Noniin. Olen kärsinyt masennuksesta jo jonkun aikaa. Ei oikeastaan ole mitään yhtä syytä siihen, mutta kaikki on vain mennyt jollain tavalla pieleen. Jo ekalla luokalla oli aika syrjäävetäytyvä ja ujo, vaikka olihan mulla kavereita. Sillonkuitenkaan se ei ollut ongelma koska kaikki oli muuten vielä niin "huoletonta ja helppoa".
Vanhempani erosivat joskus tokan luokan aikoihin, ja isäni muutti vähän matkan päähän.
Asuin ala-asteella ihan koulumme vieressä, ja kouluun oli matkaa ehkä 50 metriä. 4-5 luokan välisen kesän aikana me kuitenkin muutimme kauemmas ehkä n. 2,5 kilometrin päähän tästä koulusta. En kuitenkaan vaihtanut kouluani, vaikka uusi koulu olisi ollut paljon lähempänä.(
tätäkin päätöstä olen katunut) En halunnut, koska kaikki kaverit olisivat jääneet vanhaan kouluun.
Olisko ollut joskus viidennellä tai neljännellä kun tapahtui jotain, minkä takia tulin entistä vainoharhaisemmaksi ja pelokkaammaksi. Eräs mies tuli eräällä hiekkatiellä esittelemään... kaluaan. Voi kuulostaa nyt hauskalta, mutta eipä ollut silloin hauskaa, kun olin vasta 10-11 eli ihan lapsi vielä (enkä kyllä ole aikuinen vieläkään). Sain kuitenkin kerrottua tästä äidilleni ja asia unohtui sitten melko nopeasti. Mutta kyllä se jäljet jätti, muistan sen päivän tarkkaan.
Koulussa mulla on aina mennyt ihan hyvin, keskiverto oppilas olen. Paitsi liikunnassa en koskaan ole ollut mikään kovin hyvä. Voi johtua ehkä siitä, että sen ole harrastanut koskaan mitään kunnollista urheilulajia. Ala-asteella mut valittiin usein viimeisten joukossa joukkoeeseen. Sitten toinen yksi tärkeä seikka. Oma koira, jota olin toivonut jo pitkään. Ja kun vihdoin sen sain, tuntui kun kaikki olisi muuttunut. Koulussakin musta alkoi tulla "suositumpi" ja kaikki halusivat tulla katsomaan tätä pikkuista otusta. Mutta sitä kesti vain hetken kunnes jouduimme siitä luopumaan. Syynä oli se, että uusi isäpuoleni on freelance toimittaja ja tekee töitä kotona. Hän ei yksinkertaiesti pystynyt keskittymään työhön jos koira oli jaloissa. Äitini mukaan koiran otto oli "liian hätäinen päätös" vaikka olihan sitä jo monet vuodet harkittu! Yritin vaikka kuinka monta kertaa vängätä vastaan, että koira kasvaa ja oppii, mutta nyt se on vielä pentu ja on ihan ymmärrettävää että se saattaa haukkua ja tehdä tuhoja. Mutta ei, ei auttanut. Pakko, mikä pakko ja niin eräänä iltanan tulivat uudet omitajat katsomaan pentua. Tuntui kamalan pahalta katsoa tuota pikkuotusta. Sen jälkeen olin vihainen äidilleni monta viikkoa,- vaikken sitä näyttänytkään. Siinä samassa palasin siihen entiseen, mitä olin ollut ennen koiraa. Muutama hyvä ystävä, ja that's it. Muutuin entistä syrjäänvetäytyvämmäksi ja oli välitunneillakin useimmiten yksin. Lähinnä omasta tahdosta, ei mitenkään siitä että mua olis jotenkin syrjitty.
Sain kuitenkin Ala-asteen keploteltua läpi kunnialla, ja sitten tuli yläaste. Voi jos vain voisin vielä palata siihen päivään kun valittiin minne yläasteelle menee. Jos olisin sittenkin mennyt sinne toiseen paikkaan...niin kaikki voisi olla toisin. Seiskaluokan syksy meni ihan ok:sti, mutta sitten keväällä. Samainen masennus alkoi taas. Joka päivä ahdisti ja masensi eikä huvittanut oikein mikään. Läksyjen teko meni yleensä myöhään iltaan. Kuulin kun minusta puhuttiin koulussa pskaa, olin itse siinä 3 metrin päässä ko. paskanpuhujista. Oli mulla muutama hyvä kaveri, mutta välit yhteen entiseen hyvään kaveriin olivat katkenneet. Vaikka olimmekin samassa koulussa! Ennen olimme eri kouluissa ja paljon läheisemmät mutta uudessa koulussa yhteydenpito lakkasi. Ehkä syynä saattoi olla myös oma laiskuuteni, mutta eipä tuon kaverin suunnaltakaan mitään kuulunut. Se jäi siihen että saatoimme moikata jos törmäsimme käytävällä. Nyt olen sitten menossa kasille, ja vielää kaksi vuotta pitäisi jaksaa tuossa koulussa. Luulenpa etten selviä. En tykkää muutenkaan yhtään asua tällä paikkakunnalla ja haluaisin vain muuttaa pois ja aloittaa "puhtaalta pöydältä". Mutta eipä taida tuo olla mahdollista. Koulun vaihto olisi yksi mahdollisuus, mutta en jaksaisi selitellä kavereilleni kaikista ongelmista. Enkä myöskään haluaisi että perheeni saa tietää ja huolestuu, ja kohta koko suku on häsläämässä. Joskus vaan ajattelen että ehkä olisi parempi... kuolleena. Mutta en silti uskalla tehdä itsemurhaa. Koko elämähän tässä on vielä edessä! Ja uskon että jos nyt tämän koulun suoritan loppuun niin kaikki muuttuis valoisammaks, mikäli sillon olen enää hengissä :
Vanhempani erosivat joskus tokan luokan aikoihin, ja isäni muutti vähän matkan päähän.
Asuin ala-asteella ihan koulumme vieressä, ja kouluun oli matkaa ehkä 50 metriä. 4-5 luokan välisen kesän aikana me kuitenkin muutimme kauemmas ehkä n. 2,5 kilometrin päähän tästä koulusta. En kuitenkaan vaihtanut kouluani, vaikka uusi koulu olisi ollut paljon lähempänä.(
tätäkin päätöstä olen katunut) En halunnut, koska kaikki kaverit olisivat jääneet vanhaan kouluun.
Olisko ollut joskus viidennellä tai neljännellä kun tapahtui jotain, minkä takia tulin entistä vainoharhaisemmaksi ja pelokkaammaksi. Eräs mies tuli eräällä hiekkatiellä esittelemään... kaluaan. Voi kuulostaa nyt hauskalta, mutta eipä ollut silloin hauskaa, kun olin vasta 10-11 eli ihan lapsi vielä (enkä kyllä ole aikuinen vieläkään). Sain kuitenkin kerrottua tästä äidilleni ja asia unohtui sitten melko nopeasti. Mutta kyllä se jäljet jätti, muistan sen päivän tarkkaan.
Koulussa mulla on aina mennyt ihan hyvin, keskiverto oppilas olen. Paitsi liikunnassa en koskaan ole ollut mikään kovin hyvä. Voi johtua ehkä siitä, että sen ole harrastanut koskaan mitään kunnollista urheilulajia. Ala-asteella mut valittiin usein viimeisten joukossa joukkoeeseen. Sitten toinen yksi tärkeä seikka. Oma koira, jota olin toivonut jo pitkään. Ja kun vihdoin sen sain, tuntui kun kaikki olisi muuttunut. Koulussakin musta alkoi tulla "suositumpi" ja kaikki halusivat tulla katsomaan tätä pikkuista otusta. Mutta sitä kesti vain hetken kunnes jouduimme siitä luopumaan. Syynä oli se, että uusi isäpuoleni on freelance toimittaja ja tekee töitä kotona. Hän ei yksinkertaiesti pystynyt keskittymään työhön jos koira oli jaloissa. Äitini mukaan koiran otto oli "liian hätäinen päätös" vaikka olihan sitä jo monet vuodet harkittu! Yritin vaikka kuinka monta kertaa vängätä vastaan, että koira kasvaa ja oppii, mutta nyt se on vielä pentu ja on ihan ymmärrettävää että se saattaa haukkua ja tehdä tuhoja. Mutta ei, ei auttanut. Pakko, mikä pakko ja niin eräänä iltanan tulivat uudet omitajat katsomaan pentua. Tuntui kamalan pahalta katsoa tuota pikkuotusta. Sen jälkeen olin vihainen äidilleni monta viikkoa,- vaikken sitä näyttänytkään. Siinä samassa palasin siihen entiseen, mitä olin ollut ennen koiraa. Muutama hyvä ystävä, ja that's it. Muutuin entistä syrjäänvetäytyvämmäksi ja oli välitunneillakin useimmiten yksin. Lähinnä omasta tahdosta, ei mitenkään siitä että mua olis jotenkin syrjitty.
Sain kuitenkin Ala-asteen keploteltua läpi kunnialla, ja sitten tuli yläaste. Voi jos vain voisin vielä palata siihen päivään kun valittiin minne yläasteelle menee. Jos olisin sittenkin mennyt sinne toiseen paikkaan...niin kaikki voisi olla toisin. Seiskaluokan syksy meni ihan ok:sti, mutta sitten keväällä. Samainen masennus alkoi taas. Joka päivä ahdisti ja masensi eikä huvittanut oikein mikään. Läksyjen teko meni yleensä myöhään iltaan. Kuulin kun minusta puhuttiin koulussa pskaa, olin itse siinä 3 metrin päässä ko. paskanpuhujista. Oli mulla muutama hyvä kaveri, mutta välit yhteen entiseen hyvään kaveriin olivat katkenneet. Vaikka olimmekin samassa koulussa! Ennen olimme eri kouluissa ja paljon läheisemmät mutta uudessa koulussa yhteydenpito lakkasi. Ehkä syynä saattoi olla myös oma laiskuuteni, mutta eipä tuon kaverin suunnaltakaan mitään kuulunut. Se jäi siihen että saatoimme moikata jos törmäsimme käytävällä. Nyt olen sitten menossa kasille, ja vielää kaksi vuotta pitäisi jaksaa tuossa koulussa. Luulenpa etten selviä. En tykkää muutenkaan yhtään asua tällä paikkakunnalla ja haluaisin vain muuttaa pois ja aloittaa "puhtaalta pöydältä". Mutta eipä taida tuo olla mahdollista. Koulun vaihto olisi yksi mahdollisuus, mutta en jaksaisi selitellä kavereilleni kaikista ongelmista. Enkä myöskään haluaisi että perheeni saa tietää ja huolestuu, ja kohta koko suku on häsläämässä. Joskus vaan ajattelen että ehkä olisi parempi... kuolleena. Mutta en silti uskalla tehdä itsemurhaa. Koko elämähän tässä on vielä edessä! Ja uskon että jos nyt tämän koulun suoritan loppuun niin kaikki muuttuis valoisammaks, mikäli sillon olen enää hengissä :
Vastaukset 5
Vanhimmat
..että vain sinä itse voit muuttaa pois tuosta nykyisestä paikastasi ja aloittaa puhtaalta pöydältä.
Itse oli mielettömän onnellinen kun pääsin pois siltä paikkakunnalta missä oli vierähtänyt peruskoulu, en voi sanoin kuvata millaisia paskiaisia tapasin siellä ja kuinka kiusattu olin. Kotonakin alkoi mennä huonosti teini-iässä. Sinun tarinassa en kuitenkaan näe onneksi mitään sellaista että peli olisi totaalisesti menetetty. Ei minullakaan ollut koskaan, mutta kun monta vuotta haukutaan ja hakataan, itsetunto menee nolliin.
Mutta haluan sanoa että tuo on vaan väliaikaista, pääset kyllä aloittamaan uudestaan.
koin tänään jotain järkyttävää itse..viitaten tuohon että sanot kuolleena parempi, se on pakenemista ja mieti mitkä tuskat aiheutat omaisellesi.tuon melkein menetyksen kokeneena voin sanoa että elä tee sitä virhettä!! jos et ajattele itseäsi, ajattele muita, sinun täytyy löytää joku jolle puhua, ammattiauttaja, on varmaan kynnys mennä mutta lupaan että helpottaa!jaksamista!
Vaikka sun menneisyydes on tapahtunu ei kivoja asioita niin et sä aina niin tuu muistelee hirveen usein.
Sä meet kasille.
Se voi kuulostaa vaikeelt et menisit vaan puhuu muille ja silleen mut kyl porukoit kiinnostaa ottaa uus tyyppi mukaan keskusteluihin.
Mä en oo hyvä liikunas.
Vaik mä olin atleettisen ja voimakkaan näkönen nii ei taitoa ollu juuri olenkaan.
Mut valittiin vikana joukkueisiin.
Mut ei se vaikuttanu kaverisuhteisiin.
Jokainen liikkatunti päättyy kyl.
Ja taitoa tulee kokoajan.
Täs ei ole mitään pysyvää huonoa tapahtunu.
On paljon kivoja juttuja ja vaikka mitä hyvää tulossa.
Vaik menneisyys oliskin vähän ei niin kiva niin ei se vaikuta nykyisyyteen aina.
Jos sua masentaa niin puhu muille.
Älä pullota tunteita sisälles vaan kerro niistä.
Puhu vanhemmilles, tutuilles ja aina voit puhua ihan vaitiolovelvollisille ammattilaisille.
Terkkarillekin voi puhua. Ja myös kuraattorille.
Kyl se hyvin menee :)
oot tässä nyt saanut kannustavia viestejä. mut tosiasia on se että jos oot noin epäsosiaalinen ja masennukseen taipuvainen jo noin nuorena, niin aikamoisia ihmetemppuja saa tapahtua että sun elämäs tosta paremmaksi muuttuis. sulla on muka muutama hyvä ystävä mutta silti oot välitunnit yksin? just joo. ei toi sun elämäs odottamalla miksikään muutu. sun pitää ite muuttua mielenkiintosemmaksi ja sosiaalisemmaksi ihmiseksi. arat, hiljaset tai muuten vaan epäsosiaaliset tai introvertit ei tässä maailmassa pärjää.
Pari vuotta..se on todella lyhyt aika,
se tuntuu vaan nyt sinusta niin pitkältä.
Ajattele,sitten on kaikki mahdollista,
sitten voit vaikka muuttaa opiskelemaan johonkin kauemmas.
Oishan sitä kaikenlaista yksityisopetustakin olemassa jollei siellä koulussa jaksa olla.
Mutta nyt tehtäväsi on vain selviytyä,
se koko koulunkäynti on toissijainen tavoite.
Kirjoita minulle,osoitteeni löydät profiilisivultani.