Minkä ikäisenä olette jättäneet lapsenne hoitoon esim. reissun takia muutamiksi öiksi?
Onko olemassa jonkunmoista "suositusta"?
Onko olemassa jonkunmoista "suositusta"?
Lapsen hoitoon jättäminen
titiiiiih
221251
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 22
Vanhimmat
Muistisääntö: lapsi voi olla erossa pääasiallisesta hoitajastaan, johon siis on eniten kiintynyt, niin monta vuorokautta kuin on ikää vuosina.
aikoja sitten osoitettu vääräksi.
Se on pelkkää ylisuojelevien ja asemastaan epävarmojen kanaemojen kotkotusta.
Itsetunnoltaan ja sosiaalisilta taidoiltaan normaaleiksi kasvaneet lapset/aikuiset eivät ole ikinä moisen säännön uhreiksi joutuneet.
Sinun kirjoituksesi taas oli pelkkää asioista oikeasti mitään tietämättömän kommentoijan huuhaata ;). Ajattelin olla kommentoimatta tähän tälläkin palstalla koko ajan esiin pompaavaan teemaan, koska kuten alla oleva kijoitti, kukin tyylillään.
Koska maalaisjärki on se, mikä suurinta osaa vanhempia lasten kasvatuksessa ohjaa (ja se yleensä riittää), heille on jokseenkin turhaa kertoa, kuinka asiat on, jos unohdetaan se maalaisjärki ja keskitytään vaikkapa tieteelliseen tietoon. Näin on elävässä elämässä kuin täällä nettimaailmassakin.
Onneksi jotkut, kuten ylläoleva, osaavat ottaa suosituksetkin huomioon ja tietävät sen, että ne eivät ole uskomuksia. Näissä psyyken puolen asioissa on kovin helppoa vedota mitä erilaisimpiin seikkoihin ja tehdä esim. ko suosituksen tyhjäksi ja merkityksettömäksi. Mutta asia on minun mielestäni rinnastettavissa mihin tahansa muuhun suositukseen; älä polta tupakaa, RISKI sairastua keuhkosyöpään kasvaa on täysin verranollinen siihen, että ensisijaisen hoitajan ei pitäisi jättää vauvaa/taaperoa liian pitkäksi aikaa hoitoon, koska RISKI myöhemmin nuoruus- ja aikuisiässä ilmeneviin hyvin eritasoisiin mielenterveyden ongelmiin kasvaa. Tämä on tieto. Ei uskomus.
Todella mielenkiinnolla kuulisin, että kuka on osoittanut tuon sinun mielestäsi uskomuksen, vääräksi ja milloin? Minulta se on siinä tapauksessa mennut pahasti ohi, mikä on sinänsä hämmästyttävää, koska seuraan alan tieteellistä tutkimusta koko ajan ja olen tehnyt sitä jo 15 vuotta. Senkin voin tässä mainita, että tästä asiasta ei ole edes olemassa juuri minkäänlaista tieteelistä vääntöä menossa, kaikki psykologian koulukunnat ovat asiasta samaa mieltä ja myöhemmin tehdyt tutkimukset tukevat aiemmin tehtyjä. Joten tuo vääräksi leimaaminen tarkoittaisi vallan uuden ja peräti sensaatiomaisen psykologisen koulukunnan syntyä, huraa!! Miten se on päässyt syntymään niin salaa? Vai onko sittenkin kyseessä keittiöpsykologien koulukunta?
Edelleen tuo suositus perustuu puhtaasti vauvan biologisiin valmiuksiin, kognitiivisiin kykyihin ja niiden kehittymiseen, vauvan tunne-elämän kypsymiseen jne, joita on tutkittu vuosikymmeniä ja tutkitaan edelleen. Tässä lienee turhaa alkaa selostaa asiaa sen tarkemmin, jokainen saa kyllä haluamansa tiedon, jos siihen haluaa perehtyä. Asian ymmärtäminen vie tosin aikaa ja vaatii vastaanottajaltaan paneutumista asiaan.
Sisälukutaito riittää alkuun.
Lapselle on haitallista, jos tämä joutuu eroon äidistään liian varhain tai liian pitkäksi ajaksi. Lapsen käsitys itsestään ja ympäröivästä maailmasta kehittyy vaiheittan ja tuo suositus perustuu siihen, että nämä vaiheet on otettu huomioon. Monesti kuulee ja lukee siitä, kuinka kaikki lapset ovat yksilöitä ja reagoivat omalla tavallaan, mikä pitää kyllä paikkansa, mutta kaikki lapset käyvät normaalitapauksessa samat kehitysvaiheet läpi samassa järjestyksessä, tämä on luonnonlaki, kuten sikiönkehitystä ohjaa biologinen koodi. Tosin lapsen ns. psykologiseen syntymään vaikuttaa biologian lisäksi ympäristö, jossa nimenomaan äidillä on ratkaiseva merkitys - sitä voi edesauttaa lapsensa kehitystä ja luoda sille ideaaliset puitteet tai sitten vaarantaa niitä. Kukin tyylillään. Vauvan käsitys maailmasta riippuu hyvin paljon siitä, missä määrin vauva on pystynyt sisäistämään luotettavan äidin läsnäolon.
Toinen seikka mihin törmää on äitien havainto omasta lapsestaan tätä vaikkapa yökylästä kahden viikon vanhana haettaessa; "oli oikein hyväntuulinen ja hoidossa ei ollut itkenyt yhtään, kaikki meni hyvin". Tämä on varmasti rauhoittava ajatus, joka juurikin tukee vaikkapa sitä, että suositukset voi kuitata kumotuiksi tai vääriksi. Tosiasiahan kuitenkin on se, että lapsuuden hylkäämiskokemukset, turvattomuuden tuntemukset, hätä ja huoli, mahdolliset traumat, jotka eivät välttämättä näy kaikista lapsista ulospäin tätä hoidosta haettaessa, ilmenevätkin myöhemmän kehitykset vaikeuksina, ahdistuksna, masennuksena, neuroottisuutena, persoonallisuushäiriöinä, pelkoina ja jopa mielisairauksina. Vai muutamia mainitakseni.
Minä olen ottanut ko. suosituksen oman lapseni kohdalla hyvinkin vakavasti. Itsetunto ja pikkuhiljaa sosiaalisuuskin kehittyvät nimenomaan hyvästä perusturvallisuudesta, jota jokainen liian varhainaen tai liian pitkä ero horjuttaa. En todellakaan halua oman lapseni kohdalla ottaa mitään tietoisia riskejä, kun ne on omalla toiminnalla myös vältettävissä. Jos jollakulla on siihen varaa, niin ihmetellä täytyy.
että kyseessä oli yhden lapsen äiti. Useamman lapsen vanhemmilla on usein enemmän sitä tervettä järkeä noissa jutuissa.
Mitenköhän mahtaa avioliitto voida, kun kahdenkeskinen aika on minimoitu? Vai osoittiko joku tutkimus että hyvä parisuhde ja äidin oma virkeys ja mielenterveys ovat lapselle pahasta? Entä lapsen itsenäistyminen sitten aikanaan kun äiti on vuosiksi sitonut itsensä kiinni kylkeen?
Muitakin vaaranpaikkoja huomaan: Elämä ja vanhemmuus kun on monimutkaisempaa kuin tuntien laskeminen sille kauanko raaskii vauvan antaa luoda suhdetta muihinkin kuin omistushaluiseen äitiin.
Mutta kukin tavallaan...
Onkos se sitten niin, että useamman lapsen vanhemmat harjoittelevat sitä tervettä järkeä esikoisen ja toisenkin lapsen kanssa, jotta sitten sen kolmannen kanssa voisi jo terveellä järjellä onnistua?? Vai kuinka logiikkaasi tulisi tulkita?
Ja onko niin, että jos pitää lapsestaan erityistä huolta ja minimoi liian varhaiset ja/tai pitkät erot, se automaattisesti tarkoittaa sitä, että parisuhde voi huonosti? Meillä on klo 19.30 lähtien joka ilta aikaa hoitaa parisuhdettamme vaikka sitten aamuun saakka. Reissut tehdään porukalla ja meillä jotenkin parisuhde hoituu siinä "sivussa". Me ei vaan jotenkin kaivata erityistä aikaa parisuhteen hoitamiselle, sitä hoidetaan koko ajan arjessa, lisäksi molemilla on omat ja yhteiset harrastukset, haastavat ja mielenkiintoiset työt ja sosiaalinen elämä ok.
Lapsen itsenäistymisestä kannattaa alkaa olemaan huolissaan sitten joskus vuosien kuluttua. Kunhan nyt saavuttaisi ensin oman vahvan ja turvallisuuteen perustuvan identiteetin, joka muodostuu siinä kolmen ikävuoden paikkeilla. Siihen saakka minun lapsi saa huoletta olla minussa niin paljon kiinni kuin tarvitsee. Katsos kun lapsen psyyken normaalille ja terveelle kehitykselle on edellytyksenä olla äidissä kiinni, ei toisinpäin kuten erheellisesti esität. Jos äiti liimaantuu lapseen kiinni, kyse ei ole normaalista vuorovaikutusmallista ja näin toimii tyypillisesti äidit, joiden perusturvallisuus on tavalla tai toisella omassa varhaiskehityksessään järkkynyt. Omistushalu on varmaan tuota samaa problematiikkaa.
On hyvä muistaa, että elämä on myös monimutkaisempaa kuin pelkkä terve järki antaa olettaa. Tieto lisää tuskaa.
ekan kerran oli pari yötä mummolla kun oli 3 kk ja hyvin meni. Pari kertaa on ollut yhden yön reissuja yötä kans, eikä ole mitään ongelmia ollut. Nyt poika on 9kk ja ensi kuussa pitäisi lähteä häämatkalle, jolloin poika jää viideksi yöksi taas mummolle.
En usko suosituksiin, vaan maalaisjärjellä mennään. Jos vauva ei viihdy hoidossa, vierastaa tai alkaa oireilemaan, silloin en veisi vielä yökylään. Jos taas ongelmia ei näy, niin kyllä silloi tällöin voi yöksikin viedä.
Kukin tyylillään.
Kymmenen kuukauden ikäisen hoitoon jättäminen viideksi yöksi on mielestäni edesvastuutonta ja itsekästä. Entäpä jos vauvasi nyt alkaakin reagoimaan jollain mainitsemallasi tavalla? Jätätkö matkan väliin? Jos sairastuu tai jotakin vakavampaa sattuu poissaollessasi? Hui, minä en kuunaan uskaltaisi ottaa moisia riskejä, psyykkisen hyvinvoinnin riskeeraamisesta nyt puhumattakaan.
Tuon ikäisellä vauvalla ei ole vielä pysyvää käsitystä itsestään eikä pysty pitämään asioita mielessään, ei voi siis aktiivisesti palauttaa mieleensä muistikuvia poissaolevista henkilöistä, esineistä tai asioista. Lapsesi ei siis kykene pitämään sinua mielessään ja jos hetkeksi voit eläytyä lapsen asemaan, varmaankin ymmärrät mikä hätä, huoli ja tyhjyys siitä seuraa. Poissaolosi tuntuu vauvastasi lopulliselta. Sinua ei voi korvata kukaan, mikäli tähän mennessä olet ollut lapsesi elämässä riittävästi läsnä. Sinä vielä tässä vaiheessa pidät lapsesi minuutta yllä ja viet sen pois lähteäksesi lomalle? Jep jep, maalaisjärjelläpä hyvinkin.
mummo, jolle on jäämässä hoitoon, on päivittäin lapsen kanssa tekemisissä, samoin siskoni, joka hoitaa lastani myös. Neuvolalääkärin ja terveydenhoitajan kanssa olen aiheesta useamman kerran jutellut, ja kummallakaan ei ollut ensimmäistäkään soraääntä tämän asian suhteen. Heidän mielestään 10-kuukautinen on jo tarpeeksi vanha jäämään pidemmäksi aikaa hoitoon, ottaen huomioon lapsen luonteen. Pyysin heiltä rehellistä mielipidettä, ja kummankin mielestä reissaaminen ilman lasta on meidän tapauksessamme ok, kunhan emme montaa kertaa lyhyen ajan sisällä "katoa".
Nimenomaan kun tästä aiheesta kuulee juuta ja jaata, niin halusin ammattilaisten mielipiteen, ennen matkapäätöksen tekemistä.
Kyseessä on häämatkamme, ja sitä en jossittelun takia jätä väliin, sen verran lomaa me vanhempina olemme todellakin ansainneet, mikäli haluamme lapsellemme vanhemmat, jotka ovat yhdessä, eivätkä eroa stressaantuneina, tai äiti joudu lataamoon. Eli periaatteessa kyse ei ole lomasta , vaan henkiinjäämistaistelusta, jos nyt näin kärjistetään. Jos ongelmia tulee, luotan sataprosenttisesti äitiini, joka on hienosti hoitanut ja kasvattanut itse 7 lasta.
Minä ja nuoremmat sisarukseni olemme olleet alle vuoden ikäisinä viikonkin mummolassa hoidossa, emmekä oireilleet, eikä meistä tullut traumatisoituneita sosiopaatteja tai muuten häiriintyneitä. Olemme iloisia, sosiaalisia, hyväkäytöksisiä, sivistyneitä, kaikin tavoin normaaleja ihmisiä.
Lapsesta riippuen ei ole mitään vikaa jättää pidemmäksi aikaa hoitoon, jos ensin vähän kuulostelee tilannetta lapsen kannalta esim lyhyemmillä yöreissuilla. Jos lapseni olisi arka, vierastava helmoissani hyörivä, en jättäisi tietenkään noin pitkäksi aikaa minnekään.
On kovin epätodennäköistä, että vähänkin reippaampi lapsi yhdestä pidemmästä reissusta traumoja saisi. Lähistöllä on kuitenkin paljon luotettavia, kokeneita, tuttuja sukulaisia, joiden seurassa lapsi on aina viihtynyt loistavasti. Ja jos ei äiti kerran muistu mieleen, kuinka sitä silloin voi ikävöidä...
Ikävä lasta tulee ja tietysti hieman huolettaa, mutta tässä asiassa aiomme olla varovaisen itsekkäitä ihan tulevaisuuttammekin ajatellen.
Ikävä, jos tämä sinun napaasi kaivaa..tai kenenkään muunkaan. Ja en myös todellakaan ole ainoa äiti maailmassa, joka näin tekee. Sen sijaan, että ravaisin joka vkonloppu baarissa vetämässä perseet, kuten suuri osa muista äideistä tekee (en käy, en juo lainkaan), olemme mieheni kanssa tämän reissun ansainneet.
Jos sinua yhtään lohduttaa, toinenkin reissu Ameriikan maalle olisi alkuvuodesta luvassa, jolloin otamme toki lapsen mukaan :)
Suosituksia on, kuten joku tuolla aiemmin jo sanoikin. Se taas, missä määrin moisten suositusten antaa ohjailla toimivan perheen elämää arjessa onkin sitten jo oma valinta. Terve järki on paras ohje – kuten senkin jo joku sanoi.
Eniten tuohon mielestäni vaikuttaa se, millainen vauva on ja minne on jäämässä. Isoäiti tai eno tai joku vastaava joka muutoinkin on lapsen elämässä tiiviisti on eri asia kuin hoitaja johon lapsella ei ole tunnesuhdetta. Samoin vaikuttaa se jääkö lapsi hoitoon yksin vai sisarusten kanssa. Tärkeää on ottaa huomioon myös lapsen senhetkinen kehitysvaihe – ei siis kirjojen mukaan, sillä keskivertokäyrällä ei etene oikeasti kukaan vaan kaikki kaartelevat milloin ylä- milloin alapuolella – vaan arkijärjellä tarkkaillen.
Tällä tarkoitan sitä että kolmi- nelivuotias voi hyvinkin pärjätä mummilassa tai kummilassa viikon paljon paremmin kuin vaikka ekaluokkalainen jolla elämässä juuri silloin paljon muutakin uutta. Joku yksivuotias voi samoin voida mainiosti hoidossa sisarusten kanssa siinä missä joku kolmivuotias ikävöi kovin ollessaan siellä yksin. Ihan pieni vauva tarvitse turvaa ja läheisyyttä mutta esim. koliikkivauvan yökantamiset voi mielestäni hyvin delegoida välillä muillekin kuin äidille tai isälle, jotta levon myötä koko perheen dynamiikka ja sitä myöten vanhemmuuskin paranee.
Toimiva parisuhde ja vanhemman pysyminen virkeänä ja mieleltään siltä osin terveenä ettei takerru lapseensa tehden ”marttyyriudestaan” tälle aikanaan itsenäistymistä varjostavan taakan ovat nekin osa hyvää vanhemmuutta. Minä siis kannustan kaikkia pienten ja isojen lasten vanhempia viettämään aikaa myös kaksin – lapsensakin parhaaksi.
Hauskaa reissua
Olemme hoitaneet 1 v 3 kk vanhan lapsemme isän kanssa kahdestaan, hoitoapua ei ole pyydetty eikä annettu. Eli ei ole ollut päivähoidossa eikä yökylään laitto tule mieleenkään. KUkin tyylillään, mutta itse uskon, että liian varhain liian pitkät erot ovat haitallisia lapsen psyykeelle.
Olisimme lähdössä mieheni kanssa noin neljän vuorokauden lomalle ja ajankohta on päätetty jo kauan aikaa sitten, mutta nyt mietityttää, voimmeko jättää vauvamme silloin mummolle hoitoon. Vauvamme olisi silloin noin puolivuotias. Lapsemme on ollut kyllä paljon tekemisissä mummonsa kanssa ja he tapaavat joka kuukausi (mummo asuu eri paikkakunnalla), joten kyseessä olisi tuttu henkilö, mutta mietityttää vain, onko se neljä päivää liian pitkä aika? Voiko lapsi alkaa vierastaa meitä? Tai voiko hänelle tulla erosta jotain traumoja?
Maya
Voi kuinka mielelläni vastaisin, että lähtekää vaan matkalle hyvällä mielellä! Valitettavasti näin en voi tehdä, kerron pian miksi, mutta sitä ennen muutama sana parisuhteesta. Tutkimuksissa on todettu parisuhdetyytyväisyyden kohoavan raskauden ajan aina vauvan syntymään saakka. Seuraavat kolme kuukautta tyytyväisyys laskee kuin kissan häntä… Onneksi tämä on ohimenevää. On tärkeää löytää jokin keino, millä yhteinen sävel parisuhteessa säilyy ja kypsyy. Tämä onkin haaste, sillä vauvan turvallinen kehitys on niin riippuvainen ensisijaisesta hoitajasta, että yhteiset matkat eivät tässä vaiheessa ole ensisijainen keino parisuhteen hoitamiseen.
Vauva on biologisesti virittäytynyt luomaan alusta lähtien kiinteän suhteen häntä ensisijaisesti hoivaavaan vanhempaan, tässä tapauksessa ilmeisesti äitiin. Ensimmäinen puoli vuotta on tärkeää aikaa turvallisen perusmallin rakentamisen kannalta. Tällöin vauva oppii luottamaan siihen, että saa apua, kun sitä tarvitsee. Äidistä on tullut 5-6 kuukauden ikään mennessä vauvan mielessä korvaamaton, ja jopa pienetkin erot, kuten äidin katoaminen vessan oven taakse, voivat saada vauvan hälytyskellot soimaan. Isän merkitys kasvaa päivä päivältä, mutta ei edes työssäkäyvä isä, saati sitten harvemmin tapaava (myöhemmin varmasti rakas) mummo, pysty vauvan kokemusmaailmassa korvaamaan äitiä tässä ikävaiheessa pidempiä aikoja.
Vauva on vahvasti läsnä nykyhetkessä. ”Menneisyys” (aiemmat kokemukset) rakentuu hiljalleen vauvan muistiksi, oletuksiksi siitä, millainen maailma on. Vauva ei kykene kuvittelemaan muuta kuin aiemmin kokemansa. Vauvaa ei kuvaannollisesti ”ole olemassa yksin”. Vauva on olemassa vain äidin kanssa jaetun kautta. Äiti on vauvan muisti ja kokemuksien välittäjä. Vauvan aivot pystyvät käsittelemään kiihtymystä hyvin rajallisesti. Jotta vauva selviäisi kiihtymystilojen yli, hän tarvitsee tuttua äitiä: tuoksua, ääntä, syliä, kaikkea mikä on vauvalle tuttua ja turvallista.
Kokemukset, jotka ovat liian intensiivisiä vauvan kestettäväksi, johtavat hetkelliseen olemassaolon jatkuvuuden katkeamiseen (tyhjyyden tunne, ahdistus, paniikki, putoamisen tunne). Tällaiset kokemukset voivat jäädä vauvan kehon mieleen traumamuistoiksi ja voivat johtaa välttämiskäyttäytymiseen, jonka avulla vauva pyrkii (ei tietoisesti) selviämään sietämättömien kokemuksien kanssa. Tällaista käyttäytymistä voi olla esimerkiksi lohdutuksen tarpeen tukahduttaminen tai sylistä kieltäytyminen.
Arjessa vauva joutuu kohtaamaan miltei päivittäin hänelle sietämättömiä kiihtymystiloja (vaikkapa istuminen auton turvaistuimessa nälän yllättäessä). Olennaista onkin, että vauva saa toistuvasti kokemuksia siitä, että yhteys vanhempaan palautuu uudelleen ja mieli rauhoittuu vanhemman avulla. Nämä arkiset kokemukset eivät ole traumaattisia, toisin kuin mitä pidemmät erot vanhemmasta saattavat olla. Joskus toki elämässä sattuu asioita (sairaalareissu, äidin vakava uupuminen), jolloin vanhempi joutuu jättämään imeväisikäisen vauvan pidemmäksi ajaksi hoitoon. Ideaalitapauksissa hoitajana toimii silloin toinen vanhempi, joka on vauvalle päivittäisestä arjesta tuttu.
Vielä matkaanne ajatellen, jo maiseman vaihdos, vaikkakin yhdessä vauvan kanssa, voi tuntua virkistävältä vastapainolta arjen rutiineille. Onnea ja jaksamista vauvan hoitoon ja parisuhteeseen!
Katri Kanninen
Kuinka voi tarkkailla arkijärjellä, jos ei lapsen kehitysvaiheista ole mitään käsitystä? Mistä se käsitys niistä kehitysvaiheista tulee, ellei kirjoista/tutkittuun tietoon perustuen?
Kolmivuotiaan kognitiivset taidot eivät ole millään tavalla verrannolliset ekaluokkalaisen kanssa. Käsitys ajasta ja omasta itsestä ovat hyvin erilaiset; ekaluokkalainen ymmärtää asioita ja mm. vanhemman poissaoloa aivan eri tasolla kuin kolmevuotias, jolloin pitkät erot voi käsitellä täysin eri tasolla.
Pienillä vauvoilla ei ole kykyä luoda tunnesuhteita moniin ihmisiin. (tässä on melko turha alkaa vääntämään mitää vauvojen erilaisuudesta, kaikilla vauvoilla on tämä synnynnäisenä ominaisuutena, vähän kuin ankanpoikanen leimautuu yhteen objektiin ja juuri tämän vuoksi se yksi pysyvä hoitaja on niin tärkeä ja erot tästä saattavat olla traumaattisia). Kyky laajentaa tunnesiteitä kehittyy vasta sitten kun se tunnesuhde on muodostunut riittävän vankaksi ja turvalliseksi yhden hoitajan, yleensä siis äidin kanssa. Se kuinka sitä ikävää käsittelee, varmaankin ratkaisee sen, kuinka ero koetaan ja mitä pienemmästä lapsesta on kyse, sitä alkeellisemmat ne keinot ovat.
Minun on sitten kovin vaikea ymmärtää tätä täysin perustelematonta ajatusta siitä, että äidit, jotka eivät altista lapsiaan liian varhaisille eroille, ovat jotenkin "marttyyreja", hidastavat lapsen itsenäistymistä ja vielä mitä muuta? Saisiko tähän nyt jotakin perusteluja, siis muutakin kuin siihen terveeseen järkeen perustuvia? Terve järki kun vaihtelee laidasta laitaan, mutta tutkittu tieto ei niinkään. Ainakaan tässä asiassa.
arkaan paikkaan,kun noin aggressiivisesti puolustat sitä,että joudut terveen järjen puutteessa tutustumaan lapseesi kirjojen kautta?
Minä tässä koitan sohia. Järkeä päähän. Mistä sait päähäsi moisen ajatuksen, kirjojen kautta?? What? Satun olemaan alan ammattilainen, joten kykyni tulkita lastani tämän vuoksi taitaa olla jokseenkin, miten sen nyt sanoisi, harjaantuneempi. Kun sen maalaisjärjen ja terveen järjen lisäksi on jotakin muutakin. Kättä pidempää.
Täällähän se sohiminen lienee turhaakin turhempaa.
enemmän kuin lapsia kunnialla aikuisiksi kasvattaneet? Etkö tiedä että kirjojen kasvatus"viisaudet" vaihtelevat aikojen ja muotien mukaan. Terveen järjen käyttö auttaa niistäkin suodattamaan sen, mikä on fiksua ja sen mikä on typerää.
Kuule. Kasvatusoppaat on erikseen. Minä en nyt puhu niistä. Etkö ymmärrä vai halua ymmärtää lukemaasi. Vai onko niin että sillä maalaisjärjelläsi ajatellen sinulla menee nyt käsitteet sekaisin tai sitten et ymmärrä niiden merkitystä? Kommenteistasi päättelen veikkaan jälkimmäistä.
Minä olen koko ajan puhunut ns. lapsen psykologisesta syntymästä. Ja sillä tutkimussaralla mitkään viisaudet ei ihan moneen kymmeneen vuoteen ole muuttuneet. Etkö tiennyt? En viitsi tässä toistaa itseäni, lue ylempää ja keskustellaan sitten lisää, kun pääset kartalle siitä mistä on puhe.
Ja jotenkin tulee sellainen olo, että minun nimissäni annetaan nyt sellaisiakin lausuntoja, joita itse en välttämättä allekirjoittaisi.
Eli siis tarkennan tuota kirjoitustani näin:
Minulla on kokemusta omista ja sijaislapsista 25 vuoden ajalta ja olen hyvin perehtynyt niin Piagetin kuin Kohlberginkin oppeihin sekä aika pitkälle padagokiseenkin psykologiaan.
En suinkaan väheksy näitä oppeja ja osaa sovellankin päivittäin niin kotona kuin työssäni. Kritiikitön en kuitenkaan ole. Arkielämästä eristety kognitiivisen teoretisoinnin ongelma on on mielestäni sama kuin kaikessa muussakin erikoistuneessa tiedossa eli unohdetaan kokonaisuus. Samalla lailla sen peräänkuulutetun arkijärjen ongelmana voi olla se, että mallia joka sopii yhdelle, tuputetaan toisellekin, jonka kokonaistilanne on ihan eri.
Kaikessa on riskinsä.
OMA käsitykseni on, että paras mahdollinen kasvuympäristö lapselle on funktionaalinen (ja mahdollisimman avoin) perhe jonka kaikki jäsenet voivat hyvin.
Itse en ole koskaan mistään tunti- enkä päiväsäännöistä välittänyt eikä siitä ole ainakaan jo aikuistuneille lapsilleni tiettävästi aiheutunut haittaa.
Toisaalta minua ei mitenkään häiritse se, jos joku toinen noiden sääntöjen mukaan elää. Tuskin siitäkään on haittaa.
Se, mikä minua tässä keskustelussa kyllä mietityttää, on sellainen kaiku, ikään kuin lasten elämässä ei muita aikuisia olisikaan kuin biol. vanhemmat. Onko todella niin että isovanhempia, tätejä, kummeja, läheisiä ystäviä tms. tavataan niin harvoin ettei lapsilla ole niihin tunnesuhdetta? Perheet elävät ydinperhe-eristyksissä yksinään? Jos niin on, niin onko se viisasta? Eikö ihan niin kuin otetaan vakuutus talon palamisen varalle kannattaisi ottaa alosille emotionaalinen vakuutus päästämällä heidän elämäänsä useita rakastavia aikuisia, niin että "jos jotain sattuu" lapsi ei tipahda ihan tyhjän päälle? Vai ollaanko niin varmoja siitä ettei äkillinen kuolema tai sairaus voi pienten lasten vanhempia kohdata?
Mitä tulee siihen tutkimukseen jonka mukaan alle 3-vuotiaalla ei voi olla tunnesuhdetta kuin yhteen, max kahteen ihmiseen, sen kuittaan vahvan empirian perusteella hupsutukseksi. Samalla lailla olen monesti vuosien varrella naureskellut vastaavalle tutkimukselle, jonka mukaan esim yksivuotiaat lapset eivät osaa vielä leikkiä keskenään. Yksi vilkaisu tuohon lattialle, missä vuotinen eno auttaa hiukan alle vuotista siskonpoikaansa kokoamaan palikoita, asettaa moiset tutkimukset omaan arvoonsa.
En kuitenkaan halua vähätellä kenenkään vahvoja kasvatuksellisia mielipiteitä. Minusta jokaisella vanhemmalla on paitsi oikeus , jopa suorastaan velvollisuus kasvattaa lapsensa nimenomaan siten, kuin itse parhaaksi näkee (ellei lapsi selvästi voi huonosti, jolloin asiaan tulee tietenkin puuttua). Emme ole toistemme kopioita ihmisinä. Emme ole samanlaisia naisina emmekä miehinä. Emme ole samanlaisia vanhempina emmekä puolisoina eivätkä meidän lapsemme ole keskenään identtisiä.
Onnea ja voimia jokaiseen perheeseen, jokaiseen parisuhteeseen ja jokaisen vanhemmuuteen
toivottaen
satu
Piaget on uranuurtaja ajattelun kehittymisen tutkimisessa ja se kyllä on kiinteästi liitettävissä tässä käynnissä olevaan "tuliseen keskusteluun", Kohlberg liittyy moraaliin? ja pedagogiikka sitten taas mitä erilaisempaan kasvatukseen, joille luen enenevässä määrin jalansijaa lapsen ollessa jo hieman vanhempi. Tässä olen keskustellut lähinnä lapsen ihan ensimmäisistä elinvuosista ja äidin merkityksestä siinä.
Jos joku on väittänyt, että alle kolmevuotias ei kykene muodostamaan kuin yhden tai kaksi tunnesidettä, niin sanon minäkin jotta hupsutusta, jollei kyseessä ole autistinen lapsi. Jos taas viittasit siihen mitä edellä kirjoitin, niin kirjoitin siitä, että _vastasyntyneellä_ on biologinen valmius ns. leimautua vain yhteen henkilöön. Tämä valmius on synnynnäisenä jokaisella, ihmislapsi ei tuossa vaiheessa kykene sen enempään eikä se lajin säilymisen kannalta ole tarkoituksenmukaistakaan. Noin puolen vuoden iästä lähtien vauva on siinä määrin kehittynyt, että tämän maailmaan alkaa merkittävinä ihmisinä olla läsnä muitakin. Tähän ihmislapsen keskeneräisyyteen ja täydelliseen riippuvaisuuteen perustuu yhden samana pysyvän hoitajan tärkeä merkitys. Yleensähän tämä henkilö on biologinen äiti, jonka vauva tunnistaa jo muutaman päivän ikäisenä sekä äänestä että hajusta ja hieman myöhemmin myös kasvoista.
Kognitiiviseen teorisointiin en ota kantaa, paitsi sen, että etenkin vauvatutkimus on kautta aikojen liittänyt (suurena ja merkittävänä poikkeuksena on Freud)tämän teorisoinnin hyvin pitkälti empiriaan juurikin kokonaisuuden hahmottamiseksi.
Minä en ole mainitsemiasi kaikuja havainnut, ehkäpä siitä syystä, että meillä kyllä on mummit, papat ja kummit, hoitotäti, kaverit hoidosta ja harrastuksista lapsen elämässä tiiviisti mukana. Hoitopaikkoja ja hoitajia tarvittaessa on - isovanhemmat pitäisivät vaikka sen viikon putkeen jos vaan tämä "ylisuojeleva" äiti antaisi. Yö silloin tällöin käy mainiosti. Pidemmät pätkät tulee sitten joskus tulevaisuudessa. Kaikilla toki asiat eivät ole yhtä hyvin, suku ja läheiset asuvat kaukana tai jostain muusta syystä eivät ole osallisina, mikä on harmillista.
Varmaan jättäisin muutamiksi öiksi (mummille ja ukille) sellaisen kouluikäisen.
Jos nyt olisi miehen kanssa pakko jonnekin mennä ilman tyttöä, mikä tosin kuulostaa aika kummalliselta :-/
Nuppinikkarilla on aika hyvä suositukset.
Peesaan ihan täysiä :-) alaa itsekin "ihan hintsun" verran opiskelleena.
Hyvä huomata, että joku muukin "tiukkismarttyyri" äiti täältä löytyy :). Kaikkea se opiskelu teettääkin!
Niinpä ;-)
Olen varmaan pahimmasta päästä taaperoimetyksineni,
perhepeteineni, luomuruokineni, pitkine hoitovapaineni yms... ;-)
Sitä se opiskelu ja aikuisena lapsien hankkiminen teettää ;-)
Tiukkismarttyyri, heh ;-)
kommenttia on näköjään tullut. Osalla tuntu olevan aika pelottavan oloista kiihkoiluakin.
Taidan tosiaan luottaa omaan arvostelukykyyn koskien tätä asiaa.=)
näköjään tämä hoitoon jättäminen ja imetys ovat sellaisia asioita, joista ollaan jyrkästi eri mieltä ja ei millään tavalla hyväksytä toisten päätöksiä ja sovelluksia toiseen suuntaan. Ai niin, alatiesynnytys vs. sektio kuuluu samaan kategoriaan.
Ja missään näissä ei välttämättä kaikki mene oppikirjojen mukaan, tai mahdollisia haittavaikutuksia ilmene, joskin niistä varoitellaan. Usein asiat saattavat mennä juuri päinvastoin.
Sektiosta saattaa äiti sekä lapsi toipua paremmin, vaikka yleinen käsitys on toisin päin.
Pitkään imetetty lapsi saattaa hyvinkin sairastella astmaa ja sensemmoista korvikeruokittua enemmän.
Lapsi voi myös tramatisoitua paljon helpomminkin ja monista muista asioista kuin hoitoon jättämisestä.
Ja vaikka kuinka näistä asioista huolimatta tai niistä johtuen olisi todella hyvä ja rakastava äiti/vanhempi, silti saa kritiikkiä heti jos yrittää poiketa ns. ohjenuorasta...
Ja pahinta on, että arvostelijat, jotka jyrkkinä paasaavat omia oppikirjamielipiteitään, eivät todellisuudessa tiedä muiden perheiden asioista ja niihin vaikuttavista syistä hölkäsen pöläystä.
Juuri tästä syystä maalaisjärjen ja hyvän arvostelukyvyn käyttäminen ja lastenhoitotapojen soveltaminen tulisi aina sovittaa oman perheensä elämäntilanteeseen, eikä liikaa kuunnella toisten mielipiteitä ("faktoja"), tai ainakaan ihan varauksettomasti.