Sain työuupumuksen ja väsymyksen seurauksena masennuksen ja ahdistuksen, sekä paniikkioireita.
Koskaan ennen ei ole ruokahalu mennyt kokonaan. Päinvastoin olen ennen mussuttanut liikaakin kaikkea makeaa ja roskaruokaa varsinkin ja nauttinut syömisestä. Yhtäkkiä olin niin ahdistunut, etten vain pystynyt syömään. Varsinkin aamulla ei voinut kuvitellakaan syövänsä, jos yritti niin oksennus lensi. Iltapäivällä ja illalla saattoi muutaman lusikallisen tai voileivän saada alas.
Kuitenkin pahimmillaan meni niin, että päivän aikana en syönyt enkä juonut yhtään mitään eikä edes ollut näläntunnetta tai halua syödä. se tuntui kyllä tosi pelottavalle ja luonnollisesti siitä tuli erittäin huono ja heikko olo fyysisesti ja tuntui pää menevän vielä pahemmin sekaisin esim. unta ei tullut, koska vatsa oli typötyhjä.
Laihduin n. 15kg lyhyessä ajassa, mikä ei tosiaankaan ole terveellistä, mutta minkäs voit kun ei pystynyt syömään lähes mitään. Päiväkausia meni banaanin palasilla ja puolikkailla jugurttiannoksilla (puolikkaan jugurtin syöminen saattoi kestää tunnin, kun sai niin hitaasti kurkusta alas).
jouduin jäämään töistä pois ja kesä kului kotona maatessa. Masennuin siitä vielä lisää, joka pahensi tuota syömisjuttua. Vaikka vatsa kurni ja laihduin vain niin saatoin vain päivän maata sängyssä ja tuijotella kattoon apaattisena, enkä saattanut syödä mitään.
Vieläkään, vaikka tilanne on jo parempi, ei ole normaali ruokahalu tullut takaisin. Vieläkään ei esim. aamulla mikään aamiainen maistu, enkä ole viitsinyt väkisten tunkea sitä. Iltapäivään ja iltaan menee syömiset ja on päiviä edelleen, että menee melkein syömättä, taas toisena päivänä saatta maistua paremmin. Ahdistuksen tunteen vallatessa ei todellakaan voi syödä mitään.
Yhdessä vaiheessa pelkäsin jo minussa puhjenneen syömishäriön, koska niin paljon ahdisti koko syömisen ajatteleminen (äidilläni ollut paha anoreksia minun ikäisenä)mutta nyt en usko sen olevan mikään sellainen vaan ainostaan stressistä ja yliväsymyksestä aiheutunut tila.
Pikkuhiljaa tässä yritän saada syömisiä edes jollekin mallille, koska huonosti sitä voi henkisestikin jos ei voi syödä. Uskon, että esim. paniikkiireet ja ahdistukset tulee jo siitä kun verensokeri on nollissa ja elimistö täysin vailla ravintoa.
minulle tuli väsymyksestä sellainen olo, että nyt on "kovalevy" täynnä, kuten eräs alan asiantuntija sanoi loppuunpalamisesta.
Olisi kiva kuulla miten teillä toisilla ruoan ja syömisen kanssa, miten reagoitte?
Koskaan ennen ei ole ruokahalu mennyt kokonaan. Päinvastoin olen ennen mussuttanut liikaakin kaikkea makeaa ja roskaruokaa varsinkin ja nauttinut syömisestä. Yhtäkkiä olin niin ahdistunut, etten vain pystynyt syömään. Varsinkin aamulla ei voinut kuvitellakaan syövänsä, jos yritti niin oksennus lensi. Iltapäivällä ja illalla saattoi muutaman lusikallisen tai voileivän saada alas.
Kuitenkin pahimmillaan meni niin, että päivän aikana en syönyt enkä juonut yhtään mitään eikä edes ollut näläntunnetta tai halua syödä. se tuntui kyllä tosi pelottavalle ja luonnollisesti siitä tuli erittäin huono ja heikko olo fyysisesti ja tuntui pää menevän vielä pahemmin sekaisin esim. unta ei tullut, koska vatsa oli typötyhjä.
Laihduin n. 15kg lyhyessä ajassa, mikä ei tosiaankaan ole terveellistä, mutta minkäs voit kun ei pystynyt syömään lähes mitään. Päiväkausia meni banaanin palasilla ja puolikkailla jugurttiannoksilla (puolikkaan jugurtin syöminen saattoi kestää tunnin, kun sai niin hitaasti kurkusta alas).
jouduin jäämään töistä pois ja kesä kului kotona maatessa. Masennuin siitä vielä lisää, joka pahensi tuota syömisjuttua. Vaikka vatsa kurni ja laihduin vain niin saatoin vain päivän maata sängyssä ja tuijotella kattoon apaattisena, enkä saattanut syödä mitään.
Vieläkään, vaikka tilanne on jo parempi, ei ole normaali ruokahalu tullut takaisin. Vieläkään ei esim. aamulla mikään aamiainen maistu, enkä ole viitsinyt väkisten tunkea sitä. Iltapäivään ja iltaan menee syömiset ja on päiviä edelleen, että menee melkein syömättä, taas toisena päivänä saatta maistua paremmin. Ahdistuksen tunteen vallatessa ei todellakaan voi syödä mitään.
Yhdessä vaiheessa pelkäsin jo minussa puhjenneen syömishäriön, koska niin paljon ahdisti koko syömisen ajatteleminen (äidilläni ollut paha anoreksia minun ikäisenä)mutta nyt en usko sen olevan mikään sellainen vaan ainostaan stressistä ja yliväsymyksestä aiheutunut tila.
Pikkuhiljaa tässä yritän saada syömisiä edes jollekin mallille, koska huonosti sitä voi henkisestikin jos ei voi syödä. Uskon, että esim. paniikkiireet ja ahdistukset tulee jo siitä kun verensokeri on nollissa ja elimistö täysin vailla ravintoa.
minulle tuli väsymyksestä sellainen olo, että nyt on "kovalevy" täynnä, kuten eräs alan asiantuntija sanoi loppuunpalamisesta.
Olisi kiva kuulla miten teillä toisilla ruoan ja syömisen kanssa, miten reagoitte?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Olen ollut ihan samassa tilanteessa. Olin jo valmiiksi masentunut ja en siis työelämässä. Avioeroprosessi pahensi tilannettani niin että oksentelin aamuisin kuin raskaana olava nainen. Olen kuullut joidenkin reagoivan sillä tavalla. Olen joutunut ruveta syömään myös mielialalääkkeitä ja annosta nostettiin pari viikkoa sitten. Nyt olen taas pystynyt syömään ja pakotan itseni tekemään pieniä asioita.
Sen syömättömyyden lisäksi en lukenut mitään, katsonut tv:tä, kuunnellut radiota. Hiljaisuus vallitsi. Olin varma, että kuolen tähän.
Kyllä sinäkin paranet, mutta se vie aikaa, varaudu siihen. Tunti, hetki kerrallaan. Toivottavasti olet etsinyt ulkopuolista apua koska yksin on vaikeaa.
Tutulta kuulosti sinun "elää" kirjoitus. Minulla oli juuri myös aamulla alkuun kauheita oireita (kova jännitys, ahdistus, paniikkikohtaukset, oksentelu ja yökkäys, hengenahdistus, kylmät ja hikiset kädet, ripulointi ym.)
Minulle tuttavat kuittailivat oksentelusta ja ruokahaluttomuudesta "taidat olla raskaana" ja eräs tuttava ei uskonut, kun sanoin, että en ole vaan oli vielä seläkäni takana udellut muilta olenko raskaana. Kyllä tuntui tympeälle, mutta en itsekään silloin tiennyt mikä minulla on, ajattelin vaikka mitä pahoja sairauksia.
Menin tietty lääkäriin, joka sanoi heti sen olevan henkinen stressitila ja kova ahdistus (itkin vastaanotolla enkä saanut itkua loppumaan) Sain mielialalääkkeitä (Sepram) ja rauhoittavia (Xanor). Otin alkuun rauhoittavia hyvin pienellä annoksella, jotta selviydyin työpaikalle ja sain vedettyä päivän läpi ennen kesälomani alkamista. Pistin mielialalääkkeet kaappiin ja päätin jättää ne vastaa viimeiseen hätään jos en mitenkään ala selvitä.
Kesäloma alkoi. Jätin työni lopullisesti. Olin hyvin masentunut kaikesta. Lähinnä makoilin päivät kotona sängyssä ja mietin kuolemaa sun muuta synkkiä ja veto oli niin pois, että jopa sängystä nouseminen ikkunan ääreen kiikkutuoliin oli saavutus. Päivinä, jolloin olin kotona enkä lähtenyt ihmistenilmoille en kammannut hiuksia, en peseytynyt, en syönyt, enkä minäkään juuri katsellut telkkaria, en kuunnellut musiikkia, vain apaattisena makasin, itkeskelin, pää oli ihan tyhjä. Enkä tietenkään tehnyt mitään kotitöitä ja huusholli oli aivan kamalassa kunnossa, tiskit ja roskat haisi jne. Viikot olin yksin, koska avopuolisoni on matkatöissä.
Juuri se yksinäisyys, täydellinen apatia ja hiljainen koti tuntuivat aivan hirveälle, kuin kaikki elämä olisi loppunut. Tuossa välissä kävin erään homeopaatin luona ja sain luonnollisia lääkkeitä, jotka auttoivat pikkuhiljaa hieman, luulen että pääsin aivan pahimmasta yli niiden avulla, enkä alkanut ottamaan Sepramia. Rauhoittavia en enään ottanut loman alettua, xanoriinhan jää tosi helposti koukkuun ja päätin että niitä en totuttele ottamaan vaan otan vasta jos tuntuu, että hyppään ikkunasta alas tai muuta aivan kamalaa. Ajatelkaa, muutamana pahimpana päivänä aamuisissa ahdistuksissa minulle tuli voimakas ajatus päähän hypätä todella ikkunasta alas ja se ajatus oli kauhea, onneksi sain sen sinniteltyä pois mielestäni.
Tunsin itseni täysin epäonnistuneeksi, arvottomaksi ja yksinäiseksi, kaikki oli mustaa ja harmaata. En ole koskaan ennen kokenut niin pahaa olotilaa vaikka vaikeuksia on riittänyt.
Pikkuhiljaa tässä viimeisen kuukauden aikana on olo alkanut normalisoitumaan. Ehkä olen saanut levätä uupumusta pois ja olen jaksanut jo enemmän olla ihmisten parissa ja suunnitella mitä teen jatkossa. Ruoka maistuu jo paremmin ja kaikki näyttää hivenen paremmalta, mutta on vieläkin huonojakin päiviä, jolloin sänky kutsuu, eikä jaksa lähteä ulos ja ruoka ei maistu ja synkät ajatukset valtaa mielen.
Omalla kohdallani yksityisyrittäjän kova työ ajoi minut loppuunpalamiseen. Se tuli hiipimällä, en tajunnut edes tilaani. Tunnen vieläkin että olen epäonnistunut, kun en enää jaksanut yrittäjänä ja minulla on joinakin päivinä kova ikävä työtäni ja kaikkea sitä maailmaa joka siihen kuului, yhteistyökumppanit, toiset yrittäjät jne. Se oli tavallaan ihana mutta väsyttävä maailma. Ilman työtä kaikki tuntuu melko tyhjälle. Taas toisina päivinä jaksan ymmärtää, että oli korkein aika lopettaa se raataminen ja pelastaa itsensä. Tosin en olisi lopettanut ilman uupumista, tietenkään.
Olen vain ajatellut, että nyt hoidan itseäni kuntoon pala kerrallaan, miten jaksan. yritän jaksaa joka päivä lähteä ihmisten pariin ja syödä edes jotakuinkin säännöllisesti, nukkua hyvin ja tsempata omia ajatuksiani ja itseäni ylös pohjalta. En ole mennyt uudestaan lääkäriin, enkä hakenut muuta apua.
Avokkini on kiltti ihminen ja varmasti yrittänyt parhaansa olla tukena, mutta kuitenkin olen tuntenut olevani melko yksin tämän asian kanssa, tuntuu ettei kukaan omainenkaan eikä lähipiiri ymmärrä tilannettani, enkä ole edes monellekaan kehdannut puhua suoraan mistä on kysymys. Jotenkin ikävä kyllä olen sellainen ihminen, että en halua muiden tietävän minulle tulleen burn-outin, varmaan häpeän sitä että jaksamiseni loppui, kun muut tutut yrittäjät vaan jatkavat töitään väsymyksestä huolimatta. Tunnen itseni heitä huonommaksi. Olen naamioinut tämän koko jutun niin, että teen vain tällaisen elämänmuutoksen (vaikka todellisuudessa en edes vielä tiedä mitä alan tekemään). Kunhan yritän nyt ensin vain saada pääni kasaan taas.
Kirjottaisin sinulle pitkän viestin, mutta nyt ei ole aikaa, vain seuraavaan:
1. Et pysty paranemaan ennen kuin hyväksyt uupumisesi eli et syyllistä itseäsi, olet varmasti tehnyt parhaasi ja se riittää.
2. Kukaan läheisesi ei pysty ymmärtämään, on tämä sellainen tauti eli heillekin voi antaa ymmärtämystä eikä olettaa tai masentua jostain kommentista, että pistä nyt kädet nyrkkiin ja yritä.
3. Minunkin oli vaikea kertoa, mutta oli pari sellaista ystävää, joille selitin kädestä pitäen, mitä tämä on. Onneksi he kuuntelivat ja toinen jopa sanoi erään hänelle erittäin ikävän kokemuksen jälkeen, että nyt hän ymmärtää, mitä tarkoitit, että ahdistaa. Mikäli ei ole sellaisia ystäviä, niin kannattaisi käydä ammattiauttajalla, heillä on vaitiolovelvollisuus ja ovat kuulleet tarinan jos toisenkin, sieltä voisi tulla kuitenkin jokin uusi ajatus tai ajatusmalli. Lääkkeitä ei tarvitse silti syödä, jos ei halua. Itse olen sitä mieltä, että ilman mielialalääkkeitä tuskin kirjoittelisin. Enää en tarvitse.