...itseeni. Vituttaa aivan suunnattomasti olla näin ujo. Ongelmia ilmenee varsinkin näissä naisjutuissa. En oo ehkä mikään maailman parhaimman näkönen, mutta ainakin muutama muija jaksaa kiusata mua katseellaan. Niin ja käytän sanaa kiusata koska siltä se musta tuntuu. Sillä tiedän että en uskalla mennä puhumaan sille. Ja vielä kun tietää että oon sen mielestä ainakin jossain mielessä kiinnostava niin tulee "vähän" paineita. Ja ei kukaan halua tulla mulle puhuun kun oon niin epäsosiaalinen(?). Lukiossa kun yksi tytsy katsoi mua aina kun mut näki hellästi silmiin olin varmaan puoli vuotta vaiheilla uskallanko mennä puhuun vai en(gaad, se eukko pyörii joskus vieläkin mielessäni), en uskaltanu, ja sitten olikin jo lukio käyty. Ja se vituttaa kun ihastuksia tulee ja menee, mutta ei oo edes koskaan uskaltanu puhua mitään. Ja muutenkin mun ihastukset on toistaiseksi vaan ulkonäköön/yleiseen olemukseen perustuvia(voi vain arvailla mita sisällä hilluu), vaikuttaa ehkä pinnalliselta mutta kun ei pääse koskaan lähituntumaan niin mita muutakaan voi. "Pinnallisena" ihmisenä tiedän kyllä että mussa on jotain hyvääkin, mulla on hyvä(tai siis oon ite tyytyväinen) varsi eli vartalo lähinnä sen ansiosta että oon purkanu energiaa enemmän urheiluun&rautaan kuin ihmissuhteisiin.Älkää nyt käsittäkö väärin -en oo omahyväinen.Ja en varmaan olis tympeä tulis mulle sitten minkänäkönen tyttö tahansa puhumaan. Vaikka helposti mä en avaudu tunteistani.
Voi vittu ku tuli nyyhky... Ja te varmaan luulette että mä oon joku 14v, olisinkin, 20 on ollu täynnä jo hyvän aikaa. Aika säälittävää vaikka itse sanonkin. En mä tosin itseäni sääli vaikka niin sanoinkin, eikä teidänkään tarvi.
Voi vittu ku tuli nyyhky... Ja te varmaan luulette että mä oon joku 14v, olisinkin, 20 on ollu täynnä jo hyvän aikaa. Aika säälittävää vaikka itse sanonkin. En mä tosin itseäni sääli vaikka niin sanoinkin, eikä teidänkään tarvi.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Voin kertoo et oon ite kokenu melkein samanlaisen tapauksen... Yks mua vuoden vanhempi poika oli kiinnostunu musta yläasteella... Se teki kaikkensa et mä olisin kiinnittänyt siihen huomioni ja niinhän mä kiinnitinkin.... mutta kuten aina "kaverit" olivat sotkemassa kaiken... Ne alisti mut itsensä alapuolelle ja kaikki mitä mä sanoin oli väärin... joten sen takia en uskaltanut sanoo tälle pojalle mitään ja se vaan jakso ladella kohteliaisuuksia koko ajan.... Sen jälkeen se läks lukioon eikä me pahemmin nähty muuta ku sit vasta ku menin amikseen... Huomasin kyl et se tuijotteli mut ei sanonu mitään.. Ja mä tuijotin takas... Sit en nähny sitä poikaa vähään aikaan... Nyt taas näin sen juhannuksena ja mun tunteet heräs uudestaan sitä poikaa kohtaan ja huomasin, että silläkin on jotain tunteita vieläkin mua kohtaan... olisin voinu jutellakin sen kans.... mut mokasin taas kerran... :(
Se miten pääsin siitä "olotilasta" pois tapahtui itsetunnon kohentamisella(Korkeimman ansiosta).
Sitten kun voi luottaa itseensä, niin jotenkin kaikki asiat näkee ihan eri tavalla ja ihminen alkaa muuttua sisäisesti.
Ajattelepa asiaa ensin ihmisen näkökulmasta. `No, nyt kyllä nolaan itseni...`.
Ajattele sitten asiaa Jumalan näkökulmasta. Eikö tunnu pieneltä asialta! Pieni ihminen taivaankannen alla kohtaa toisen ihmisen, tapahtuipa mitä hyvänsä, niin mikä siinä voisi noloa olla. Kumpi sinulle on tärkeämpää: ihmisten mielipide vai Jumalan näkemys sinusta?
Vaikka ihmiset sanoisivat mitä tahansa sen jälkeen, jos et saanut valloitettua jotakuta, niin älä välitä heistä -- Jumala kyllä tietää, että olit rohkea ja teit niinkuin halusit omana itsenäsi. Voit kävellä sen jälkeen katse ihan yhtä vakaana kuin aina ennenkin, sanoivat muut mitä tahansa.
Tuli melkein sellainen olo että jos olisit minun ystäväni auttaisin sinua tuossa tilanteessa, ja laittaisin sinut uskomaan itseesi, itse en ole muuten tuollaisesta kärsinyt kuin että olen aina ollut tosi ujo. mutta en enää niin pahasti kuin aiemmin, ihmisiähän ne muutkin on.