Onko täällä muita ihmisiä, jotka kokevat olevansa hyvin yksin, etenkin nuoria?
Itse olen vasta vähän yli 20, asun parin tunnin päässä nk. perheestäni.. Äidilläni on alkoholiongelma ja uusi mies, isäni on narsisti ja hänkin on kihloissa erään todella ääliön naisen kanssa. Veljellänikin on jo oma perhe.
Itse erosin poikakaveristani 1,5 v. sitten ja uutta en ole löytänyt, haluan lähinnä sieluntoverin ja vähempään en tyydy. Yhdenillanjutut eivät kiinnosta enää ollenkaan, toisin kuin vähän nuorempana. Kaikki kaverit seurustelevat. Tosiystäviä minulla ei ole kuin kaksi, enkä oikein heillekään viitsi puhua näin arasta aiheesta - olenhan aina ollut se kaikessa hyvin pärjäävä, hauska ja sosiaalinen tyttö.
Masentaa vaan kun tuntuu, ettei kukaan välitä. Ikinä ei ole ollut näin yksinäinen olo, ja pelottaa, miten selviän pimeän ja kylmän talven yli... Tykkään kyllä olla yksinkin, mutta juuri se perusturvattomuuden ja välinpitämättömyyden ja ulkopuolisuuden olo on pahin...
En siis halua mitään sääliseuraa tällä viestillä, haluan vain tietää olenko ainut tällaisesta kärsivä.
Itse olen vasta vähän yli 20, asun parin tunnin päässä nk. perheestäni.. Äidilläni on alkoholiongelma ja uusi mies, isäni on narsisti ja hänkin on kihloissa erään todella ääliön naisen kanssa. Veljellänikin on jo oma perhe.
Itse erosin poikakaveristani 1,5 v. sitten ja uutta en ole löytänyt, haluan lähinnä sieluntoverin ja vähempään en tyydy. Yhdenillanjutut eivät kiinnosta enää ollenkaan, toisin kuin vähän nuorempana. Kaikki kaverit seurustelevat. Tosiystäviä minulla ei ole kuin kaksi, enkä oikein heillekään viitsi puhua näin arasta aiheesta - olenhan aina ollut se kaikessa hyvin pärjäävä, hauska ja sosiaalinen tyttö.
Masentaa vaan kun tuntuu, ettei kukaan välitä. Ikinä ei ole ollut näin yksinäinen olo, ja pelottaa, miten selviän pimeän ja kylmän talven yli... Tykkään kyllä olla yksinkin, mutta juuri se perusturvattomuuden ja välinpitämättömyyden ja ulkopuolisuuden olo on pahin...
En siis halua mitään sääliseuraa tällä viestillä, haluan vain tietää olenko ainut tällaisesta kärsivä.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Vielä haluan lisätä, että oman ikäisistäni niitä samanhenkisiä on vaikea löytää kun ei ole itse ihan sitä massaa.
Minua ei kiinnosta miesten pyörittäminen, Onnelat sun muut oksettavat yökerhot, muista paskanjauhaminen...
Mikä mua kiinnostaa on musiikki (konemusa ja reggae), matkustelu, kielet, ulkoilu, dokumentit (en juuri muuta katso tv:stä), yhteiskunnan epäkohdat, yksilöurheilulajit, asioiden kelailu ja analysointi, luonto.. Eläimistä tykkään kans kovin, mutta en pysty epävakauteni ja liikkuvuuteni vuoksi semmoista ottamaan (kuka sitä hoitaisi, jos lähtisin jonnekin...) Oon kans jokseenkin taiteellinen, mutta motivaatio on ollut kadoksissa jo aika kauan kun vaan kelailen sitä, että miten minusta on tullut tällainen. Istun yksin siiderillä ja näen ympärilläni vain onnellisia ihmisiä.
Kannattaisiko mennä jutteleen psykologille?? Uniongelmia on ollut myös mutta oon saanut niihin helpotusta reseptillä.
Ole. Itse oon 25 v iässä oleva jätkä. Kavereita on aika vähän oikeestaan vaan pari, sellaisia hyvän päivän tuttuja on sitten enemmänkin. Oon kyllä aika menevä ja mennen baareihinkin mutta lähes aina yksin kun monet tutut ovat varattuja ja koen myös että olen selvästi heitä "kovempi bailaaja" niin illasta tahtoo tulla vaisu heidän kanssaan. Myös se että itse kuuntelen pääasiassa trancea erottaa minut tutuistani eihän sitä kuuntele kukaan? itsekin erosin lähes 4 vuoden suhteesta ja seuraavan seurustelusuhteen toivoisin olevan "heti kolahtavan" naisen kanssa mitä ei ole todellakaan helppo löytää. Sulle jaksamista keskity nyt asioihin mitä haluat tehdä sulla on vapaus ja mahdollisuus siihen.
No joo. Semmostahan se elämä on vähän tässä itse kullakin.
Itse erosin vähän yli puol vuotta sitten ja uutta en ole löytänyt ja justiinsa yksi syy on siinnä, että ei kelpaa enää kuka tahansa. Sen verran pahasti petyin viimeksi.
Yhdenillanjutut ei ole koskaan kiinnostanut, eikä ehkä tule koskaan kiinnostamaankaan.
Kuten joku joskus osuvasti kuvaili, kaverit on vaan ihmisiä, jotka tietää nimeni. Kohta kaksi kuukautta, kun viimeksi näin jotakin jota vois sanoa kaveriksi.
Minäkin olen ulospäin sosiaalinen ja huumorintajuinen poika. Vaan totuus on karu. En tiedä tietääkö kukaan, että mulla ei ole kavereita. Ei varmaan edes ne niin sanotut kaverit.
Jep ja en ole ihmisiä jotka vihtyis tanssilattioilla ja yökerhoissa. Joskus on vaan paakko lähteä baariin, kun se on niin sanottua normaalin ihmisen toimintaa. Kait sitä aattelee, että josko siellä tapais jonkun.
Vaikka senhän tietää, että ei siellä ketään tapaa, eikä välttämättä halua edes niihin ihmisiin tutustuakkaan joita siellä hilluu ja notkuu.
En vaan tykkää tästä nyky elämänmenosta.
Kyllähän tää tilanne kieltämättä saunottaa ja ottaa päähän ja vituttaa ja mitä niitä nyt oli...
Minä nyt en tiedä mikä tässä on pahinta. Ehkä se, että tuntuu ettei sitä sieluntoveria ole olemassakaan ja ettei kukaan ajattele samalla tapaa kuin minä.
Mulle kelpais sääliseurakin. :D
Noh, mut älä mitään tänään on lauantai ja saunapäivä! Huraah!
Vaik mun kyl pitää mennä yöks taas töihin.
Tuskin olet ainoa yksinäisyydestä kärsivä. Uskalla elää, ja varmasti jossakin vaiheessa löydät sielunkumppanin.
Kyllähän minunkin tuttavista monet seurustelevat tai heillä on perhe. Elämä vaan kuljettaa meitä niin erilailla.
"Tykkään kyllä olla yksinkin, mutta juuri se perusturvattomuuden ja välinpitämättömyyden ja ulkopuolisuuden olo on pahin"
Tuo oli osuvasti ilmaistu. Minäkin olin nuorempana paljon terveempi, enkä kärsinyt niin paljon yksinäisyydestä. Viimevuosina se on kuitenkin alkanut ahdistaa, joten nykyään täytän sen turvattomuuden tunteen siis hyvillä tropeilla.
Itse tajusin vastikään viime talvena eläneeni varsin rietasta elämää, pumpaten itseeni viikonloppuisin kemikaaleja ja bailaten seuraavaan iltapäivään... Nyt "tulin järkiini" ja tajusin, että ne piirit eivät ainakaan ole semmoisia missä haluaisin hengata saatika mistä löytäisi tosiystäviä. Aina meinasi tulla tippa linssiin kun bileet loppuivat ja oli pakko mennä kotiin nukkumaan, yksin, uupuneena.
Lääkkeillä en halua turruttaa pahaa oloani, mikäli kemiallista apua "tropeilla" tarkoitit. Oon miettinyt sitä psykologin apua, olen kriisissä itseni kanssa sillä olen alannut luulla, että vika todellakin on minussa (isäni on narsisti ja olen juuri tajunnut, että ehkä itsessäni on ollut liikaa niitä piirteitä??).
Joo eilen olisi ollut vapaapäivä, mutta piruakos mä olisin yksin vesisateessa tehnyt - soitin duuniin ja kysyin, haluaisko joku lähteä kotio jos tulisin tuuraamaan... Iltavuorosta yksin kaupungille, terassille "tarkkailemaan muita" (ainakin semmoinen olo oli kun yksin istui ja kaikki muut olivat suurilla porukoilla) ja kotiin angstaamaan, katsomaan matkailuohjelmia ja haaveilemaan, että eläisi itsekin travellerin elämää...
Niinkun joku vastaskin, niin itsellänikin on semmoinen viba, ettei kukaan tiedä tästä yksinäisyydestäni. Varmaan kuvittelevat, että mulla on tosi paljon menoa ja meininkiä kun en aina jaksa vastata edes puhelimeen... Varsinkaan vanhemmille, en jaksa esittää mitään enkä toisaalta huolestuttaakaan (paitsi isäni mielestähän se olisi oma syyni jos olisin yksinäinen kun en ole lukion jälkeen kouluunkaan mennyt ja muutin pois eräästä vitun junttikylästä missä olisin varmaan tappanut itseni, jos olisin sinne jäänyt!!)
Koitellaan jaksella, mistä porukka muuten on? Itse olen kaupungista.. :)
kirjoittaja asuu 06 alueella