Sairastin itse joskus masennusta ja ärsyttävintä mitä ihmiset mulle sanoivat oli, että "sun pitää vaan ulkoilla enemmän", "älä murehdi turhaan", "unohda vaan nyt kaikki surut ja annat menneiden olla". Helvetti, senhän minä olisin tehnyt jo aikaa sitten JOS OLISIN PYSTYNYT! Minusta tuollaiset kommentit osoittivat vain, että sanoja ei tiennyt masennuksesta sairautena yhtään mitään, ahdistivat vain mua enemmän kun pyysivät mua tekemään (muka tsemppaavina ohjeina) sellaista, mitä haaveilin pystyväni tehdä, mutta jota en vaan osannut...
Siksi ymmärrän täysin sen, että anorektikolle on tuhra tuputtaa "sun pitää syödä" -mantraa. Tietyssä vaiheessa, kun tajuaa että ollaan menty sairauden puolelle, anorektikko tietää, että sen pitäisi syödä. Mutta kun mieli ei vaan anna myöten! Joku ääni sisällä sanoo, että tuon syöminen on väärin, että ei saa syödä. Ja sitä ääntä ei pelkällä tahdonvoimalla saa aina hiljennettyä.... Ei vaikka haluaisi.
Anorektikon ystävät voisivat ehkä kokeilla "samaistua" tilanteeseen niin, että miettivät, mikä itselle on sellaista, mitä ei missään nimessä haluaisi/voisi syödä tai juoda. Ei siksi, että se on erityisen pahan makuista, mutta että se vaan ei kuulu "mun etiikkaan".
No, otetaan vaikka huumeet (vaikkei ne ruokaa olekaan ;)), tai tupakka. Ei kiinnosta, ei ole mun juttu. Entä jos yhtäkkiä niiden käyttö olisi pakollista? Pitäs aina välillä vetää hasis-savuke, vaikka päässä ääni huutaa, että et saa, et saa. Mutta olis vaan pakko, vaikka itkun kanssa.
Ruuasta voi tulla samanlainen "nou-nou" anorektikolle.
Jonkinlainen aivopesu kai siinä tarvitaan, että anoreksiasta paranee. Pitä saada itsensä uskomaan, että minä SAAN syödä. Minulla ON LUPA syödä.
Tiedättehän, teillä oikeasti ON lupa syödä. :)
Siksi ymmärrän täysin sen, että anorektikolle on tuhra tuputtaa "sun pitää syödä" -mantraa. Tietyssä vaiheessa, kun tajuaa että ollaan menty sairauden puolelle, anorektikko tietää, että sen pitäisi syödä. Mutta kun mieli ei vaan anna myöten! Joku ääni sisällä sanoo, että tuon syöminen on väärin, että ei saa syödä. Ja sitä ääntä ei pelkällä tahdonvoimalla saa aina hiljennettyä.... Ei vaikka haluaisi.
Anorektikon ystävät voisivat ehkä kokeilla "samaistua" tilanteeseen niin, että miettivät, mikä itselle on sellaista, mitä ei missään nimessä haluaisi/voisi syödä tai juoda. Ei siksi, että se on erityisen pahan makuista, mutta että se vaan ei kuulu "mun etiikkaan".
No, otetaan vaikka huumeet (vaikkei ne ruokaa olekaan ;)), tai tupakka. Ei kiinnosta, ei ole mun juttu. Entä jos yhtäkkiä niiden käyttö olisi pakollista? Pitäs aina välillä vetää hasis-savuke, vaikka päässä ääni huutaa, että et saa, et saa. Mutta olis vaan pakko, vaikka itkun kanssa.
Ruuasta voi tulla samanlainen "nou-nou" anorektikolle.
Jonkinlainen aivopesu kai siinä tarvitaan, että anoreksiasta paranee. Pitä saada itsensä uskomaan, että minä SAAN syödä. Minulla ON LUPA syödä.
Tiedättehän, teillä oikeasti ON lupa syödä. :)
Vastaukset 3
Vanhimmat
But.
Tiedetäänhän me hyvin, että meillä on LUPA syödä. Aivan liiankin hyvin!
But.
Me ei haluta lihoa, six ei syödä! Tai suurinosalla syy on se.
So.
Ollaan niin kiinni laihuudenihannoimises ja laihoissa, että ei todellakaan aleta syömään. Sillä. Syöminen Lihottaa. Yksinkertaista, mutta totta.
We know.
Että jos syömme oikein, ei lihota. Muttakun haluammekin laihtua! Ja niin laihoina kun haluamme olla, ei voi enää syödä normaalisti, jos niin laihana haluaa pysyä! Et taida sitä ymmärtää.
Masennus.
En osaa sanoa, onko se sairaus? Anorexia kuitenkin luokitellaan sairaudexi, joten sinä taas tulet tänne sepittämään jotain luullen että tiedät tarpeex ja olet 'kokenut'
Mutta.
Niinq jo sanoitkin ''Joku ääni sisällä sanoo, että tuon syöminen on väärin, että ei saa syödä. Ja sitä ääntä ei pelkällä tahdonvoimalla saa aina hiljennettyä.... Ei vaikka haluaisi.''
Ei meitä paranneta tuolla sanonnalla ''Lupa syödä'', etenkään jos ei edes tahdonvoima riitä.
Anyway, tahdonvoima riittää, kunhan sitä on tarpeex. Miten muutenkaa sairastunut voi parantua?
Mutta kaikki nyt eivät vain HALUA parantua.
Surullista.
Mun mielestä on ihailtavaa, että joku yrittää ymmärtää ja välittää anorektikoita. Vaikka olen itse kyseisen sairauden sairastanut ja edelleenkin ongelmia syömisen kanssa, niin en osaa yhtään sanoa vieläkään, miten anoreksiaa sairastavaan pitäisi suhtautua tai yrittää auttaa.
Pakkoruokinnalla ei ainakaan. En nyt muista kirjan nimeä, minkä talvella lainasin kirjastosta. Siinä kuitenkin, olikohan amerikkalainen nainen, jonka tyttäret sairastuivat anoreksiaan peräjälkeen ja onnistuttuaan auttamaan tyttäriään parastumaan, nainen perusti jonkun säätiön tai klinikan. Pointti tarinassa oli joka tapauksessa välittäminen ja se, että sairastununeelle yritetään saada päähän, että häntä rakastetaan.
En oikeastaan tiedä minkälaista porukkaa täällä palstalla olevat sairastuneet ovat, sillä itse en edes käsittänyt sairauttani niin hyvin, että olisin osannut nettipalstoilla roikkua.. Toisaalta ei tainnut Internet olla edes vielä niin päivittäinen asia silloin. Eikä mulla ollut halua enää laihtua kun näin itsestäni kuvia alipainoisena ja tiesin ettei ole tarvetta pudottaa painoa. Ei vaan halunnut syödä, koska ruokaa ei tehnyt mieli, nälän tunne oli vähäistä ja ei halunnut että ruokailun jälkeen vatsa pömpöttää yhtään.
Minä suorastaan kaipasin naisellisia muotoja ! Mutta ajattelin että minun vartalossani kilot tulisivat vain väärään paikkaan, joka on tottakin, aika tasapaksun vartalon geenit ://
Masennus on sairaus. Todella turruttava sellainen. Kaiken lisäksi siihen ei tarvitse edes mitään suurempaa kriisiä, pelkkä tyhjyyden tunne riittää. Masennuksen kerrotaan liittyvän syömishäiriöihin, mutta anoreksia-aikoinani en tunnistanut kyllä muuta masennusta itsessäni kuin vihan tunteet ja itkuisuuden niiden ihmisten vuoksi jotka tarkkailivat minua ja painostivat syömään. Lähinnä äitini teki tätä. Toiminta oli välillä tosi julmaa. Bulimiaan masennus kyllä liittyy liiankin selkeästi. Tästäkin on kokemusta.
Tää edellinen kirjoittaja vaikuttaa olevan kovin nuori tekstin perusteella.. Kyllä ihmiset varmasti tietävä että pelkän "Sinulla on lupa syödä" sanominen ei riitä, mutta kun sairauteen on niin vaikea suhtautua varsinkin jos ei ole omaa kokemusta. Ja se on sellainen mikä tulee ensimmäisenä mieleen kun miettii mitä voisi sanoa. Samalla tavalla kun on pahasti loukannut jotakuta, niin on vaikea sanoa muuta kuin "Anteeksi"
Sit vielä semmonen juttu, että minkä takia porukka täällä kirjoittaa monikossa mielipiteistään tai käsityksistään. Eiköhän jokaisella ole henkilökohtaiset ajatukset ja käsitykset asioista, vaikka samasta sairaudesta puhuttaisiinkin ja yhtäläisyyksiä on paljon? Eli tuon "me" vois vaihtaa useimmissakin teksteissä "mä".
jos et muka tiennyt?? Ja onX vähä COOL pistää joka toinen sana niinQ enkux?? Toinen oli vain pitänyt kannustus viestin, mielestäni oikein fiksun sellaisen...
Voi luoja mistä näitä teini prinsessoja oikein sikiää?? Ei muuta.