla tuhoamaan valloittamiensa kansojen oman äidinkielen. Ei siis riitä, että joku kansa miehitetään sotilaallisesti. Jotta kukistaminen olisi täydellinen, on myös kulttuuri vaihdettava. Se taas tapahtuu tuhoamalla sorretun kansan oma kieli.
Ihmisyys on kuitenkin usein sitkeämpi vastustaja kuin valloittaja voi uskoa. Suomen kieli on tästä erinomainen esimerkki. Vaikka kansakuntana Suomi on pieni, meidän kielemme on edelleen voimakas, omaperäinen ja kaiken aikaa kehittyvä. Suomi on myös yllättävän vanha kieli, sitä on puhuttu tuhansia vuosia.
Hiukan ilkeänä esimerkkinä en malta olla kertomatta, että rakkaat naapurimme Norja ja Ruotsi ovat yrittäneet nekin kitkeä suomen kieltä omilla alueillaan. Vielä viime vuosisadalla sekä Pohjois-Norjassa että Pohjois-Ruotsissa kiellettiin ihan virallisesti suomalaissyntyisiä lapsia puhumasta kouluissa suomea. Tätä vaihetta eivät norjalaiset eivätkä ruotsalaisetkaan halua muistella. Ehkä jotakin kielen valtavasta voimasta kertoo myös se, että Suomen oppilaitoksissa opetetaan pakolla ruotsia, vaikka kansasta on enää vain viitisen prosenttia ruotsinkielisiä.
Kun jonkin kansan vähemmistö vaatii viiden prosentin asukasluvullaan valtaväestöltä tasavertaisia kielellisiä oikeuksia, silloin ollaan kohtuuttomassa tilanteessa. Pääväestöllä ei ole velvollisuutta opetella vähemmistön kieltä, jos ei vähemmistölläkään ole samaa velvollisuutta menettää omaa kieltään. Kahden kielen rinnakkaiselo on parempaa tasa-arvoisuutta kuin toisen - ja tässä tapauksessa vallitsevan kielen - pakolla opettaminen.
Tämä tunteita nostattava tilanne tulee kuitenkin ennen pitkää itsestään ja luonnollisella tavalla ratkeamaan. Koska Suomessa asuu enää vain muutama prosentti ruotsia puhuvia kansalaisia, heidän kielensä on pakosta väistyvä. Ensin siitä tulee väestön toinen, todellinen vähemmistökieli, jota ei enää levitetä pääväestön lapsille pakolla. Sitten ruotsille käy niin että se alkaa unohtua ja lopulta sen käyttö loppuu Suomessa kokonaan. Sitä taitavat ihmiset kuolevat aikanaan ja vievät äidinkielensä mennessään hautaan.
Ruotsissa sen sijaan puhutaan vielä tuhansia vuosia ruotsia, ja sehän on hieno asia. Kyllä siellä suomeakin puhutaan, maassa on yli 400 000 suomalaista. Olisiko ruotsalaiset pakotettava opettelemaan suomea, on jo ihan eri juttu.
Kirjoittaja on espoolainen kirjailija.
Arto Paasilinna