No se nyt on jo tullut selväksi että ainoastaan sosiaaliset ihmiset löytävät seuraa. Kavereita ja kumppaneita. Sosiaaliset ihmiset tulee toimeen kaikkien kanssa ja ihmisten väliset kuilut katoaa.
Se miksei minua huolita kaveriksi tai kumppaniksi johtuu hiljaisuudestani, vetäytyvästä luonteesta ja kenties kasvoni ovat luotaan työntävät, vaikka oikeasti olen ystävällinen kömpelyydestäni huolimatta. Myös sukupuoleni, menneisyyteni ja seksuaalinen suuntautumisen osuminen kohdilleen ihmisten kanssa ei tunnu onnistuvan. Aina on jotain. Ja siitä huolimatta yritän arvostaa itseäni, vaikkei kukaan muu arvostaisikaan.
Jo nuorena ymmärsin ettei minussa ole mitään ihmeellistä. Ei mitään mielenkiintoista piirrettä. En ole älykäs, nokkela, hauska, viisas tai hyvännäköinen korvaamaan luonteen puutteen. Ei tuo minua häiritse, en pidä sitä mitenkään surullisena, sillä olen ajatellut kaikesta huolimatta, että joku minut tässä maailmassa kelpuuttaisi kuitenkin. Jo yksi riittäisi. Sillä ei ole ehkä ollut ketään tässä maailmassa joka ei olisi kokenut edes kerran romanssia ja seksiä.
Mutta toisinaan ajattelen että voi olla etten pääse kokemaan kumpaakaan. Ikää alkaa tulla yli 20 ja vielä on oikea romantiikka ja seksi kokematta. Olen jopa harkinnut jotain postimyyntimorsianta. En käyttääkseni häntä hyväkseni, vaan seurakseni. Tietysti voisin ympäröidä itseni myös kissoilla ja koirilla jos oikein yksinäinen olo tulee.
Sentään olen saanut kokea ensirakkauden. Se on jotain mistä olen kiitollinen, vaikka se rakkaus repii sydäntäni palasiksi tälläkin hetkellä. On vaikeaa olla oma itsensä, kun on täynnä sellaisia ominaisuuksia, joista rakkaudenkohde ei välitä ollenkaan, vaikka suhtautuisikin ystävällisesti minua kohtaan.
Vielä piti surkutella sitä, miten sosiaaliset ihmiset saa kaikki kaverikseen. Ei auta uusiin harrastuksiin tms. meno, sillä siellä on aina porukka, joka jakaantuu keskenään. Ja pahinta on, jos porukka on jo kavereita keskenään, joten minä tipun keskusteluista ulos. Ja vielä kamalampaa on silloin kun sanani ja olemassaoloni jätetään huomioitta, tai jos tulee joku "parempi" tyyppi keskustelemaan mahdollisen kaverin kanssa, tämä kaveri häipyy "paremman" mukaan.
Yllämainitut asiat ovat erakko-luonteesta ja yksinäisyydestäni ne pahimmat puolet. En halua mennä kahviloihin ja ravintoloihin, sillä ne ovat täynnä sosiaalisia ihmisiä kavereineen ja rakastettuineen. Elokuviin meneminenkin on masentavaa. Ja koska olen vältellyt sosiaalisia paikkoja ahdistukseni vuoksi, kynnys sellaisiin paikkoihin menemiseen nousee koko ajan. Se huolestuttaa minua, sillä haluaisin päästä elämään kuten muutkin ikäiseni nuoret. Ehkä sillä olisi jopa parantava vaikutus minuun.
Vaalin niitä harvoja ystäviä joita minulla on. Ja jopa netin kautta olen tutustunut pariin uuteen ihmiseen, mutta on erilaista kun on sosiaalisempaa elämää netissä, mutta kotiseudullansa on täysin yksin.
Parasta on, kun kaverit huomioivat minua ja typeriä juttujani (osa mitä suustani tulee on melkoista roskaa). Mutta he eivät ymmärrä miten pahalta se tuntuu, jos jättävät huomiotta ja käyvät keskenään jossain jättäen minut ulos suunnitelmista vaan koska ajattelevat ettei minua kiinnosta tai ettei minulla ole rahaa. En tiedä haittaako tuo sosiaalisia ihmisiä. Ainakin kaksi kavereistani on todella sosiaalisia, ja he tuntuvat toisinaan luultavasti siksi välinpitämättömiltä ja jopa kylmiltä. Heillä on paljon kavereita, paljon menoja joten yksi kaveri sinne tai tänne ei paina paljoa. Ainakin tuollaisia ajatuksia heidän käytöksensä ja sanomattomat sanansa tuovat mieleeni.
Tässä oli ajatuksiani omasta yksinäisyydestäni. Pystyn pitämään mielenterveydestäni huolta tästä huolimatta, mutta itsetuntoni on aika kovilla.
Jaksan kuitenkin uskoa että ehkä pikkuhiljaa pääsisin takaisin ihmisten pariin, ja ehkä löytäisin jonkun joka huolisi minut. Ihmiset kuitenkin muuttuvat.
Se miksei minua huolita kaveriksi tai kumppaniksi johtuu hiljaisuudestani, vetäytyvästä luonteesta ja kenties kasvoni ovat luotaan työntävät, vaikka oikeasti olen ystävällinen kömpelyydestäni huolimatta. Myös sukupuoleni, menneisyyteni ja seksuaalinen suuntautumisen osuminen kohdilleen ihmisten kanssa ei tunnu onnistuvan. Aina on jotain. Ja siitä huolimatta yritän arvostaa itseäni, vaikkei kukaan muu arvostaisikaan.
Jo nuorena ymmärsin ettei minussa ole mitään ihmeellistä. Ei mitään mielenkiintoista piirrettä. En ole älykäs, nokkela, hauska, viisas tai hyvännäköinen korvaamaan luonteen puutteen. Ei tuo minua häiritse, en pidä sitä mitenkään surullisena, sillä olen ajatellut kaikesta huolimatta, että joku minut tässä maailmassa kelpuuttaisi kuitenkin. Jo yksi riittäisi. Sillä ei ole ehkä ollut ketään tässä maailmassa joka ei olisi kokenut edes kerran romanssia ja seksiä.
Mutta toisinaan ajattelen että voi olla etten pääse kokemaan kumpaakaan. Ikää alkaa tulla yli 20 ja vielä on oikea romantiikka ja seksi kokematta. Olen jopa harkinnut jotain postimyyntimorsianta. En käyttääkseni häntä hyväkseni, vaan seurakseni. Tietysti voisin ympäröidä itseni myös kissoilla ja koirilla jos oikein yksinäinen olo tulee.
Sentään olen saanut kokea ensirakkauden. Se on jotain mistä olen kiitollinen, vaikka se rakkaus repii sydäntäni palasiksi tälläkin hetkellä. On vaikeaa olla oma itsensä, kun on täynnä sellaisia ominaisuuksia, joista rakkaudenkohde ei välitä ollenkaan, vaikka suhtautuisikin ystävällisesti minua kohtaan.
Vielä piti surkutella sitä, miten sosiaaliset ihmiset saa kaikki kaverikseen. Ei auta uusiin harrastuksiin tms. meno, sillä siellä on aina porukka, joka jakaantuu keskenään. Ja pahinta on, jos porukka on jo kavereita keskenään, joten minä tipun keskusteluista ulos. Ja vielä kamalampaa on silloin kun sanani ja olemassaoloni jätetään huomioitta, tai jos tulee joku "parempi" tyyppi keskustelemaan mahdollisen kaverin kanssa, tämä kaveri häipyy "paremman" mukaan.
Yllämainitut asiat ovat erakko-luonteesta ja yksinäisyydestäni ne pahimmat puolet. En halua mennä kahviloihin ja ravintoloihin, sillä ne ovat täynnä sosiaalisia ihmisiä kavereineen ja rakastettuineen. Elokuviin meneminenkin on masentavaa. Ja koska olen vältellyt sosiaalisia paikkoja ahdistukseni vuoksi, kynnys sellaisiin paikkoihin menemiseen nousee koko ajan. Se huolestuttaa minua, sillä haluaisin päästä elämään kuten muutkin ikäiseni nuoret. Ehkä sillä olisi jopa parantava vaikutus minuun.
Vaalin niitä harvoja ystäviä joita minulla on. Ja jopa netin kautta olen tutustunut pariin uuteen ihmiseen, mutta on erilaista kun on sosiaalisempaa elämää netissä, mutta kotiseudullansa on täysin yksin.
Parasta on, kun kaverit huomioivat minua ja typeriä juttujani (osa mitä suustani tulee on melkoista roskaa). Mutta he eivät ymmärrä miten pahalta se tuntuu, jos jättävät huomiotta ja käyvät keskenään jossain jättäen minut ulos suunnitelmista vaan koska ajattelevat ettei minua kiinnosta tai ettei minulla ole rahaa. En tiedä haittaako tuo sosiaalisia ihmisiä. Ainakin kaksi kavereistani on todella sosiaalisia, ja he tuntuvat toisinaan luultavasti siksi välinpitämättömiltä ja jopa kylmiltä. Heillä on paljon kavereita, paljon menoja joten yksi kaveri sinne tai tänne ei paina paljoa. Ainakin tuollaisia ajatuksia heidän käytöksensä ja sanomattomat sanansa tuovat mieleeni.
Tässä oli ajatuksiani omasta yksinäisyydestäni. Pystyn pitämään mielenterveydestäni huolta tästä huolimatta, mutta itsetuntoni on aika kovilla.
Jaksan kuitenkin uskoa että ehkä pikkuhiljaa pääsisin takaisin ihmisten pariin, ja ehkä löytäisin jonkun joka huolisi minut. Ihmiset kuitenkin muuttuvat.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Tämä viestisi pisti silmään varmaan juuri siitä syystä, että itselläni on samanlaisia tuntemuksia. Kysymyksenä haluaisin esitää, että tunnetko koskaan vetäytyneisyyttäsi hyveeksi. Asiaksi joka voisi joskus kiinnostaa jotakuta. Jopa asiaksi johon joku voisi rakastua. Itselläni on ollut aina kaunis ajatus siitä, että jonain päivänä löytäisi jonkun toisen yksinäisen joka kanssani ollessaan ei haluaisi ketään muuta ja voisi rakastaa ikuisesti häntä välittämättä kenestäkään muusta. Toisaalta tällainen fantasia varmaan kaikilla meillä on varsinkin meillä toivottomilla romantikoilla :). Kuitenkin ajatuksenani tuossa on se että kaksi yksinäistä sopisivat yhteen harmonisesti juuri sen takia että yhden hyvän sielunystävän omistaminen riittäisi, ainakin minulle.
Hyveeksi? En tiedä. Tiedän, etten halua ruveta niihin peleihin joita ihmiset pelaa keskenään, sillä ne eivät ole aitoja tekoja ja sanoja. Joten ehkä yksinäisyyteni on tulosta siitä, etten jaksa tai osaa viljellä ympärilleni sanoja jotka eivät merkitse mitään. Haluan että sanat ja tunteet merkitsevät jotakin. Olisin mielummin hiljaa kuin puhuisin silloin kun minulla ei ole mitään sanottavaa.
Toivon että jotakuta kiinnostaisi minä tällaisena kuin olen. Mielestäni vetäytyneisyyteni on tulosta aitoudesta, tai yrityksestä olla avoin ja olla miellyttämättä muita ihmisiä vaihtelemalla käytöstä ja persoonallisuutta.
En tiedä kuitenkaan pitäisinkö sitä mitenkään hienona piirteenä itsessäni. Saattaisin kuulostaa hieman itsekeskeiseltä, sillä ihmiset kiinnostavat minua kaikesta huolimatta, enkä tahallani yritä mitenkään vetäytyä muista. En vain tahdo enkä välttämättä osaakaan pelata niitä pelejä, jotka tekisivät minusta suositun muiden ihmisten keskuudessa.
Paljon tekstiä, mutta näin sen ajattelen.
Kenties kaksi yksinäistä voivat omistautua toisilleen tavalla, johon ei muut kykene. Siltä se ajatus ainakin tuntuisi.
Itse olin rakastunut toiseen, joka oli mielestäni yhtä erakko-luonteinen kuin minä. Siinä mielessä taisi luonteen samankaltaisuus viehättää. Olin onnellinen siitä, että hän käytti aikaansa minulle puhumiseen, silloin kun muilla ei ollut minulle aikaa. Ehkä se oli yksi osasyy siihen rakastumiseen. Hän huomioi minut.
Huomioimisesta tuli mieleen, että ehkei kaikilla yksinäisillä, mutta itselläni tapana huomioida melkein joka ikinen sana jonka toinen sanoo. Siksi on mielestäni hassua kyllä, hyvin epäkohteliasta jos joku sivuuttaa jonkin jutun minkä kerron. :) En tiedä mistä moinen.
Aivan,mulle myös riittäisi se yksi paras,sieluntoveri :)
Se olis ihanaa...nyt kun oikeen miettii,se olisi fantastista:)
Vaan fantasiaksi taitaa jäädäkin...
Haluaisin tällaisen samanlaisen
"vetäytyneen" ihmisen rinnalleni :)