Republikens President Tarja Halonens öppningstal vid Svenska Finlands Folktingssession 21.4.2001 i Mariehamn
Språket öppnar möjligheter. Varje språk som används i Europa är en central del av Europas kulturarv och framtid.
EU och Europarådet har tillsammans bestämt att detta år skall ägnas språken, alla språk som används i de sammanlagt 47 medlemsländerna. Europa står för ett språkligt mångfald och ett av temaårets främsta syften är att få fler människor att studera fler språk - också mindre kända och använda.
Endast hälften av européerna kan bara sitt eget modersmål. De som talar ett andra språk, talar oftast engelska, franska eller tyska. Ur finländsk synvinkel har det varit speciellt viktigt att man genom olika EU-program, såsom Sokrates, har stött framför allt små språk. Till de små språken räknas både finskan och svenskan - även om de i ett bredare perspektiv kan ses som medelstora.
För ett par veckor sedan firade vi Agricola-dagen, det finska språkets dag. Mikael Agricola tog sig an ett livsverk som är ett utmärkt exempel på sådan språklig och kulturell fördomsfrihet / och målmedvetet arbete / för att trygga grundläggande språkliga rättigheter, som det finns ett tidlöst behov för. Liksom de flesta banbrytare mötte han i början trögt före vad gäller förståelsen för sina ansträngningar. Men tack och lov var han envis, plus att han själv behärskade finska utmärkt. Han förstod att utan en finskspråkig litteratur skulle det inte kunna uppstå en finsk kultur.
Den tekniska utvecklingen kom också till hjälp; boktryckarkonsten hade tagits i bruk i Europa ett par årtionden tidigare. Han kunde dessutom utnyttja sin samhälleliga ställning som rektor för Åbo katedralskola och sedermera som biskop i Åbo. Under sin studietid i Tyskland hade han skaffat sig internationell erfarenhet. Han var kort sagt en målmedveten europé, i hemlandet en auktoritet som var före sin tid.
I mitten av 1500-talet gällde för Agricola ett skapa ett helt nytt skriftspråk av så gott som ingenting. Ett språk behöver dock i alla skeden av sitt "livslopp" enträgna och modiga försvarare - just för att dess livslopp skall bli så långt som möjligt. Egenvärdet ligger inte bara i språket i sig, utan i de rättigheter och den kultur det konstituerar för sina användare. Gemensamt för de flesta språk, också de stora språken, är att de är i majoritet på ett håll och i minoritet på ett annat. Samt att ett starkt modersmål är grunden för all övrig inlärning, oberoende av vilket land och vilken skola eller daghem vi besöker.
Det europeiska samarbetets och EU:s arkitekter har tagit sig an uppgiften fullt medvetna om världsdelens språkliga och kulturella mångfald. Medborgarna - och framförallt Europas alla slag av minoriteter - har därför full rätt att förvänta sig målmedvetenhet a´la Mikael Agricola när det gäller uttalat politiskt stöd för sina rättigheter.
Åland har, som vi alla vet, en unik språklig ställning. Genom internationella garantier och uttryckliga bestämmelser i självstyrelselagen för Åland, är landskapet som känt enspråkigt svenskt. Samtidigt förutsätter det åländska självstyrelsesystemet en fortlöpande dialog och ett brett samarbete med framför allt statsmakten och dess olika myndigheter. Det vore bra att man från åländsk sida aktivt engagerade sig och deltog i arbetet för att trygga en levande tvåspråkighet i Finland.
Det verkar som om diskussionen om ett begränsande av antalet officiella språk i unionen skulle ha tonats ned innan den riktigt hann komma igång på allvar. Det är bra, unionen måste klara av både utvidgning och effektiverat beslutsfattande utan att språkens jämbördiga ställning blir ett pris. Det gäller också om man skulle gå in för fördjupad integration genom ett direkt parlamentariskt system på europeisk nivå.
Vår egen språklag är under revidering. Det är dels fråga om att förnya en gammal lag, men den omedelbara orsaken är att de nya grundlagsstadgandena måste materialiseras. När grundlagen numera talar om "Det allmännas" skyldighet att tillgodose de båda nationalspråkgruppernas behov enligt enahanda grunder, handlar det om en medvetet utvidgad förpliktelse jämfört med tidigare. Bakom formuleringen finns i hög grad det faktum, att en växande del av samhällsservicen numera produceras via resultatansvariga affärsverk eller bolag där staten är bara en delägare.
Viktiga konkreta syften är att avlägsna de brister som kunnat påvisas vad gäller till exempel rätten till vård och domstolsbehandling på modersmålet. Också språklagstiftning måste ha praktisk genomslagskraft för att medborgarna skall kunna hävda sina rättigheter. Här är det skäl att påminna om, att grundlagen numera utöver finska och svenska också tar upp andra språkgruppers rättigheter, av vilka samerna, romerna och de som använder teckenspråk nämns direkt.
I fråga om språkundervisningen visar allt detta enligt min uppfattning i en och samma riktning; vi behöver mera språkundervisning för alla, inte mindre. Det gäller på Åland, i hela Finland, och i EU.
Svenskans ställning i vårt land är stark. Rätten till service från från barndom till ålderdom är tryggad. Det bör finnas dagvård, skola, möjligheter till högre studier, sjukvård och åldringsvård på svenska i vårt land. För att detta skall lyckas och bestå behövs givetvis också personer med finska som modersmål som kan svenska.
De undersökningar om inställningen till finlandssvenskarna som Folktinget låtit göra de senaste åren har gett hoppingivande resultat. Inställningen till finlandssvenskarna och deras kultur är på det hela taget positivt. Det kanske oroväckande är att andelen likgiltiga är störst bland de yngsta åldersklasserna. Även om en majoritet också av dem anser svenska språket och kulturen vara viktig. Det är uppenbart att det krävs en insats för att öka svenska språkets attraktion i de lägre åldersklasserna. Här kunde en ökad satsning på språkbad på daghemsnivå kanske sänka tröskeln. Ju tidigare man gör ett annat språk till en del av ens vardag desto naturligare blir ens inställning till detta språk och denna kultur. I förlängningen är svenskan ofta nyckeln till närmare samarbete i Norden.
Finland har och borde i allt högre grad på det europeiska planet föra fram sin fungerande tvåspråkighet. Två språk och två kulturer kan leva sida vid sida in en fruktbar växelverkan.
Även om svenskan och finlandssvenskarna är en del av många finnars vardag idag är de inte riktigt till fullo delaktiga av denna vardag. Det verkar finnas en tröskel, som är svår att överstiga.
Professor Erik Allardts analyser av de olika undersökningarna, till exempel "Attityder till svenska på stan", ger en klar blid av de finskspråkigas positiva inställning till finlandssvenskarna. Fritt efter en känd rikstidnings ord kan man säga - ge oss en möjlighet att förälska oss i en finlandssvensk. Eller mer rakt - ge oss med finska som modersmål en möjlighet att använda svenska. Jag har själv erfarenhet av finlandssvenskar som inte "låter" mig tala svenska. Exempel återfinns också i min närhet - där man är benägen att allt för lätt byta till finska. Det är finlandssvenskarnas sak att tillvara denna potential och till exempel i sitt dagliga umgänge med de finsktalande använda sitt modersmål. Stå på er - det hänger långt på er själva!
Folktinget har en viktig funktion att fylla i arbetet med att bygga broar mellan finnar och finlandssvenskar. Ett arbete som egentligen handlar om att öka toleransen. Folktingets planer på en kampanj för att öka toleransen mellan folkgrupperna och i förlängningen i allmänhet i samhället får mitt fulla stöd.
Med dessa ord önskar jag Folktingssessionen framgång och förklarar Svenska Finlands Folktings session öppnad.
================================================
Tasavallan presidentti Tarja Halosen avajaispuhe Suomenruotsalaisten kansankäräjien täysistunnossa 21.4.2001 Maarianhaminassa
Kieli avaa mahdollisuuksia. Kaikki Euroopassa puhutut kielet ovat keskeinen osa Euroopan kulttuuriperintöä ja tulevaisuutta.
EU ja Euroopan neuvosto ovat yhdessä päättäneet, että vuosi 2001 on kielten, kaikkien jäsenmaissa yhteensä 47 puhutun kielen, vuosi. Eurooppa edustaa kielellistä monimuotoisuutta, ja eräs teemavuoden tärkeimpiä tarkoituksia on saada useampia ihmisiä opiskelemaan useampia kieliä - myös vähemmän tunnettuja ja vähemmän käytettyjä sellaisia.
Ainoastaan puolet eurooppalaisista puhuvat pelkästään omaa äidinkieltään. Ne, jotka puhuvat toistakin kieltä puhuvat yleensä englantia, ranskaa tai saksaa. Suomalaisesta näkökulmasta on ollut erityisen tärkeää, että erilaisten EU-ohjelmien, esim. Sokrateksen, kautta varsinkin pieniä kieliä on tuettu. Pieniin kieliin luetaan sekä suomi että ruotsi - vaikka ne laajemmassa perspektiivissä voidaankin katsoa keskisuuriksi.
Muutama viikko sitten juhlimme Agricolan päivää, suomen kielen päivää. Mikael Agricola omistautui elämäntyölle, joka on erinomaisena esimerkkinä sellaisesta kielellisestä ja kulttuurisesta ennakkoluulottomuudesta ja määrätietoisesta työstä kielellisten perusoikeuksien turvaamiseksi, joille on olemassa ajaton tarve. Kuten useimmilla uranuurtajilla, Agricolalla oli alussa vaikeuksia saada ymmärtämystä pyrkimyksilleen. Onneksi hän oli itsepäinen ja hallitsi itse suomen erinomaisesti. Hän ymmärsi, että ilman suomenkielistä kirjallisuutta ei olisi suomenkielistä kulttuuriakaan.
Myös tekninen kehitys tuli avuksi; kirjapainotaito oli otettu käyttöön Euroopassa muutama vuosikymmen aikaisemmin. Sen lisäksi Agricola pystyi hyödyntämään yhteiskunnallista asemaansa Åbo katedralskolanin rehtorina ja myöhemmin Turun piispana. Opiskeluaikanaan Saksassa hän oli hankkinut kansainvälistä kokemusta. Lyhyesti sanottuna hän oli määrätietoinen eurooppalainen, kotimaassaan aikaansa edellä oleva auktoriteetti.
1500-luvun puolivälissä Agricolan oli luotava kokonaan uusi kirjakieli kutakuinkin tyhjästä. Kieli tarvitsee kuitenkin elämänkaarensa kaikissa vaiheissa uutteria ja rohkeita puolustajia - nimenomaan, jotta sen elämänkaaresta tulisi mahdollisimman pitkä. Kieli itsessään ei ole ainoa itseisarvo. Itseisarvoja ovat myös ne oikeudet ja se kulttuuri, jotka kieli suo käyttäjilleen. Yhteistä useimmille kielille, myös suurille sellaisille, on niiden asema enemmistökielenä yhtäällä ja vähemmistökielenä toisaalla. Lisäksi vahva äidinkieli on kaiken muun oppimisen perusta, riippumatta siitä, mistä maasta, koulusta tai päiväkodista on kyse.
Eurooppalaisen yhteistyön ja EU:n arkkitehdit ovat omistautuneet tehtävälleen täysin tietoisina maanosan kielellisestä ja kulttuurisesta monimuotoisuudesta. Kansalaisilla - ja varsinkin kaikilla Euroopan vähemmistöillä - on siksi täysi oikeus odottaa Mikael Agricolan kaltaista määrätietoisuutta ja avoimesti julkituotua poliittista tukea oikeuksilleen.
Ahvenanmaalla on, kuten kaikki tiedämme, ainutlaatuinen kielellinen asema. Kansainvälisten takuiden ja Ahvenanmaan itsehallintolain nimenomaisten säännösten mukaan maakunta on tunnetusti yksikielisesti ruotsinkielinen. Samalla ahvenanmaalainen itsehallintojärjestelmä edellyttää jatkuvaa vuoropuhelua ja laajaa yhteistyötä ennen kaikkea valtiovallan ja sen eri virastojen kanssa. Olisi hyvä, jos ahvenanmaalaiselta taholta aktiivisesti sitouduttaisiin ja osallistuttaisiin työhön elävän kaksikielisyyden turvaamiseksi Suomessa.
Vaikuttaa siltä, että keskustelu virallisten kielten rajoittamisesta unionissa olisi vaimennettu ennen kuin se pääsi edes kunnolla alkamaan. Tämä on hyvä asia, unionin on selvittävä sekä laajentumisesta että tehostetusta päätöksenteosta ilman, että kielten tasa-arvoisesta asemasta tingitään. Tämä pätee myös siinä tapauksessa, että päädyttäisiin syvennettyyn integraatioon Euroopan tasolla suoran parlamentaarisen järjestelmän myötä.
Omaa kielilakiamme uudistetaan. Tässä on osin kyse vanhan lain uudistamisesta, mutta varsinainen syy on, että uudet perustuslain säännökset on aineellistettava. Kun perustuslaissa nykyään puhutaan "julkisen vallan" velvollisuudesta huolehtia molempien kansalliskieliryhmien tarpeista samanlaisten perusteiden mukaan, kyseessä on tietoisesti laajennettu velvollisuus aikaisempaan verrattuna. Ilmaisun taustalla on pitkälti se tosiasia, että kasvava osa yhteiskuntapalveluista tuotetaan nykyään tulosvastuisissa liikelaitoksissa tai yhtiöissä, joissa valtio on vain yhtenä osakkaana.
Tärkeä käytännön tavoite on osoitettujen puutteellisuuksien poistaminen mitä tulee esimerkiksi oikeuteen käyttää äidinkieltä hoidossa ja oikeudenkäynnissä. Myös kielilainsäädännöllä on oltava käytännön vaikuttavuutta, jotta kansalaiset voisivat puolustaa oikeuksiaan. Tässä on syytä muistuttaa, että perustuslaki nykyään suomen ja ruotsin ohella tuo esiin myös muiden kieliryhmien oikeudet. Näistä kieliryhmistä saamelaiset, romanit ja viittomakieliset mainitaan suoraan.
Kieliopetuksen kannalta kaikki nämä tosiasiat viittaavat mielestäni samaan suuntaan; tarvitsemme enemmän kieliopetusta kaikille, emme vähemmän. Tämä pätee Ahvenanmaalla, koko Suomessa ja EU:ssa.
Ruotsin kielen asema maassamme on vahva. Oikeus palveluihin lapsuudesta vanhuuteen on turvattu. Päivähoitoa, kouluja, mahdollisuuksia korkeampiin opintoihin, sairaanhoitoa ja vanhustenhuoltoa täytyy olla saatavilla ruotsiksi maassamme. Jotta tämä onnistuisi ja olisi osa pysyvää kehitystä tarvitaan luonnollisesti myös äidinkieleltään suomenkielisiä henkilöitä, jotka osaavat ruotsia.
Tulokset Suomenruotsalaisten kansankäräjien viime vuosina tekemistä tutkimuksista suomenruotsalaisiin kohdistuvista asenteista ovat olleet toiveita herättäviä. Suhtautuminen suomenruotsalaisiin ja heidän kulttuuriinsa on ylimalkaan myönteistä. Ehkä huolestuttavinta on, että välinpitämättömien osuus on suurin nuorimmissa ikäluokissa, vaikka enemmistö tässäkin ryhmässä pitää ruotsin kieltä ja ruotsinkielistä kulttuuria tärkeinä. On ilmeistä, että tarvitaan panostuksia ruotsin kielen vetovoiman lisäämiseksi nuoremmissa ikäluokissa. Suurempi panostus kielikylpyihin päiväkotitasolla voisi ehkä madaltaa kynnystä tässä suhteessa. Mitä aikaisemmin toinen kieli tehdään osaksi arkea, sitä luontevammaksi muodostuu käsitys tästä kielestä ja kulttuurista. Laajemmasta näkökulmasta katsottuna ruotsi on usein avain lähempään yhteistyöhön Pohjoismaissa.
Olemme tuoneet ja meidän tulisi myös jatkossa yhä enenevästi tuoda esille toimiva kaksikielisyytemme eurooppalaisella tasolla. Kaksi kieltä ja kaksi kulttuuria voi elää rinnakkain hedelmällisessä vuorovaikutuksessa.
Vaikka ruotsin kieli ja suomenruotsalaiset ovat tänä päivänä osa monen suomalaisen arkea, he eivät ole täysin osallisia tästä arjesta. Näyttäisi siltä, että kieliryhmien välillä olisi vaikeasti ylitettävä kynnys.
Professori Erik Allardtin analyysit eri tutkimuksista, esimerkiksi "Stadin ruotsi" -tutkimuksesta, antavat selvän kuvan suomenkielisten myönteisestä suhtautumisesta suomenruotsalaisiin. Tunnetun valtakunnallisen sanomalehden sanoja vapaasti mukaillen - antakaa meille mahdollisuus rakastua suomenruotsalaiseen. Tai suoremmin - antakaa meille suomea äidinkielenämme puhuville mahdollisuus käyttää ruotsia. Itselläni on kokemusta siitä, että suomenruotsalaiset eivät "anna" minun puhua ruotsia. Esimerkkejä on myös lähipiirissäni - jossa ollaan liian taipuvaisia vaihtaa suomeen. On suomenruotsalaisten tehtävä hyödyntää tämä potentiaali ja esimerkiksi jokapäiväisessä kanssakäymisessään suomenkielisten kanssa puhua äidinkieltään. Pitäkää puolenne - asia on pitkälti itsestänne kiinni!
Suomenruotsalaisilla kansankäräjillä on tärkeä tehtävä täytettävänään siltojen rakentamisessa suomalaisten ja suomenruotsalaisten välillä. Tässä työssä on itse asiassa kyse suvaitsevaisuuden lisäämisestä. Kansankäräjien suunnittelema kampanja suvaitsevaisuuden lisäämiseksi kansanryhmien välillä ja sitä myötä myös yhteiskunnassa ylipäätään saa täyden tukeni.
Näillä sanoilla toivotan täysistunnolle menestystä ja julistan Suomenruotsalaisten kansankäräjien täysistunnon avatuksi.
Språket öppnar möjligheter. Varje språk som används i Europa är en central del av Europas kulturarv och framtid.
EU och Europarådet har tillsammans bestämt att detta år skall ägnas språken, alla språk som används i de sammanlagt 47 medlemsländerna. Europa står för ett språkligt mångfald och ett av temaårets främsta syften är att få fler människor att studera fler språk - också mindre kända och använda.
Endast hälften av européerna kan bara sitt eget modersmål. De som talar ett andra språk, talar oftast engelska, franska eller tyska. Ur finländsk synvinkel har det varit speciellt viktigt att man genom olika EU-program, såsom Sokrates, har stött framför allt små språk. Till de små språken räknas både finskan och svenskan - även om de i ett bredare perspektiv kan ses som medelstora.
För ett par veckor sedan firade vi Agricola-dagen, det finska språkets dag. Mikael Agricola tog sig an ett livsverk som är ett utmärkt exempel på sådan språklig och kulturell fördomsfrihet / och målmedvetet arbete / för att trygga grundläggande språkliga rättigheter, som det finns ett tidlöst behov för. Liksom de flesta banbrytare mötte han i början trögt före vad gäller förståelsen för sina ansträngningar. Men tack och lov var han envis, plus att han själv behärskade finska utmärkt. Han förstod att utan en finskspråkig litteratur skulle det inte kunna uppstå en finsk kultur.
Den tekniska utvecklingen kom också till hjälp; boktryckarkonsten hade tagits i bruk i Europa ett par årtionden tidigare. Han kunde dessutom utnyttja sin samhälleliga ställning som rektor för Åbo katedralskola och sedermera som biskop i Åbo. Under sin studietid i Tyskland hade han skaffat sig internationell erfarenhet. Han var kort sagt en målmedveten europé, i hemlandet en auktoritet som var före sin tid.
I mitten av 1500-talet gällde för Agricola ett skapa ett helt nytt skriftspråk av så gott som ingenting. Ett språk behöver dock i alla skeden av sitt "livslopp" enträgna och modiga försvarare - just för att dess livslopp skall bli så långt som möjligt. Egenvärdet ligger inte bara i språket i sig, utan i de rättigheter och den kultur det konstituerar för sina användare. Gemensamt för de flesta språk, också de stora språken, är att de är i majoritet på ett håll och i minoritet på ett annat. Samt att ett starkt modersmål är grunden för all övrig inlärning, oberoende av vilket land och vilken skola eller daghem vi besöker.
Det europeiska samarbetets och EU:s arkitekter har tagit sig an uppgiften fullt medvetna om världsdelens språkliga och kulturella mångfald. Medborgarna - och framförallt Europas alla slag av minoriteter - har därför full rätt att förvänta sig målmedvetenhet a´la Mikael Agricola när det gäller uttalat politiskt stöd för sina rättigheter.
Åland har, som vi alla vet, en unik språklig ställning. Genom internationella garantier och uttryckliga bestämmelser i självstyrelselagen för Åland, är landskapet som känt enspråkigt svenskt. Samtidigt förutsätter det åländska självstyrelsesystemet en fortlöpande dialog och ett brett samarbete med framför allt statsmakten och dess olika myndigheter. Det vore bra att man från åländsk sida aktivt engagerade sig och deltog i arbetet för att trygga en levande tvåspråkighet i Finland.
Det verkar som om diskussionen om ett begränsande av antalet officiella språk i unionen skulle ha tonats ned innan den riktigt hann komma igång på allvar. Det är bra, unionen måste klara av både utvidgning och effektiverat beslutsfattande utan att språkens jämbördiga ställning blir ett pris. Det gäller också om man skulle gå in för fördjupad integration genom ett direkt parlamentariskt system på europeisk nivå.
Vår egen språklag är under revidering. Det är dels fråga om att förnya en gammal lag, men den omedelbara orsaken är att de nya grundlagsstadgandena måste materialiseras. När grundlagen numera talar om "Det allmännas" skyldighet att tillgodose de båda nationalspråkgruppernas behov enligt enahanda grunder, handlar det om en medvetet utvidgad förpliktelse jämfört med tidigare. Bakom formuleringen finns i hög grad det faktum, att en växande del av samhällsservicen numera produceras via resultatansvariga affärsverk eller bolag där staten är bara en delägare.
Viktiga konkreta syften är att avlägsna de brister som kunnat påvisas vad gäller till exempel rätten till vård och domstolsbehandling på modersmålet. Också språklagstiftning måste ha praktisk genomslagskraft för att medborgarna skall kunna hävda sina rättigheter. Här är det skäl att påminna om, att grundlagen numera utöver finska och svenska också tar upp andra språkgruppers rättigheter, av vilka samerna, romerna och de som använder teckenspråk nämns direkt.
I fråga om språkundervisningen visar allt detta enligt min uppfattning i en och samma riktning; vi behöver mera språkundervisning för alla, inte mindre. Det gäller på Åland, i hela Finland, och i EU.
Svenskans ställning i vårt land är stark. Rätten till service från från barndom till ålderdom är tryggad. Det bör finnas dagvård, skola, möjligheter till högre studier, sjukvård och åldringsvård på svenska i vårt land. För att detta skall lyckas och bestå behövs givetvis också personer med finska som modersmål som kan svenska.
De undersökningar om inställningen till finlandssvenskarna som Folktinget låtit göra de senaste åren har gett hoppingivande resultat. Inställningen till finlandssvenskarna och deras kultur är på det hela taget positivt. Det kanske oroväckande är att andelen likgiltiga är störst bland de yngsta åldersklasserna. Även om en majoritet också av dem anser svenska språket och kulturen vara viktig. Det är uppenbart att det krävs en insats för att öka svenska språkets attraktion i de lägre åldersklasserna. Här kunde en ökad satsning på språkbad på daghemsnivå kanske sänka tröskeln. Ju tidigare man gör ett annat språk till en del av ens vardag desto naturligare blir ens inställning till detta språk och denna kultur. I förlängningen är svenskan ofta nyckeln till närmare samarbete i Norden.
Finland har och borde i allt högre grad på det europeiska planet föra fram sin fungerande tvåspråkighet. Två språk och två kulturer kan leva sida vid sida in en fruktbar växelverkan.
Även om svenskan och finlandssvenskarna är en del av många finnars vardag idag är de inte riktigt till fullo delaktiga av denna vardag. Det verkar finnas en tröskel, som är svår att överstiga.
Professor Erik Allardts analyser av de olika undersökningarna, till exempel "Attityder till svenska på stan", ger en klar blid av de finskspråkigas positiva inställning till finlandssvenskarna. Fritt efter en känd rikstidnings ord kan man säga - ge oss en möjlighet att förälska oss i en finlandssvensk. Eller mer rakt - ge oss med finska som modersmål en möjlighet att använda svenska. Jag har själv erfarenhet av finlandssvenskar som inte "låter" mig tala svenska. Exempel återfinns också i min närhet - där man är benägen att allt för lätt byta till finska. Det är finlandssvenskarnas sak att tillvara denna potential och till exempel i sitt dagliga umgänge med de finsktalande använda sitt modersmål. Stå på er - det hänger långt på er själva!
Folktinget har en viktig funktion att fylla i arbetet med att bygga broar mellan finnar och finlandssvenskar. Ett arbete som egentligen handlar om att öka toleransen. Folktingets planer på en kampanj för att öka toleransen mellan folkgrupperna och i förlängningen i allmänhet i samhället får mitt fulla stöd.
Med dessa ord önskar jag Folktingssessionen framgång och förklarar Svenska Finlands Folktings session öppnad.
================================================
Tasavallan presidentti Tarja Halosen avajaispuhe Suomenruotsalaisten kansankäräjien täysistunnossa 21.4.2001 Maarianhaminassa
Kieli avaa mahdollisuuksia. Kaikki Euroopassa puhutut kielet ovat keskeinen osa Euroopan kulttuuriperintöä ja tulevaisuutta.
EU ja Euroopan neuvosto ovat yhdessä päättäneet, että vuosi 2001 on kielten, kaikkien jäsenmaissa yhteensä 47 puhutun kielen, vuosi. Eurooppa edustaa kielellistä monimuotoisuutta, ja eräs teemavuoden tärkeimpiä tarkoituksia on saada useampia ihmisiä opiskelemaan useampia kieliä - myös vähemmän tunnettuja ja vähemmän käytettyjä sellaisia.
Ainoastaan puolet eurooppalaisista puhuvat pelkästään omaa äidinkieltään. Ne, jotka puhuvat toistakin kieltä puhuvat yleensä englantia, ranskaa tai saksaa. Suomalaisesta näkökulmasta on ollut erityisen tärkeää, että erilaisten EU-ohjelmien, esim. Sokrateksen, kautta varsinkin pieniä kieliä on tuettu. Pieniin kieliin luetaan sekä suomi että ruotsi - vaikka ne laajemmassa perspektiivissä voidaankin katsoa keskisuuriksi.
Muutama viikko sitten juhlimme Agricolan päivää, suomen kielen päivää. Mikael Agricola omistautui elämäntyölle, joka on erinomaisena esimerkkinä sellaisesta kielellisestä ja kulttuurisesta ennakkoluulottomuudesta ja määrätietoisesta työstä kielellisten perusoikeuksien turvaamiseksi, joille on olemassa ajaton tarve. Kuten useimmilla uranuurtajilla, Agricolalla oli alussa vaikeuksia saada ymmärtämystä pyrkimyksilleen. Onneksi hän oli itsepäinen ja hallitsi itse suomen erinomaisesti. Hän ymmärsi, että ilman suomenkielistä kirjallisuutta ei olisi suomenkielistä kulttuuriakaan.
Myös tekninen kehitys tuli avuksi; kirjapainotaito oli otettu käyttöön Euroopassa muutama vuosikymmen aikaisemmin. Sen lisäksi Agricola pystyi hyödyntämään yhteiskunnallista asemaansa Åbo katedralskolanin rehtorina ja myöhemmin Turun piispana. Opiskeluaikanaan Saksassa hän oli hankkinut kansainvälistä kokemusta. Lyhyesti sanottuna hän oli määrätietoinen eurooppalainen, kotimaassaan aikaansa edellä oleva auktoriteetti.
1500-luvun puolivälissä Agricolan oli luotava kokonaan uusi kirjakieli kutakuinkin tyhjästä. Kieli tarvitsee kuitenkin elämänkaarensa kaikissa vaiheissa uutteria ja rohkeita puolustajia - nimenomaan, jotta sen elämänkaaresta tulisi mahdollisimman pitkä. Kieli itsessään ei ole ainoa itseisarvo. Itseisarvoja ovat myös ne oikeudet ja se kulttuuri, jotka kieli suo käyttäjilleen. Yhteistä useimmille kielille, myös suurille sellaisille, on niiden asema enemmistökielenä yhtäällä ja vähemmistökielenä toisaalla. Lisäksi vahva äidinkieli on kaiken muun oppimisen perusta, riippumatta siitä, mistä maasta, koulusta tai päiväkodista on kyse.
Eurooppalaisen yhteistyön ja EU:n arkkitehdit ovat omistautuneet tehtävälleen täysin tietoisina maanosan kielellisestä ja kulttuurisesta monimuotoisuudesta. Kansalaisilla - ja varsinkin kaikilla Euroopan vähemmistöillä - on siksi täysi oikeus odottaa Mikael Agricolan kaltaista määrätietoisuutta ja avoimesti julkituotua poliittista tukea oikeuksilleen.
Ahvenanmaalla on, kuten kaikki tiedämme, ainutlaatuinen kielellinen asema. Kansainvälisten takuiden ja Ahvenanmaan itsehallintolain nimenomaisten säännösten mukaan maakunta on tunnetusti yksikielisesti ruotsinkielinen. Samalla ahvenanmaalainen itsehallintojärjestelmä edellyttää jatkuvaa vuoropuhelua ja laajaa yhteistyötä ennen kaikkea valtiovallan ja sen eri virastojen kanssa. Olisi hyvä, jos ahvenanmaalaiselta taholta aktiivisesti sitouduttaisiin ja osallistuttaisiin työhön elävän kaksikielisyyden turvaamiseksi Suomessa.
Vaikuttaa siltä, että keskustelu virallisten kielten rajoittamisesta unionissa olisi vaimennettu ennen kuin se pääsi edes kunnolla alkamaan. Tämä on hyvä asia, unionin on selvittävä sekä laajentumisesta että tehostetusta päätöksenteosta ilman, että kielten tasa-arvoisesta asemasta tingitään. Tämä pätee myös siinä tapauksessa, että päädyttäisiin syvennettyyn integraatioon Euroopan tasolla suoran parlamentaarisen järjestelmän myötä.
Omaa kielilakiamme uudistetaan. Tässä on osin kyse vanhan lain uudistamisesta, mutta varsinainen syy on, että uudet perustuslain säännökset on aineellistettava. Kun perustuslaissa nykyään puhutaan "julkisen vallan" velvollisuudesta huolehtia molempien kansalliskieliryhmien tarpeista samanlaisten perusteiden mukaan, kyseessä on tietoisesti laajennettu velvollisuus aikaisempaan verrattuna. Ilmaisun taustalla on pitkälti se tosiasia, että kasvava osa yhteiskuntapalveluista tuotetaan nykyään tulosvastuisissa liikelaitoksissa tai yhtiöissä, joissa valtio on vain yhtenä osakkaana.
Tärkeä käytännön tavoite on osoitettujen puutteellisuuksien poistaminen mitä tulee esimerkiksi oikeuteen käyttää äidinkieltä hoidossa ja oikeudenkäynnissä. Myös kielilainsäädännöllä on oltava käytännön vaikuttavuutta, jotta kansalaiset voisivat puolustaa oikeuksiaan. Tässä on syytä muistuttaa, että perustuslaki nykyään suomen ja ruotsin ohella tuo esiin myös muiden kieliryhmien oikeudet. Näistä kieliryhmistä saamelaiset, romanit ja viittomakieliset mainitaan suoraan.
Kieliopetuksen kannalta kaikki nämä tosiasiat viittaavat mielestäni samaan suuntaan; tarvitsemme enemmän kieliopetusta kaikille, emme vähemmän. Tämä pätee Ahvenanmaalla, koko Suomessa ja EU:ssa.
Ruotsin kielen asema maassamme on vahva. Oikeus palveluihin lapsuudesta vanhuuteen on turvattu. Päivähoitoa, kouluja, mahdollisuuksia korkeampiin opintoihin, sairaanhoitoa ja vanhustenhuoltoa täytyy olla saatavilla ruotsiksi maassamme. Jotta tämä onnistuisi ja olisi osa pysyvää kehitystä tarvitaan luonnollisesti myös äidinkieleltään suomenkielisiä henkilöitä, jotka osaavat ruotsia.
Tulokset Suomenruotsalaisten kansankäräjien viime vuosina tekemistä tutkimuksista suomenruotsalaisiin kohdistuvista asenteista ovat olleet toiveita herättäviä. Suhtautuminen suomenruotsalaisiin ja heidän kulttuuriinsa on ylimalkaan myönteistä. Ehkä huolestuttavinta on, että välinpitämättömien osuus on suurin nuorimmissa ikäluokissa, vaikka enemmistö tässäkin ryhmässä pitää ruotsin kieltä ja ruotsinkielistä kulttuuria tärkeinä. On ilmeistä, että tarvitaan panostuksia ruotsin kielen vetovoiman lisäämiseksi nuoremmissa ikäluokissa. Suurempi panostus kielikylpyihin päiväkotitasolla voisi ehkä madaltaa kynnystä tässä suhteessa. Mitä aikaisemmin toinen kieli tehdään osaksi arkea, sitä luontevammaksi muodostuu käsitys tästä kielestä ja kulttuurista. Laajemmasta näkökulmasta katsottuna ruotsi on usein avain lähempään yhteistyöhön Pohjoismaissa.
Olemme tuoneet ja meidän tulisi myös jatkossa yhä enenevästi tuoda esille toimiva kaksikielisyytemme eurooppalaisella tasolla. Kaksi kieltä ja kaksi kulttuuria voi elää rinnakkain hedelmällisessä vuorovaikutuksessa.
Vaikka ruotsin kieli ja suomenruotsalaiset ovat tänä päivänä osa monen suomalaisen arkea, he eivät ole täysin osallisia tästä arjesta. Näyttäisi siltä, että kieliryhmien välillä olisi vaikeasti ylitettävä kynnys.
Professori Erik Allardtin analyysit eri tutkimuksista, esimerkiksi "Stadin ruotsi" -tutkimuksesta, antavat selvän kuvan suomenkielisten myönteisestä suhtautumisesta suomenruotsalaisiin. Tunnetun valtakunnallisen sanomalehden sanoja vapaasti mukaillen - antakaa meille mahdollisuus rakastua suomenruotsalaiseen. Tai suoremmin - antakaa meille suomea äidinkielenämme puhuville mahdollisuus käyttää ruotsia. Itselläni on kokemusta siitä, että suomenruotsalaiset eivät "anna" minun puhua ruotsia. Esimerkkejä on myös lähipiirissäni - jossa ollaan liian taipuvaisia vaihtaa suomeen. On suomenruotsalaisten tehtävä hyödyntää tämä potentiaali ja esimerkiksi jokapäiväisessä kanssakäymisessään suomenkielisten kanssa puhua äidinkieltään. Pitäkää puolenne - asia on pitkälti itsestänne kiinni!
Suomenruotsalaisilla kansankäräjillä on tärkeä tehtävä täytettävänään siltojen rakentamisessa suomalaisten ja suomenruotsalaisten välillä. Tässä työssä on itse asiassa kyse suvaitsevaisuuden lisäämisestä. Kansankäräjien suunnittelema kampanja suvaitsevaisuuden lisäämiseksi kansanryhmien välillä ja sitä myötä myös yhteiskunnassa ylipäätään saa täyden tukeni.
Näillä sanoilla toivotan täysistunnolle menestystä ja julistan Suomenruotsalaisten kansankäräjien täysistunnon avatuksi.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Presidentti Halosen puhe on seitsemän vuoden takaa. Tänne jäljennetty pääministeri Vanhasen puhe on viiden vuoden takaa. Erkki Pennasen tänne jäljennetty kirjoitus on kuuden vuoden takaa.
Mielipidevaikuttajat ovat siis olleet huomattavan hiljaa, vaikka noiden puheiden ja kirjoitusten jälkeen on maahamme saatu uusi kielilaki, ja ruotsin kielen pakollisuus on poistettu ylioppilaskirjoituksista. Kielikeskustelua on käyty eri tahoilla - mutta onko totta, että mielipidevaikuttajilla ei ole ollut mitään sanottavaa kehityksen johdosta?
että Halosen, Vanhasen tai Pennasen mielipiteet olisivat muuttuneet.
Mutta sinä voit varmaankin osoittaa sen?
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=110&conference=1500000000000129&posting=22000000037062473
Mielipiteet tuskin vaihtuvat, mutta olosuhteissa tapahtuu muutoksia ja yhteiskunta kehittyy. Suomikin on mainitsemallani tavalla erilainen kuin vv. 2001-2003. Mielipidejohtajien tulisi osoittaa tietä muuttuvissa oloissa.
Matti Vanhanen ottaisi nyt huomioon tutkimustulokset, jotka osoittavat, että suomenruotsalaisten nuorten alkoholinkäyttö on rajumpaa kuin suomenkielisten.
Kielipolitiikkaa voi mielipidejohtaja puhua nykyoloissakin, kun kerran korkearvoiset virkamiehetkin siihen uskaltautuvat.
selittää uuden kielilainsäädäntömme perusperiaatteita.