Pitkä tarina tulossa mutta yritän kiteyttää lyhyeen.
Eli valmistuin puolitoistavuotta sitten ammattikoulusta, suhthyvin paperein. Kuitenkin oli alunperin fiilis että tää ei välttämättä oo se mun juttu mitä haluun tehdä, mutta kokeillaan. Kesän ajan kokeilinkin, työ oli mukavaa, mutta vain määräaikainen. Syksyllä lähdin lomalle, pitihän valmistumista jotenkin juhlistaa, jossa ihastuin erääseen mieheen, jonka kanssa pidetään edelleen yhtä. Hän töissä kotimaassaan, minä täällä.
Lomani jälkeen aloitin päättäväisesti työn etsimisen, ilmoittauduin työkkäriin ja kävin luennolla, joka minulle osoitettiin. Asuin syysajan isäni luona (paremmat kulkuyhteydet). Mol.fin kautta hain muutamiin työpaikkoihin,Citymarkettiin, Prismaan ja Ärrällekin laitoin hakemukset.
Kuukaus, kaksi meni ja faija jo rupes hieman painostamaan että eikö työtä ala löytymään. Hän kyllä sanoi että häntä ei haittaa vaikka hänen luonaan asunkin kun pikkuveljenikin siellä on. Mutta että töitä ois varmaan mukava löytää... (kysymysmerkki huutomerkki)
Aloin masentumaan ja marraskuun loppupuolella matkustin poikaystäväni luo viikoksi "hermolomalle". (oltiin pidetty tiiviisti yhteyttä koko ajan) Perheelleni valehtelin olevani viikon töissä "muualla", keikkahommissa. Tulin takaisin Suomeen ja jatkoin töiden etsimistä, nyt jo vähän luopuneimmin mielin... Samaan aikaan kyselin paikallisesta terveyskeskuksesta apua mielenterveysongelmiin. Oli itsemurhat käyneet mielessä, tuntui ettei vaan jaksanut enää sitä painostusta... Siellä (Luojan kiitos!) otettiin todesta tilanteeni ja pyydettiin käymään uudestaan parin viikon päästä jos tilanne ei helpota.
Lääkäri siis totesi että tilanteeni helpottaisi jos pääsisin omaan rauhaan (oma koti?) ja löytäisin töitä. Totta.
Olen luonteeltani sellainen että haluan kovasti miellyttää. Jos pomoltani tai vaikka isältäni tulee jotain kommenttia, että vois roskat viedä, minä olen ensimmäisenä niitä viemässä. Tuntuu että en ole omassa kodissani täällä. Että kokoajan joutuu mielistelemään ja pyytämään anteeksi olemassaoloaan. Opettajiakin halusin aina koulussa miellyttää. Mutta se on vaikeaa, sillä vaikka jotain osaankin, esim. käyttää internetiä tai paistaa kananmunan, niin sitä kysyttäessä, "no kyl mä vähän osaan..." Vaikka osaisinkin sen paremmin kuin hyvin. Olen liian vaatimaton. Monesti työpaikkaa hakiessa huomaan vastaavani "en mä kyl oikein mitään osaa..." Kuka sellaisen edes haluaisi töihin. Mielummin ali- kuin yliarvioin taitojani...
Joulukuun puolessavälissä sain tiedon että pääsen ulkomaille töihin, jee, samalla ajattelin saavani säästöön rahaa uutta matkaa varten poikaystäväni luo. Työmatka ei mennytkään niinkuin piti ja parin viikon päästä olin kodin oven takana häntä koipien välissä ja matti kukkarossa. Mutta silti onnellisempana kuin koskaan, olinhan Suomessa, sillä työ ulkomailla oli ollut suurta valhetta ja petosta. Toisaalta kai itsepetostakin, sillä luulin että pakenemalla asiat selviää.
Elettiin tammikuuta. Aloin keräämään rahaa (myönnän, varastamallakin) että voisin matkustaa taas ulkomaille poikaystäväni luo. Työkkärissä painostettiin ennemmän kuin aiemmin, miksi ei töitä löydy... Helmikuussa lähdin (pari kuukautta ulkomailla ja vähän lomaa perheen ja työkkärin painostuksesta) vihdoin ulkomaille. Juuri ennen lähtöä otti edelliskesän työpaikan pomo yhteyttä kiinnostaisiko uusi kesä samassa työtehtävässä. Kiinnostihan se ja toukokuussa aloitin työt tutussa ympäristössä (Tuntui että oli ainakin vähäksi aikaa hommaa...)
Taas suunnitelin täksi syksyksi uutta reissua ulkomaille poikaystäväni luo. Mutta mitä pitemmälle syksyyn taas mennään, ja työt työpaikassa loppumaan päin, sen enemmän huomaan stressaavani ja ahdistuvani siitä että taas olen samassa pisteessä kuin viime syksynä. Pelkään taas sitä tunnetta että mielummin hyppää kauppareissulla rekan alle kuin että menis kotiin taas nöyristelemään ja selittelemään miksi en saa töitä. Asuntoakin kesän aikana etsin mutta vuokranantajilta tuli vain vastaus että kun ei ole kokoaikatyötä, niin noukanduu. Asiaa ei todellakaan helpota se että isäni (jonka luona taas siis majailen, mutta kesän töitteni ajan asuin äitini luona, mutta jonka luona asuminen ei käy sijainnin ja kulkuyhteyksien takia) on taas ruvennut painostamaan että annan sinulle perjantaihin asti aikaa, niin minä rupean luomaan kontakteja milloin mihinkin suuntaan. Todella kiva että isäni haluaa auttaa minut työelämässä eteenpäin mutta aikuinen nainen varmaan itse parhaiten tietää mitä haluaa (ja tämä ei ole sitä mitä minä haluan, tämä mitä isäni tällä hetkellä puuhailee (soittelee perään että nyt ois tämmönen duuni ja tämmönen duuni...))
En edes muista koska oisin oikeasti saanut olla yksin ja rauhassa, ihan omissa oloissa. Ilman että tarvii menemisiään jollekin selitellä.
Mä en tiedä miten mä pääsen tästä kierteestä eroon. Myönnän että ellen olisi tuota miestä viime syksynä tavannu, tilanne ei välttämättä olisi tämä, mutta toisaalta se on ainut joka on pitänyt mut ees jossain määrin selväjärkisenä. Hänen luokseen muuttaisin salamana, mutta hän aloittaa armeijan nyt syksyllä.
Eli valmistuin puolitoistavuotta sitten ammattikoulusta, suhthyvin paperein. Kuitenkin oli alunperin fiilis että tää ei välttämättä oo se mun juttu mitä haluun tehdä, mutta kokeillaan. Kesän ajan kokeilinkin, työ oli mukavaa, mutta vain määräaikainen. Syksyllä lähdin lomalle, pitihän valmistumista jotenkin juhlistaa, jossa ihastuin erääseen mieheen, jonka kanssa pidetään edelleen yhtä. Hän töissä kotimaassaan, minä täällä.
Lomani jälkeen aloitin päättäväisesti työn etsimisen, ilmoittauduin työkkäriin ja kävin luennolla, joka minulle osoitettiin. Asuin syysajan isäni luona (paremmat kulkuyhteydet). Mol.fin kautta hain muutamiin työpaikkoihin,Citymarkettiin, Prismaan ja Ärrällekin laitoin hakemukset.
Kuukaus, kaksi meni ja faija jo rupes hieman painostamaan että eikö työtä ala löytymään. Hän kyllä sanoi että häntä ei haittaa vaikka hänen luonaan asunkin kun pikkuveljenikin siellä on. Mutta että töitä ois varmaan mukava löytää... (kysymysmerkki huutomerkki)
Aloin masentumaan ja marraskuun loppupuolella matkustin poikaystäväni luo viikoksi "hermolomalle". (oltiin pidetty tiiviisti yhteyttä koko ajan) Perheelleni valehtelin olevani viikon töissä "muualla", keikkahommissa. Tulin takaisin Suomeen ja jatkoin töiden etsimistä, nyt jo vähän luopuneimmin mielin... Samaan aikaan kyselin paikallisesta terveyskeskuksesta apua mielenterveysongelmiin. Oli itsemurhat käyneet mielessä, tuntui ettei vaan jaksanut enää sitä painostusta... Siellä (Luojan kiitos!) otettiin todesta tilanteeni ja pyydettiin käymään uudestaan parin viikon päästä jos tilanne ei helpota.
Lääkäri siis totesi että tilanteeni helpottaisi jos pääsisin omaan rauhaan (oma koti?) ja löytäisin töitä. Totta.
Olen luonteeltani sellainen että haluan kovasti miellyttää. Jos pomoltani tai vaikka isältäni tulee jotain kommenttia, että vois roskat viedä, minä olen ensimmäisenä niitä viemässä. Tuntuu että en ole omassa kodissani täällä. Että kokoajan joutuu mielistelemään ja pyytämään anteeksi olemassaoloaan. Opettajiakin halusin aina koulussa miellyttää. Mutta se on vaikeaa, sillä vaikka jotain osaankin, esim. käyttää internetiä tai paistaa kananmunan, niin sitä kysyttäessä, "no kyl mä vähän osaan..." Vaikka osaisinkin sen paremmin kuin hyvin. Olen liian vaatimaton. Monesti työpaikkaa hakiessa huomaan vastaavani "en mä kyl oikein mitään osaa..." Kuka sellaisen edes haluaisi töihin. Mielummin ali- kuin yliarvioin taitojani...
Joulukuun puolessavälissä sain tiedon että pääsen ulkomaille töihin, jee, samalla ajattelin saavani säästöön rahaa uutta matkaa varten poikaystäväni luo. Työmatka ei mennytkään niinkuin piti ja parin viikon päästä olin kodin oven takana häntä koipien välissä ja matti kukkarossa. Mutta silti onnellisempana kuin koskaan, olinhan Suomessa, sillä työ ulkomailla oli ollut suurta valhetta ja petosta. Toisaalta kai itsepetostakin, sillä luulin että pakenemalla asiat selviää.
Elettiin tammikuuta. Aloin keräämään rahaa (myönnän, varastamallakin) että voisin matkustaa taas ulkomaille poikaystäväni luo. Työkkärissä painostettiin ennemmän kuin aiemmin, miksi ei töitä löydy... Helmikuussa lähdin (pari kuukautta ulkomailla ja vähän lomaa perheen ja työkkärin painostuksesta) vihdoin ulkomaille. Juuri ennen lähtöä otti edelliskesän työpaikan pomo yhteyttä kiinnostaisiko uusi kesä samassa työtehtävässä. Kiinnostihan se ja toukokuussa aloitin työt tutussa ympäristössä (Tuntui että oli ainakin vähäksi aikaa hommaa...)
Taas suunnitelin täksi syksyksi uutta reissua ulkomaille poikaystäväni luo. Mutta mitä pitemmälle syksyyn taas mennään, ja työt työpaikassa loppumaan päin, sen enemmän huomaan stressaavani ja ahdistuvani siitä että taas olen samassa pisteessä kuin viime syksynä. Pelkään taas sitä tunnetta että mielummin hyppää kauppareissulla rekan alle kuin että menis kotiin taas nöyristelemään ja selittelemään miksi en saa töitä. Asuntoakin kesän aikana etsin mutta vuokranantajilta tuli vain vastaus että kun ei ole kokoaikatyötä, niin noukanduu. Asiaa ei todellakaan helpota se että isäni (jonka luona taas siis majailen, mutta kesän töitteni ajan asuin äitini luona, mutta jonka luona asuminen ei käy sijainnin ja kulkuyhteyksien takia) on taas ruvennut painostamaan että annan sinulle perjantaihin asti aikaa, niin minä rupean luomaan kontakteja milloin mihinkin suuntaan. Todella kiva että isäni haluaa auttaa minut työelämässä eteenpäin mutta aikuinen nainen varmaan itse parhaiten tietää mitä haluaa (ja tämä ei ole sitä mitä minä haluan, tämä mitä isäni tällä hetkellä puuhailee (soittelee perään että nyt ois tämmönen duuni ja tämmönen duuni...))
En edes muista koska oisin oikeasti saanut olla yksin ja rauhassa, ihan omissa oloissa. Ilman että tarvii menemisiään jollekin selitellä.
Mä en tiedä miten mä pääsen tästä kierteestä eroon. Myönnän että ellen olisi tuota miestä viime syksynä tavannu, tilanne ei välttämättä olisi tämä, mutta toisaalta se on ainut joka on pitänyt mut ees jossain määrin selväjärkisenä. Hänen luokseen muuttaisin salamana, mutta hän aloittaa armeijan nyt syksyllä.
Vastaukset 1
Vanhimmat
No unohtuihan siitä silti jotain. Isäni vaimon poika on tullu isälle tosi tärkeeksi, on 25 vuotias, ja työtön vuodenvaihteeseen asti, kunnes isäni otti sen siipiensä suojaan ja tarjos töitä sille. Sitä kiikutellaan ja paapotaan pitkin ja poikin, lainataan autoa ja asuntoa (asui monta kuukautta ilmatteeksi remontoidussa myytävänä olleessa kämpässä) hankitaan tietokoneita ja internet liittymiä.
Tulee vaan mieleen miksi MINUN pitäisi tuntea syyllisyyttä siitä että en pääse työelämään kiinni niinkuin pitäisi välittömästi, ja pummaan kattoa pään päälle...olenhan kuitenkin samaa verta ja lihaa...