Minulla on ollu n. puolen vuoden ajan ongelmia syömisen kanssa. Harrastan päivittäin suuret määrät liikuntaa, mutta en syö mielelläni. Olen 165cm pitkä ja painan 43kg. Anoreksiahan on psyykkinen sairaus, eikä fyysinen, mutta kyllä sen näkee painosta miten pitkälle sairaus on kehittynyt. Aina kun olen syönyt tuntuu, että tekisin hirveää syntiä. Lisäksi olen naimisissa vaa-an kanssa. Käyn kymmeniä kertoja vaa-alla päivässä. Karkkia syön niin että otan sen suuhun, mutta sylkäisen pian pois. Niin tuntuu, että söisi oikeasti vaikkei niin ole. Tämä on elimistölle raskas keino eikä sitä siksi saisi käyttää usein. Mitä vähemmän olen syönyt sitä ylpeämpi olen itsestäni päivän päätteeksi. Joskus lenkkeillessäni juoksen niin pitkään, että silmissä alkaa sumeta. Silloin tiedän, että olen saanut poltettua kaloreita reilusti. Minulla on aina sellainen tunne, että mitä laihempi olen sitä kauniimpi, parempi ja tärkeämpi ihminen olen.
Anoreksiaako..
tracyy
3798
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 3 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Kuulostaa tutulta. Katsoi profiilisi ja näytit nuorelta. Täällä puhuu eräs 25-vuotias, joka yrittää tulla raskaaksi. Enpä vaan vielä ole tullut. Mitat ovat prikulleen samat kuin sinulla. Toi liikuntamäärä ja muu käyttäytymisesi kuulostaa minulta pari vuotta sitten. Nyt yritän nostaa painoa ja olen rajannut juoksulenkitkin maksimissaan puoleen tuntiin. Viikossa saan juosta muutenkin enää vaan kahtena päivänä, kolmena nostan painoja 30 min. Sen verran mun on vain kertakaikkiaan pakko liikkua, jotta pysyn järjissäni. Vaan eipä ole paino noussut. Ennen juoksin 7 pv viikossa pitkän lenkin ja luulin, että jos yhtään vähennän niin lihoan. No: missä ne kilot nyt sitten viipyy? Epätoivo alkaa olla, kun biologinen kello tikittää sekä itsellä että aviomiehellä. Että mieti nyt tarkkaan. En toivo tätä kellekään.
Olet oikeassa. Mutta sairaus ei katoa noin vain. yritän ajatella, että "saan syödä, saan syödä" , mutta sitten ihan kuin joku huutaisi pään sisällä "älä syö, älä syö!" ja jos syön oksennan ja poden huonoa oma tuntoa. Kun katson peiliin olen, kuin mikäkin sotanorsu. :( Liikunta on minulle pakko mielle. harrastan sitä joka päivä, vaikka en saisi. Myös vaa-alla käynti on minulle pakko mielle ja itseni tuijotus peilistä. Laihtumisen myötä minua uhkaa Diabetes ja moni muu sairaus, mutta haluan olla tärkeä, nätti ja parempi ihminen, kuin nyt. Mielestäni ainoa keino saavuttaa ne kaikki on olla laihempi!
Enkä silti osaa auttaa, kun olen itse samassa jamassa, En tosin enää näe itseäni sotanorsuna, vaan ruumiinkuvani on normalisoitunut. Näen riutuneen ja väsyneen naisen, joka näyttää jo 35-vuotiaalta, vaikka olen 25. Äiti on aina näyttänyt kymmenen vuotta itseään nuoremmalta. Tämä sairaus teki tyttärestä mummon. Kaduttaa. Ja häpeän ruumistani. Ja usko tämäkin: minulla olisi työelämässä helpompaa normaalipainoisena. Näin laihaa ei oikein oteta tosissaan. Ne kauniimmat ja menestyvät ovat sittenkin normaalipainoisia.