Ja tällä otsikolla siis tarkoitan itseäni! Olen ihan hirveä ja omatunto soimaa! Lapsi on 2v ja AINA nukahtanut kun on omaan sänkyynsä pistetty. Koskaan ei ole tarvinnut nukuttaa ym sänkyyn vaan ja valot pois, ei inahdustakaan. Mutta nykyään ei suostu omaan sänkyyn vaan haluaa viereen nukkumaan. Mikäs siinä, onhan se mukavaa kun hän on siinä vieressä. Mutta ongelma on kun minä olen tämän 2vuotta tottunut saamaan iltaisin (lapsen nukahdettua) omaa aikaa, olla vain ja esim lukea, ja tänään turhauduin kun lapsi ei suostunut nukkua vaan juoksi kokoajan luokseni ja kitisi. Meni hermot ja huusin lapselle todella rumasti, hän yritti halata minua mutta työnsin hänet vain sänkyyn... Hän itki ja minä vain ärähdin että "nuku jo!" siinä hän nyyhki itsensä uneen ja minä itken nyt kun olin niin kamala! EN TAJUA MIKÄ MINUUN MENI! En todellakaan tajua... On ollut muutenkin todella hermoja raastava päivä (ei lapsen takia) ja pinna kireällä muutenkin, mutta ei se oikeuta räjähtämään lapselle. Minulla on ihan kamala olo... Miten voinkin olla yht'äkkiä noin julma ja kylmä, toinen halusi vain olla lähellä ja halata! Minä jotenkin vain turhauduin ja naps. Saatte haukkua minut jos siltä tuntuu, niin minäkin teen... En anna tämän toistua enään ikinä, ihan sydän särkyy kun ajattelen poikani ilmettä ja itkua, hän ei edes tehnyt mitään pahaa... Anteeksi tämä vuodatus, oli pakko purkaa...
Kamala mikä akka!
!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!
91056
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
..päiviä. Siunausta elämääsi ja mukavia yhteisiä hetkiä lapsesi kanssa tulevaisuudessa...
lapsille tulee siinä kahden vuoden iässä "uudestaan äitiä lähestyvä" kausi. Minulla meni myös hermot kun juuri oli opeteltu kaikki systeemit ja yhtäkkiä tuntui että mennään takapakkia ja kovaa. Terveyskeskuspsykologi minulle selitti tämän "uudelleen lähestymiskauden" ja jo helpotti. Pystyin ymmärtämään tämän normaalina kehitysvaiheena enkä enää tuntenut tulleeni hulluksi. Joten kyllä se siitä :)
Kiitos vastauksesta, juuri tuolta minusta tuntui että takapakkia mennään. Oli kyllä valaiseva viesti nyt kun tiedän että on normaali kehitys vaihe joka kuuluu ollakkin. Tiedän että hieman ylireagoin mutta olen todella herkkä kun ajattelen poikani tunteita ja kun koen loukanneeni häntä niin tulee paha mieli.
pinna,niin muistat vain tämän hetkistä olotilaasi niin helpompi jaksaa "kiukuttelua".
Ja juttele aamulla asiasta ja pyydä lapselta anteeksi.
Joskus sitä vain pinna kiristyy liikaa. Lapsen on totuttava myös sellaiseen. Liika on liikaa, mutta yhtäkkistä rähjäämistä tapahtuu kai jokaisella jossain vaiheessa.
Eräässä artikkelissa lasten lääkäri (-kö se olikaan..?) sanoi hyvin: mieluummin tavallinen ja välillä kärtyinenkin äiti kuin hermoromahdusta lähentelevä supermamma, joka ei tunteitaan näytä. Ja ei taatusti mennyt sanatarkkaan noin, mutta sinne päin.
Poikasi ja sinun itsesi takia ota lapsi syliin ja selitä, että sinulla oli paha mieli sillä hetkellä kun sanoit kovaan ääneen ilkeästi. Se on ihan normaalia, mutta kun niin käy niin anteeksipyyntö on aina paikallaan. Lapsikin oppii, että kiukkua saa purkaa, mutta jos muiden mieltä pahoittaa niin anteeksi täytyy myös pyytää. Kaikilla on sen jälkeen parempi mieli :)
Me mokailemme vaikka miten ja 24/7 huono omatunto taitaa olla lähinnä äitien tavaramerkki. Huonot hetket opettavat kuitenkin myös ja sen opettaminen taas lapselle on tärkeää. Käsittele siis omia tunteitasi avoimesti.
meillä on kaksi lasta, esikoinen nyt 2v. Eilen aamulla poika mm ensin vahingossa hajotti digikameran, kiipesi pöydälle ja nappasi kynttilät kattokruunusta, seisoskeli lasipöydällä, sotki hammastahnalla seinät ja itsensä eli siis kaikkea mistä aina kielletään. Huomiotahan tuo vain haki, mutta lopulta räjähdin ja karjaisin pojalle tosi kovaa, hän kans pelästyi ja alkoi itkemään.. Itselle tuli tosi paha oli ja halasinkin ja pyysin anteeksi heti jälkikäteen.. Ei kait nuolle mitään mahda, täytyy antaa vaan paljon rakkautta ja hellyyttä vastapainoksi! Ja yrittää malttaa se mieli..
poikasi perään, niin hän ei ehdi tehdä niin paljon "pahaa" eikä sinun tarvitse karjua hänelle.
Tuonikäistä lasta pitää vahtia koko ajan. Netin ja kännykän voit unohtaa kokonaan toistaiseksi.
Lapsi pitää estää joutumasta vaaralliseen tai vahingolliseen tilanteeseen tai ottaa hänet siitä pois. Ei se kieltely ja jälkikäteen karjuminen mitään auta, ainoastaan pahentaa.
edellisen kirjoittajan tilanne, mutta aina ei ole mahdollista juosta vain lapsen perässä ja vahtia häntä joka sekunti, eikä syy ole välttämättä siinä, että roikkuisi netissä tai juoruaisi puhelimessa. Esimerkiksi äiti saattaa joskus joutua käymään vessassa ja monet äidit jopa toistuvasti päivän aikana. Ei lasta sinne mukaan tarvitse ottaa. Ja jos esikoinen on kaksivuotias, niin mahtaiskohan kuopus sitten olla vaikka kaksikuukautta, jolloin häntäkin pitää hoitaa ja imetys tai vaippojen vaihto vie huomiota isomman vahtimisesta.
Normaalitilanteessa kaksivuotias ehtii tehdä pahojaan, eikä vika ole äidissä.
tuossa parin vuoden tienoillahan tulee se vaihe jossa lapsi itsenäistyy (kamala sana) ja eroaa äidistään. Nyt ero on lapselle epävarmuutta tuovaa aikaa ja siitä se parkukin johtuu.
Jos annat periksi nyt niin lapsi nukkuu siihen asti vieressäsi kunnes opetat takaisin sänkyynsä. On siis makuasia teetkö sen nyt vai vasta kun pitää opetta auusi tapa ja pois vanhasta. Nythän opettaminen vaatii vain vanhassa pitäytymisen..
Voimia, hermoja ja jaksamista! Se on kurjaa vähän aikaa kummallekkin ja oman ajan mentys riipii sen tiedän kokemuksesta, mutta kun hetken kärvistelee niin siitä se taas alkaa toimia!