Olen eristäytynyt melkein täysin. Käyn töissä ja kun tulen kotiin, olen tietokoneella kotona tai nukun. Ja kun on vapaapäiviä, nukun pois sitä uupumusta, jonka sairaus ja työpaineet aiheuttavat.
En jaksa lähteä moikkaamaan kavereita, en jaksa harrastaa, en jaksa lähteä ulkoilemaan.
Sairaus ja sen lieveilmiöt (väsymys, muistamattomuus) ovat kaventaneet kunnolla mun sosiaalista kenttää ja vieneet itseluottamuksen.
En jaksa lähteä moikkaamaan kavereita, en jaksa harrastaa, en jaksa lähteä ulkoilemaan.
Sairaus ja sen lieveilmiöt (väsymys, muistamattomuus) ovat kaventaneet kunnolla mun sosiaalista kenttää ja vieneet itseluottamuksen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Minusta tuo kuulostaa aivan normaalilta työssäkäyvän arjelta. Jokainen kaverini on työpäivän jälkeen niin puhki, että ei he jaksa enää kuin levätä ja viikonloppunakin lepäävät, että jaksavat seuraavan työviikon. Ei siinä hirveesti kerkeä töiden lisäksi muita kavereita nähdä. Onneksi voit sentään käydä töissä ja järki pelaa!?
Työelämä valitettavasti on aikaavievää ja 12 tuntiset päivät käyvät varmasti kenelle tahansa raskaaksi... parasta ehkä mitä voisit tehdä on ehkä, että yrität pienestä vapaa-ajasta nauttia ulkoilemalla tai tehdä työmatkat kävellen tai pyöräillen, jotta jaksaa enemmän muutenkin. Toivottavasti työkaverit ovat edes mukavat ja töissä saa sosiaalista kontaktia. Töissähän voi viritellä työpaikkaromansessajakin, joista yleensä seuraa kyllä hankaluuksia, mutta eiköhän niistä ole hupiakin:).
Varmaan töissäkin olet jo tietokoneella, joten ehkä liikunta jossain muodossa ois parempi todellakin.
T. Helppo neuvoa, mutta tietää, että vaikea tehdä itse kuten neuvoo.
Olethan varmistanut että väsymys ei johdu muista syistä? Esim raudan puute, liikunnan puute jne. Itselläni on sama tilanne, mutta huomaan kyllä että kausina jolloin urheilen enemmän, jaksan myös tehdä muita asioita töiden lisäksi enkä vain nuoku telkkarin edessä kunnes menen nukkumaan. Ystäväni puolestaan kärsi pahasta väsymyksestä vuosia kunnes kävi lääkärissä ja syy oli niinkin yksinkertainen kuin raudan puute.
Mutta tuo muistamattomuus... se on liiankin tuttua. Onneksi tuttavat eivät enää ihmettele asiaa. Se on osa minua :)
Tekstisi on minulle tuttua luettavaa.
Mitään asiaa ei minunkaan tarvinnut edes päättää.
Äiti halusi hoitaa kaiken. Pelkäsi minun kohtaustani jo etukäteen.
Äitini halusi estää kaiken. Jo etukäteen.
Minä sain siitä ajatukset, ettei mitään asioita edes tarvitsisi hoitaa.
Kaikki sujuisi luontevasti mitään tekemättä.
Minulle tuli seuraukseksi lähtö psykiatrille.
Elämä oli menettänyt minulle merkityksen.
Vasta keskusteluissa siellä minulle kävi selväksi, että minun piti hoitaa omat asiani.
Kokeile kirjoitusta: Kirjoita paperille kaikki asiat mitä mieleen juolahtaa.
Älä mieti niitä.Käytä pelkästään kynää. Älä järkeä.
Väitän, että mieleesi nousee uusia asioita.
Mulla elämä on aikalailla samanlaista, ja sellaiseksi se muuttui nimenomaan episdiagnoosin jälkeen. Hitaasti, mutta varmasti. Tai, no ensin jätin kyllä samantien iltakoulun kesken ja sitten alkoi jäämään ystävien tapaaminen. Muualla ei juurikaan ole naamaani näyttänyt, kun työpaikalla ja kaupassa. Ihmisten ilmoilla oleminen alkoi ahdistamaan ja sitä se tekee edelleen. Olen aina ollut enempikin kotikissa kuin seurapiiriruusunen, mutta tottakai tiedän, että n.4 vuotta sitten lauennut epis on muuttanut selkeästi mun sosiaalista elämää.
Tietokone ei kuitenkaan sinällään ole paha "kaveri". Kävi nimittäin niin, että tutustuin sitä kautta nykyiseen aviomieheeni :)