Niin, siis olen terapian tarpeessa, tiedän sen itsekin, masennuksen takia.
Mutta pelkään mennä terapeutille koska alan itkemään. Olen kamalan herkkä luonne ja itku pääsee herkästi, itseasiassa tälläkin hetkellä kirjoittaessani silmät kostuvat siitä mielipahasta mitä tunnen.
Olen ollut ''virallisesti'' masentunut vuoden verran. Työt ei maistu, en ole vieläkään kolme vuotta valmistumiseni jälkeen, päässyt tekemään alani töitä, koska olen ollut liian valikoiva tehtävissä. Olen siis sitten tyytynyt ihan ''duunarihommiin'' ja raatanut välillä kovastikin palkkani eteen. ikää on siis 22v. ja olen tyttö.
Olen kuitenkin ollut kova yrittämään ja tekemään töitä mutta nyt tuntuu siltä, että mitä tahansa työ mitä teenkin, ei tule kestämään itseni takia. Masennun helposti, jos työ ei olekaan sitä mitä odotin. Sitten etsin uutta ja kierre on valmis.
Pelkään kamalasti sitä että joudun jollekin avautumaan ongelmistani. Enkä halua että joku näkee missä tilassa olen (siis muu kuin avopuolisoni).
Pelkään että avopuolisonikin jättää minut, onhan meilläkin velkaa, ja minun pitäisi yhtälailla pystyä maksamaan vuokra ja muut menot. Siis olla töissä. Se on erittäin stressaavaa. Tuntuu etten ole riittävä, ja että kaikki olisi paremmin ilman minua.
Mutta pelkään mennä terapeutille koska alan itkemään. Olen kamalan herkkä luonne ja itku pääsee herkästi, itseasiassa tälläkin hetkellä kirjoittaessani silmät kostuvat siitä mielipahasta mitä tunnen.
Olen ollut ''virallisesti'' masentunut vuoden verran. Työt ei maistu, en ole vieläkään kolme vuotta valmistumiseni jälkeen, päässyt tekemään alani töitä, koska olen ollut liian valikoiva tehtävissä. Olen siis sitten tyytynyt ihan ''duunarihommiin'' ja raatanut välillä kovastikin palkkani eteen. ikää on siis 22v. ja olen tyttö.
Olen kuitenkin ollut kova yrittämään ja tekemään töitä mutta nyt tuntuu siltä, että mitä tahansa työ mitä teenkin, ei tule kestämään itseni takia. Masennun helposti, jos työ ei olekaan sitä mitä odotin. Sitten etsin uutta ja kierre on valmis.
Pelkään kamalasti sitä että joudun jollekin avautumaan ongelmistani. Enkä halua että joku näkee missä tilassa olen (siis muu kuin avopuolisoni).
Pelkään että avopuolisonikin jättää minut, onhan meilläkin velkaa, ja minun pitäisi yhtälailla pystyä maksamaan vuokra ja muut menot. Siis olla töissä. Se on erittäin stressaavaa. Tuntuu etten ole riittävä, ja että kaikki olisi paremmin ilman minua.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Ensinnäkin olet masentunut ja kaipaat sairaslomaa. Minulla on myös kokemusta ihmisestä, joka ei tule työpaikalla toimeen. Jostain syystä sinulle on vaan kertynyt aina niitä työpaikkoja, joissa et viihdy ja herkkä luonteesi varmaan vaikuttaa siihen myös.
Nyt tarvitset siis lomaa. Stressaaminen lisääntyy masennuksen myötä ja pikkuasiatkin painaa silloin alas. Ota iisisti!
Tarvitset toki terapiaa, mutta älä murehdi itkemistä, sillä itkeminen on terapeuteille ihan arkipäiväinen asia, jota he näkevät joka päivä töissään. Itkeminen on inhimillistä. Avopuolison olkapää on hyvä asia, mutta silloin kun ongelmat ovat niin isoja että ammattiauttajaa tarvitaan, alkaa avopuolisonkin voimat hiipua, eikä häntä pidä kuormittaa liikaa.
Terapiassa olennaista onkin se, että syntyy hyvä suhde terapeutin ja asiakkaan välille. Kaikki terapeutit eivät suinkaan ole juuri sinulle sopivia! Sinun on ehkä kokeiltava paria kolmea ennen kuin löydät sen oikean.
Pääset kyllä masennuksesta! Älä murehdi velkoja. Jos nyt raadat velanmaksun eteen, palat loppuun ja sitten ei teillä maksetakaan velkoja moneen vuoteen enää, kun rahat menee sinun korjaamiseesi ja burnoutista toipuminen todella kestää!
sinua terapiaan. Siellä terapeutti on sinua varten ja sun tukenasi ja puolellasi. Olen itsekin herkkä ja itkenyt kerran esimieheni huoneessa töissä. Hän on mies ja minä olen mies. Ei kannata kokea herkkyyttään negatiivisena asiana pelkästään.
Niin, mietipäs mitä pelkäät, jos itket.
Jotenkin tunnistin itseni nuorempana. En minäkään voinut itkeä muiden kuin mieheni edessä.
Olen kärsinyt paniikista ja ahdistuksesta, olen kerännyt itselleni paljon sellaista, josta minun on pakko selvitä, minun on pakko olla hyvä,minun on pystyttävä. No niinpä.. enkä ole voinut näyttää haavoittuvaisuuttani. Kaikki kävi raskaaksi, oli pakko mennä psykologille. Huomasin mennessäni, että siellä oli nippu nenäliinoja pöydällä, ihan siinä käsillä. Tajusin, että itkee täällä muutkin. Niinpä en enää välittänyt, annoin tulla, jos itketti. Nykyisin olen jo uskaltanut ystäväni edessäkin itkeä. Ei siinä mitään tapahtunut, minusta tuli kai inhimillisempi vain ja ystäväni ihan selvästi halusikin tukea,löysi niin oikeita sanoja.
Joten anna tulla vaan, yksi ongelmasi avain lienee juuri se, että uskallat näyttää tunteesi. Se helpottaa.. Sinun ei tarvitsekaan olla vain ja ainoastaan suoriutuja, voit näyttääkin surusi.
terapiaan ja itkin silmät tihrussa miten vaikeata minulla on välillä.
eikä minua edes hävettänyt itkeä siellä, terapeutti oli siellä minua varten enkä takuulla ole ensimmäinen joka hänen vastaanotollaan itkee. jälkeenpäin tuli parempi olo ja odotan innolla seuraavan viikon terapia istuntoa.