Oon ujo. opiskelen ammattikoulussa ja ärsyttää kun oon tosi ujo. en uskalla puhua tunnilla, paitsi jos opettaja kysyy jotain suoraan minulta eikä koko luokalta. ei mul oo edes koulussa kavereita. en uskalla/osaa olla rento ja sosiaalinen. todella häiritsevää. Jännitän ujouteni takia koulupäiviä. Auttakaa pliis. Kertokaa miten ootte ite päässy ujoudesta eroon, jos ootte päässy.
olen kyllästynyt ujouteeni, mutten silti pääse siitä eroon.
Kiitos kaikista asiallisista vastauksista.
olen kyllästynyt ujouteeni, mutten silti pääse siitä eroon.
Kiitos kaikista asiallisista vastauksista.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Sä vamasti moikkaat ees jotakuta koulussas.
Aina löytyy joku samankaltainen kuin sinä etsi.
Pelkästään se et moikkaa muita luo ystävyyden tuntoa.
Mä san yleensä ystäviä puhumalla niitä näitä ja samalla tuttujen piiri kasvaa.
Asteittain sosiaalisuus paranee.
Ei ole kiire mihinkään.
Moikkaamisella pääsee jo alkuun.
Ei siitä pääse eroon millään. Varsinkaan nyt kun sä oot saanut siellä koulussas sen hiljasen hyypiön roolin, niin siitäpä ei niin vaan päästäkään eroon. Aika vaikea yhtäkkiä ruveta hölöttämään suu vaahdossa jos on siihen asti ollut vaan hiljaa. Ainakin sun loppu aikas siellä koulussa tulee olemaan tota samaa paskaa. Ja luultavasti se jatkuu samana sen jälkeenkin, koska olet omaksunut itsellesi sen ujon roolin.
Ota ihmisiin kontakit hymyilemalla. Itse menin asikaspalvelu allale töihiin. Ja mä en halua olla työssäni huono, sen takia oli pakko keksia joku tapa, jotta pystysin työskentelemaan hyvin. Työnantaja oli onneksi kärsivällinen ja nyt yleensä asiakaat ovat ihan tyytyväisiä, mua kehuttaan ja kutsutaan jo "meidän hymyillevä tarjoilja" jne...
Elikke sä pääset siitä eroon, mutta pikkuhilja. Ehkä ei kokonaan. Mutta minusta tärkein on, että kehittyt "kyllästynyt" vaiheesta vaikkapa "tottunut" vaiheseen. Elike silloin se ei häiritse niin paljon enää.. Olen 27v ja jossain kontakteissa vieläkin ujo... so what? :D se ei esta mua hymyilemasta ja olemasta positiivinen.
Älä ole liian itsekriitinen..
Olet ujo vain "tässä vaihessa"... ihminen muutuu joka hetki..
(suomi ei ole äitinkieleni..mutta toivottavasti ilmaisin pointiin suurin piirtein)
Terveisin,
Puoli-ujo :D
Siis ei millään pahalla, mutta nykyään kuulee kyllä aivan liikaa tätä "muista hymyillä ja mene rohkeasti jutttelemaan ym..". Se ei katsokaas OIKEASTI ujolle (kuten itselleni) ole mitenkään mahdollista alkaa yhtäkkiä väkisin muuttamaan itseään sosiaaliseksi ja aina iloiseksi ihmiseksi.
Itse olen saanut kuitenkin jonkun verran apua terapiasta ja oikeanlaisesta lääkityksestä. Ujouteenhan liittyy hyvin usein juuri ahdistuneisuutta ym vastaavia tunteita muiden ihmisten seurassa. Suosittelen siis esim. mielenterveystoimistoa (ilmainen) tai jos rahaa löytyy niin yksityistä psykiatria/psykoterapeuttia. Siellä voi rohkeasti alkaa käymään omia tuntemuksia perin pohjin läpi ja hyvin usein niihin myös apuakin löytyy.
Omasta lääkityksestä vielä sen verran, että säännöllisesti minulla menee efexoria ja tarvittaessa oikein ikäviin ja tuskaisiin tilanteisiin rauhoittavaa lääkitystä (xanor) ja beetasalpaajia. Wörkkii, mutta täytyy aina muistaa rauhoittavien lääkkeiden kanssa se, ettei niitä missään nimessä pidä alkaa syömään säännöllisesti.. menettävät tehoaan muuten nopeasti ja aiheuttavat voimakasta riippuvuutta.
Tsemppiä aloittajalle! Näitä asioita ei pidä koskaan pähkäillä yksin päänsä sisällä, vaan hakea rohkeasti apua ammattilaisten keskuudesta. Itse kärsin vuosikausia (korostan sanaa kärsin) helvetillisestä ujoudesta/ahdistuksesta, mutta pikkuhiljaa on alkanut apua löytymään :)
Nämä jutut herättävät sympatiani aina, sillä
olen ollut aiemmin hirvittävän ujo..
Pienenä päiväkerhossa hoitaja tuli kysymään, onko mulla vessahätä kun hytkyn tuolilla ja sanoin että ei ole koska jännitti liiaksi sanoa/tehdä mitään muuta. Hetken päästä pissa pääsi siihen penkille.. ja wc oli ihan selän takana.
Tuo siis alle kouluiässä, mutta vasta lukioaikana helpotti vähän ja reilusti parin kympin jälkeen vähän enemmän.
Tähän kehitykseen on vaadittu paljon psykologisia pohdintoja -ihan yksikseen ja myös psykologin juttusilla- mutta ihan oikeasti; tietynlaisella ajattelulla/systeemillä olen auttanut itseäni niin paljon, että usein mietin onko se edes mahdollista. Olen myös hyvin hyvin ylpeä itsestäni tässä asiassa.
Tottakai tämä kuulostaa taas niiltä jutuilta, että "ota vaan niskasta kiinni itseäsi jne. jne..."
Mutta homma ei mene niin vaan vaatii tosiaan (lyhyesti sanottuna) asioiden pohtimista ja miettimistä. Eikä se tapahdu yhdessä yössä.
Mikään suuri tavoittelemisen arvoinen ja vaikea asia ei onnistu helposti.
Niin se vain on. Samoin esim. riippuvuudet, laihduttaminen ym. = mahdollista onnistua niiden haltuunotossa, muttei TODELLA ole helppoa.
Se pitäisi ensiksi ymmärtää ja lähteä työstämään.
Jo minä tästä olen parempaan suuntaan muuttunut, niin uskon sitä muiltakin.
Apunani on ollut myös avoimuus esim. psykologi-jutustelua ja lääkkeitä kohtaan.
Minulla ilmeni paniikkihäiriö työuupumuksen kyljessä, ja suostuin sitten aloittamaan lääkityksen vaikka se pelottikin aluksi.
Lääkitys ei sitten luulojeni vastaisesti muuttanutkaan minua oudoksi tapaukseksi, vaan huomasin vain olevani vähemmän jännittynyt yleisillä paikoilla.
Lääkityksen aloittamisen jälkeen uskalsin hakea erääseen aikuiskoulutukseen ja sen alussa teimme kuukauden ajan päivittäin kaiken maailman ryhmä- ja esiintymistöitä.
Tähän liittyen, en varmaan koskaan unohda päivää, jolloin meidän ryhmän muut jäsenet eivät ketään halunneet esitellä muulle joukolle työmme tulosta ja minä sanoin tekeväni sen.
Omia ´menetelmiäni´ käyttäen esitin/pidin sinä päivänä pitkähkön puheen n.50 ihmiselle varmana ja asiaani uskoen (huolimatta siitä, etten edes tuntenut silloin tätä uutta alaa jota aloimme opiskella.
Seuraavalla tauolla (silloin vielä vieraat) usea tulevista opiskelukavereistani tuli sanomaan minulle tyyliin: "pidit hienon esitelmän, miten noin hienosti ja rohkeasti osasitkin" "ihan loistava esitys.." jne.jne.
Kamppailuni ujouteni kanssa on seuranani silti ihan päivittäin, ei se tosiaan niin vain katoa.
Mutta mm. edellä kuvaamastani tapahtumasta saan hirveästi kannustusta itselleni. Tätä kirjoittaessanikin ajatukseni on, että olinko se tosiaan minä.
Kyllä vaan olin, ja toivottavasti tämä kannustaa sinuakin ujoa.
Ja sen haluan sanoa, että en minäkään aikanaan ajatellut, että "tämä on aluksi hankalaa, mutta tulen kyllä saamaan palkkioni" vaan olin yhtä lailla ahdistunut ja masennuksissa itseni kanssa.
Minua vain kiinnosti psykologia kovasti ja alku omien asioiden setvimiseen lähti vähän ´vahingossa´.
Eräs hyvä kirja, mitä tykkään lukea on
"Hyväksy itsesi, uskalla elää"
-Wayne W. Dyer. Otava.
Toivottavasti ei ollut kovin sekava juttu, toivottavasti muistin kaiken suht oleennaisen mitä oli mielessä ja toivottavasti sain sanottua sen miten tarkoitin..
Ja OBS! tämä viesti ei ole ihmiseltä joka vain luulee tietävänsä mitä ujous ja jännitys on.