Kuulin joltakin sukulaiselta tämän keinon, jonka ainoa sivuvaikutus lienee ihoärsytys, jos käyttää usein.Eli: LAASTARI napaan. Siinä kaikki. Itselleni on jo muodostunut lähes rutiiniksi, jos on jotenkin jännittävä päivä edessä.
Moni täällä kirjoittanut tuntuu tosi symppikseltä ihmiseltä, ja henk.koht. minua kiinnostaa enempi jollaikin tavoin haavoittuvaiset,herkät ja tuntevat ihmiset kuin nyky-yhteiskunnan markkinoimat huippuegoiset suorittajarobotit. Minä-minä ihmiset, joilla on ns. itsetunto kohdallaan, jäävät usein vähän tylsiksi kaikessa paremmuudessaan.Heiltä saattaa elämän kauniit sävyt ja vivahteet jäädä näkemättä, ehkä.
Olavi Norosen Jännittäjän kirja neuvoo, että jännittäminen on epänormaalia.Että pitäisi suoraan tunnustaa ihmisille olevansa ns. jännittäjä. Ei varmasti onnistu kaikilta. Ja entä leimautuminen. Aiheuttaa vaan lisää paineita.
Itselläni on myös auttanut visualisointi.
Myös itsensä , ajatusmalliensa tutkiskelu kirjoittamalla on pitkä tie, mutta voiko sitä (itsetuntemuksen opiskelua)välttää, jos ei halua syödä jonkinsortin lääkkeitä koko loppuikänsä. Itse olen tutustunut intuatiiviseen kirjoittamiseen, jossa tutkiskellaan kirjoittamisen avulla omaa itseä ja sitä, mistä jokin vinoutunut ajatusmalli on lähtenyt, pyrkien oikaisemaan sitä paremmaksi.
Verensokerin heittelehtiminen aiheuttaa itselläni selkeitä mielialan vaihteluita. Jos on jännittävä juttu tulossa, juuri ennen sitä syön, jos mahdollista, koska syömättömyys pahentaa jännittämistä, vapinaa, heikotusta yms.inhottavia oireita.
Hyvää syksyn jatkoa ja tsemppiä, kaikki herkästi tuntevat ihmiset!
Moni täällä kirjoittanut tuntuu tosi symppikseltä ihmiseltä, ja henk.koht. minua kiinnostaa enempi jollaikin tavoin haavoittuvaiset,herkät ja tuntevat ihmiset kuin nyky-yhteiskunnan markkinoimat huippuegoiset suorittajarobotit. Minä-minä ihmiset, joilla on ns. itsetunto kohdallaan, jäävät usein vähän tylsiksi kaikessa paremmuudessaan.Heiltä saattaa elämän kauniit sävyt ja vivahteet jäädä näkemättä, ehkä.
Olavi Norosen Jännittäjän kirja neuvoo, että jännittäminen on epänormaalia.Että pitäisi suoraan tunnustaa ihmisille olevansa ns. jännittäjä. Ei varmasti onnistu kaikilta. Ja entä leimautuminen. Aiheuttaa vaan lisää paineita.
Itselläni on myös auttanut visualisointi.
Myös itsensä , ajatusmalliensa tutkiskelu kirjoittamalla on pitkä tie, mutta voiko sitä (itsetuntemuksen opiskelua)välttää, jos ei halua syödä jonkinsortin lääkkeitä koko loppuikänsä. Itse olen tutustunut intuatiiviseen kirjoittamiseen, jossa tutkiskellaan kirjoittamisen avulla omaa itseä ja sitä, mistä jokin vinoutunut ajatusmalli on lähtenyt, pyrkien oikaisemaan sitä paremmaksi.
Verensokerin heittelehtiminen aiheuttaa itselläni selkeitä mielialan vaihteluita. Jos on jännittävä juttu tulossa, juuri ennen sitä syön, jos mahdollista, koska syömättömyys pahentaa jännittämistä, vapinaa, heikotusta yms.inhottavia oireita.
Hyvää syksyn jatkoa ja tsemppiä, kaikki herkästi tuntevat ihmiset!
Vastaukset 1
Vanhimmat
Tuli vaan miettineeksi, että on olemassa erilaisia herkkyyden tasoja ja kaikenlaisia ihmisiä tarvitaan, myös niitä "ei herkkiä"-tyyppejä. Minä vierastan hieman ihmisten kategorioimista tiettyyn tyyppeihin, mutta myönnän että jotkut ihmiset ovat herkempiä kuin toiset. Minä itse tunnen olevani aika herkkä, mutta en minä itke tunne pahaa oloa, minullakin on hetkiä jolloin en oikeastaan tunne mitään.
Lapsena (olen 21-vuotias) olin paljon herkempi ja osasin olla monia omissa maailmoissani piirtäen ja haaveillen jne. mutta menetin herkkyyttäni jonkin verran koulussa olessani. Minua kiusattiin yläasteella oikein rankasti ja luulen että menetin jotain itsestäni. Lukiossa ei minua kiusattu paljoa, mutta sitten armeijassa minä taas ahdistuin. "Taistelutoverini" eivät oikein hyväksyneet minun maailmankuvaani ja kiusasivat. Myöskin alikersantit kummeksuivat minun tietyllä tapaa erikoista näkökulmaani puolustusvoimista. Menin armeijaan ihan vaan mielenkiinnon vuoksi, en oikeasti voisi tappaa ketään, jos perhostenkeräily ahdistaa minua (minä en kerää perhosia, vaan serkku). Kävin kuitenkin kaikesta huolimatta armeijan loppuun, vaikka en solminut siellä kunnon ystävyyssuhteita kuin yhden. Hänkin oli samanlainen herkkä sielu.
Kärsin myös ihmispelosta ja uskon tämä johtuu paljon kokemuksistani yläasteella, tosin olin ujo sitä ennen, mutta en voi sanoa että varsinaisesti pelkäsin ihmisiä.
Aika kattava tarina elämästäni, mutta halusin vain purkaa sen
Mutta artikkelia taisi tulla hieman sivuttua tai no... en osaa sanoa ;-) Sanon vain, että kannattaa lukea Mannisen (saako tähän laittaa etunimiä?) Outolintu, erilainen-kirja. Siinä kerrotaan herkien ihmisten vaikeuksista ja myös mahdollisuuksista.