Tunnen henkilön jolla on todella vaikeuksia saada mitään tehdyksi. Suunnitelmia on kyllä vaikka kuinka, mutta jos puhutaan esimerkiksi johonkin nettisivulle rekisteröitymisestä niin sitä pitää pohtia monta päivää, ja sitten jättää tekemättä. Tai sellaisen koulun ilmoittautumistietojen katsomisesta, mihin haluaisi mennä nyt syksyllä, koulu alkaisi parin viikon päästä. On puhunut siitä monta kuukautta kuinka haluaa sinne, mutta ei edelleenkään ole saanut aikaiseksi katsoa miten tai milloin sinne pitää ilmoittautua.
Suunnitelmat tällä henkilöllä ovat hyvin epärealistisia. Hän haluaisi tulla kuuluisaksi muusikoksi, vaikkei osaa edes nuotteja, eikä sävelkorvaa löydy pätkääkään. Suunnittelee myyvänsä "taideteoksiaan" kalliiseen hintaan ja aikoo perustaa yrityksen niiden myynnille, vaikka ne ovat suoraan sanottuna ala-asteikäisen tasolla. Raha-asioissa hänellä ei ole minkäänlaista tolkkua, ostelee kalliita asioita vaikkei ole edes rahaa ruokaan. Tuleehan seuraavassa kuussa kuitenkin toimeentulotuki taas. Töitä hän ei ole saanut haettua, tai edes ansioluetteloa tehdyksi.
Hän olettaa aina muiden tekevän asiat puolestaan. Jos he eivät niitä tee, niin hän jättää ne yksinkertaisesti vain tekemättä.
Tekisi mieli auttaa häntä jotenkin, mutten tiedä yhtään miten. Psykologin luona hän kävi pari kertaa, kunnes ei enää saanut aikaiseksi lähteä sinne.
Suunnitelmat tällä henkilöllä ovat hyvin epärealistisia. Hän haluaisi tulla kuuluisaksi muusikoksi, vaikkei osaa edes nuotteja, eikä sävelkorvaa löydy pätkääkään. Suunnittelee myyvänsä "taideteoksiaan" kalliiseen hintaan ja aikoo perustaa yrityksen niiden myynnille, vaikka ne ovat suoraan sanottuna ala-asteikäisen tasolla. Raha-asioissa hänellä ei ole minkäänlaista tolkkua, ostelee kalliita asioita vaikkei ole edes rahaa ruokaan. Tuleehan seuraavassa kuussa kuitenkin toimeentulotuki taas. Töitä hän ei ole saanut haettua, tai edes ansioluetteloa tehdyksi.
Hän olettaa aina muiden tekevän asiat puolestaan. Jos he eivät niitä tee, niin hän jättää ne yksinkertaisesti vain tekemättä.
Tekisi mieli auttaa häntä jotenkin, mutten tiedä yhtään miten. Psykologin luona hän kävi pari kertaa, kunnes ei enää saanut aikaiseksi lähteä sinne.
Vastaukset 9
Vanhimmat
jättää sellaiset henkilöt rauhaan ketkä eivät apua halua. Kuten itsekin totesit, hän jättää asiat tekemättä, jos niitä ei kukaan tee hänen puolestaan. Ihan itsestä se lähtee loppujen lopuksi se tekeminen. Siinä vaiheessa, kun kukaan muu ei todellakaan tee niitä hommia. Yleensäkin on parasta huolehtia omista asioista ja tämä huoli-yhteiskunta saisi painua sinne missä pippuri kasvaa. Juuri ystäväsi kaltaisia saamattomia pullamössötyyppejä kasvaa huoli-yhteiskunnassa, jossa kenenkään ei tarvitse itse kantaa vastuuta yhtään mistään.
ei kannata auttaa. Jos ystäväsi olisi jotenkin sairas, olisi apu varmaan paikallaan, mutta vaikuttaa kertomuksestasi päätellen vain saamattomuudelta ja rumasti sanottuna laiskuudelta. Mielikuvitusmaailmassa elämiseltä. Jokaisen pitää (osata) huolehtia omasta elämästään, että menee psykologille jos on aika, ilmoittautuu kouluunsa tms.
Mulla kans ystävä, jolla milloin mitäkin suunnitelmia mm. liittyen ammatinvalintaan. On käynyt vain peruskoulun vuoden kestävän ammatillisen koulutuksen ja on lähellä kolmeekymppiä iältään. Silti haaveilee vaikka mistä. Yhteen aikaan se oli pappeus, sitten yhteiskuntapoltiikka, kiinteistönvälittäjä jne. Osti mun vanhat lukiokirjat, koska suunnitelmissa oli käydä lukio. Ei oo käynyt sitä päivääkään, vaikka aikaa siitä useita useita vuosia. Oli sitä mieltä, että hänen sukulaisensa on pihi, kun ei maksa hänen bensojaan tai jotain muita maksuja. Vasta muutamina viime vuosina ollut jonkunäkösessä työssä. Auttaa kyllä muita ihmisiä, mutta laiminlyö omaa elämäänsä.
Mielestäni tuollaisia ihmisiä ei voi auttaa, niin kauan ku heillä itsellään ei ole motivaatiota toimia itsensä hyväksi! Anna hänen kärsiä itse omasta saamattomuudestaan ja nähdä mihin se johtaa.
Itse olin huhtikuussa kouluja ja muita työkkärin kautta kattelemassa ja kun piti mennä tapaamaan niin en mennytkään ja en vastaa kännykkään kun soittaa. Amiksen ekalla piti valita 8 vaihtoehdosta mihin linjalle suuntautuu niin päättämisessä meni noin 1kk ja lopetin sitten. Sanoin vaan että mikään ammatti ei maailmassa kiinnosta ja tollasta paskaa. Noo, kostan sitten jossain vaiheessa tekemällä jotakin hienoa mihin päätän samalla oman elämäni. Ajatuskin siitä saa mulle niin hienon tunteen, että sitä on monen vaikea ees käsittää. Mutsi huutaa nytkin jostakin ja en ees kuuntele eikä kiinnosta vittuakaan. Oon vähän niinkuin dexter yhessä sarjassa.
Varmaan hirveä kosto maailamlle, että yksi luuseri poistuu.
Noh, se ongelma ratkesi sitten "helposti". Kerroin tälle tyypille etten ryhdy enää tekemään asioita hänen puolestaan, koska se ei todellakaan ole ystävyyttä vaan toisen hyväksikäyttöä. Tästä seurasi sitten iso riita joka johti siihen että selvisi ettei hän ole koko tänä aikana kun olemme tunteneet (1,5 vuotta) ja puhuneet käytännössä päivittäin, ollut tippaakaan kiinnostunut minusta ystävänä, ei ollut edes kuunnellut asioitani sen vertaa että tietäisi minusta enemmän kuin yhden tietyn asian, joka yleensä selviää ihmisille minusta kun ovat puhuneet kanssani enemmän kuin viisi minuuttia. Oli ilmeisesti vain todennut minusta olevan hyötyä itselleen. Ystävyys loppui siihen, istukoot sitten vaikka koko loppuelämänsä kotonaan tekemättä mitään.
jo, mutta luulen, ettei tämän ystävän ongelmat. Uskoisin, että jos hän olisi kunnossa, hän voisi olla ihan hyvä ystävänäkin. Jotain ongelmaa taustalla on, se nyt on selvä. Ei asioiden tekeminen ystävälle valmiiksi auta. Se voi auttaa, että ohjataan tekemään niitä asioita, kannustetaan opettelemaan ja tutustumaan asioihin.
Jos ystävyys nyt loppui, eikä empatiaa riitä kummaltakaan taholta, se on tietenkin ikävä asia. Usein unelmat voivat kyllä kantaa ja pitää elämässä jotenkin kiinni, vaikka mitään ei saisikaan tehdyksi. Mutta olisi kyllä kiva, jos ei tarvitsisi elää pelkästään unelmissa. Että ympäristö olisi kannustava ja hyväksyisi myös pienet teot ja tekemiset, eikä kaikkien tarvitsisi olla niin hiton hyviä ja loistavia, minkälaista suoritusyhteiskuntaa tämä nyky-yhteiskunta ainoastaan palvoo välillä.
Tuota ohjaamista ja kannustamista olen tosissani yrittänyt koko sen puolentoista vuoden ajan, tuloksetta. Antanut hänelle neuvoja miten päästä eteenpäin, mitä hänen tulisi tehdä että hänen elämänsä edes voisi muuttua paremmaksi, antanut erilaisten auttavien paikkojen yhteystietoja ja niin edelleen, mutta hänen itsensä olisi tarvinut edes yrittää noudattaa niitä neuvoja.
Hän kun ei vain yksinkertaisesti tee yhtään mitään mikä ei satu kiinnostamaan, ja se on hänen mielestään aivan ok. Ja kun ainoat asiat mitkä kiinnostavat, ovat tyttökaverin puuttumisen surkuttelu (jonka hän on päätellyt johtuvan karvaisista käsivarsistaan), piirtäminen (n. yksi piirros kolmessa kuukaudessa), valokuvaaminen (en ole ikinä nähnyt häneltä yhtään edes millään tavalla tarkkaa tai edes millään muulla tavalla hyvää kuvaa, ja kamerana ja objektiiveina todella hyvät ammattilaisluokan vehkeet, suunnittelee myyvänsä niitä kuviaan 50e/kappale. On kuvannut jo useita vuosia ja oppi vasta lähiaikoina että sana "valotus" tarkoittaa jotain tärkeää kuvaamisessa. Hän kuulemma kuvaa aina vain "fiiliksellä", joten tekniset asiat eivät ole tärkeitä. Tuo fiiliksellä kuvaaminen tarkoittaa sitä että kameran säädöt ovat perseellään, ja sitten vain suunnataan kamera kohti esimerkiksi maata, ja otetaan 40 epätarkkaa kuvaa ruohosta tärisyttäen samalla kameraa. Ja sitten on kuulemma vaikeaa päättää mikä niistä on paras.) ja tietokoneella pelaaminen (johon sitten meneekin kaikki muu hereilläoloaika).
Yleensäkkin kaikki muut ovat aina väärässä ja hän oikeassa, ja uusien asioiden opettelu on kuulemma turhaa, hän kuulemma osaa jo kaiken mitä täytyy. Suunnitteli vähän aikaa sitten ostavansa kalliin sähkökitaran (ei, en tiedä millä rahoilla), ja ryhtyvänsä sitten vain soittamaan biisejä sillä, opetteleminen on turhaa, kunhan vain ryhtyy soittamaan niin osaa jo kaiken.
Ylitunteellinenkin hän on, mm. itki kerran kolme tuntia sen takia että menin erään toisen ystäväni kanssa elokuviin.
Jotain tosiaan on vialla, sitä en kiellä. Mutta kun apu ei kelpaa ja ystävyyteen suhtaudutaan tuolla tavoin niin mitä muutakaan voin tehdä. Ja itse hän on katkaissut yhteydet minuun, kuulemma en ole vain kertonut mitään muuta itsestäni kuin tuon yhden asian, joten ei hän silloin voi tietää muuta. Totuus on se että lähes aina kun kerroin jotain, niin hän vain vaihtoi puheenaihetta johonkin itseään koskevaan.
Monet on tuominneet saamattamat ihmiset ihan vaan laiskoiksi, mutta missä menee laiskuuden ja sairauden raja?
Mä olen tavallaan saamaton, en saa haettua työpaikkaa, en rekisteröidyttyä nettifoorumeille ym. Sitä vaan alkaa miettimään, ettei siitä kuitenkaan tule mitään. Joo, tiedän että se on typerää. En pääse siitä eroon. Alan miettiä miten Tärkeää on saada tehtyä Hyvä Työhakemus ja sitten mistään ei tule mitään. CVssa on liikaa aukkoja, en osaa kehua itseäni haastatteluissa. Olen siis työnantajien mielestä täysi nolla. Jos vaan voisin kävellä johonkin työpaikkaan ja tehdä sitä työtä ilman mitään "byrokratiaa", niin asiat voisivat olla toisin.
Nettifoorumeiden suhteen olen tosi epävarma, en kuitenkaan osaa kirjoittaa sinne mitään fiksua tai kirjoittamisen arvoista, joten en rekisteröidy ja siinä jää sekin sosiaalisen kontaktin murunen saamatta. Nimimerkkiäkään en meinaa keksiä.
Haaveilen salaa kirjailijan urasta, olen kirjoittanut muutaman romaanin, mutta en saa niitä muokattua ja tulee fyysisesti paha olo kun ajattelen miten paljon minun pitäisi kehittyä kirjoittajana että saisin mitään julkaisukelpoista aikaiseksi. Taaskaan ei mistään tule mitään.
Jokainen epäonnistuminen kasvattaa paineita, joten en yleensä jaksa edes yrittää. Joten, miten saan itseäni niskasta kiinni?
..Saamattomuudestani huolimatta raha-asiani ovat kunnossa enkä "lintsaa" töistä silloin kun niitä on ollut.