Hei,
Olen kärsinyt mielenterveysongelmista jo pitkään. Diagnooseina on syömishäiriön lisäksi v.2002 annettu skitsoaffektiivinen häiriö. v.2004 arveltu olevan ADHD, v.2007 epävakaa persoonallisuus -rajatilatapaus.
Syömishäiriöistä en kärsi enää, vaikka se onkin aiheuttanut refluksitaudin tyyppisiä oireita. Noista toisista en jaksa itse arvuutella. En kuitenkaan ole tasapainossa, enkä voi henkisesti hyvin.
Noh, kirjoitin kuitenkin tänne, sillä minua mietitytää viimeaikoina kokemani paniikkikohtaukset.
Ne ovat niin pirun todellisia oireita, etten millään jaksaisi uskoa, että ne johtuvat psyykkeestä.
Olen muutenkin viime vuosina ollut erittäin herkkä aistimaan, kun kehossani "on" jotain vikaa. Toisin sanoen hätkähdän heti, jos fyysisessä kehossani tapahtuu jotain. Näin nämä minun viimeaikaiset paniikkihäiriönikin ovat alkaneet.
Viimeyönä uskaltauduin nukkumaan yksin kotona ensimmäistä kertaa viikkoon. Kaikki mieni hyvin kunnes olin nukahtamaisillani. Sitten se iski. Ihmeellinen olo päälaella. Rauhottelin itseäni ja hoin, että se on mitä luultavimmin neuroleptin vaikutus, mikä tuntuu hassulta. (Syön Seroquel, 100 mg illassa)
Nousin ylös ja kävin vessassa. Huimasi. Pakotin itseäni ajattelemaan selkeästi ja menin takaisin makuulle. Keskityin hengittämiseen. Sitten se paheni.
Yhtäkkiä tunsin, miten en saa henkeä. Se tunne on oikeastaan pikemminkin sellainen, että hegitys lamaantuu. Hengitän, mutta se on raskasta ja mieleeni tunkeutuu väkisin paniikki. Entä jos kehoni unohtaa miten hengittä. Yritän taas nousta, mutta huimaa ja on niin huono olo, etten kykene. Tungen tyynyjä jalkojen alle ja yritän rauhiottua. Se ei kuitenkaan onnistu, joten kompuroin paniikissa ylös hakemaan puhelinta. Tässä vaiheessa minulla on sellainen epätodellinen kamala olo. En muista missä puhelimeni on ja tunnen samalla miten tajunnan taso laskee...
En kuitenkaan kuollut eilen, vaikka se tuntui siltä. Ilta sai sellaisen päätöksen, että soitin isälle ja hän lupasi tulla minua hakemaan 30 km päästä kotiinsa. Olen siis lähipiirissä ns. tuttu tapaus, eikä tällaiset yllätä ketään muuta kuin itseni.
Soitin myös jossain vaiheessa isää odotellessa 112-numeroon (nolottaa näin jälkeenpäin), mutta sekin suloiselta kuulostanut mies sanoi, että kuulostan harvinaisen selväpuheiselta tekeäkseni kuolemaa. Tämän jälkeen häiritsin vielä entistä äitipuoltani keksellä yötä. Se oli kamalaa. En saanut henkeä, maailma pyöri ja olin täysin varma, että minulla on joku fyysinen vika.
Kävimme isäni kanssa ensiavun kautta, missä rauhoituin viimein. Verenpaine, pulssi ja happisaturaatio oli täysin normaalit.
En enää tiedä mitä itseni kanssa tehdä. Olen 24-vuotias nainen, enkä pysty elämään itsenäistä elämää. Mielessä on pyörinyt 100 vaihtoehtoja. Entä jos minulla on diabetes? Vai johtuvatko nämä oireet osin niska / hartiaseudun tulehdustilasta? "Kuitenkin sairastan syöpää" jne.
Todennäköisin vaihtoehto on, että kyse on psyykkeestä. En vain haluaisi hyväksyä sitä, en sitten millään.
Elämä on ajoittain harvinaisen julmaa.
Rukoilen, että kaikki jonain päivänä järjestyy ja, että pystyn elämään "normaalia" elämää. En haluasi olla jatkuvasti toisten taakkana.
Olen kärsinyt mielenterveysongelmista jo pitkään. Diagnooseina on syömishäiriön lisäksi v.2002 annettu skitsoaffektiivinen häiriö. v.2004 arveltu olevan ADHD, v.2007 epävakaa persoonallisuus -rajatilatapaus.
Syömishäiriöistä en kärsi enää, vaikka se onkin aiheuttanut refluksitaudin tyyppisiä oireita. Noista toisista en jaksa itse arvuutella. En kuitenkaan ole tasapainossa, enkä voi henkisesti hyvin.
Noh, kirjoitin kuitenkin tänne, sillä minua mietitytää viimeaikoina kokemani paniikkikohtaukset.
Ne ovat niin pirun todellisia oireita, etten millään jaksaisi uskoa, että ne johtuvat psyykkeestä.
Olen muutenkin viime vuosina ollut erittäin herkkä aistimaan, kun kehossani "on" jotain vikaa. Toisin sanoen hätkähdän heti, jos fyysisessä kehossani tapahtuu jotain. Näin nämä minun viimeaikaiset paniikkihäiriönikin ovat alkaneet.
Viimeyönä uskaltauduin nukkumaan yksin kotona ensimmäistä kertaa viikkoon. Kaikki mieni hyvin kunnes olin nukahtamaisillani. Sitten se iski. Ihmeellinen olo päälaella. Rauhottelin itseäni ja hoin, että se on mitä luultavimmin neuroleptin vaikutus, mikä tuntuu hassulta. (Syön Seroquel, 100 mg illassa)
Nousin ylös ja kävin vessassa. Huimasi. Pakotin itseäni ajattelemaan selkeästi ja menin takaisin makuulle. Keskityin hengittämiseen. Sitten se paheni.
Yhtäkkiä tunsin, miten en saa henkeä. Se tunne on oikeastaan pikemminkin sellainen, että hegitys lamaantuu. Hengitän, mutta se on raskasta ja mieleeni tunkeutuu väkisin paniikki. Entä jos kehoni unohtaa miten hengittä. Yritän taas nousta, mutta huimaa ja on niin huono olo, etten kykene. Tungen tyynyjä jalkojen alle ja yritän rauhiottua. Se ei kuitenkaan onnistu, joten kompuroin paniikissa ylös hakemaan puhelinta. Tässä vaiheessa minulla on sellainen epätodellinen kamala olo. En muista missä puhelimeni on ja tunnen samalla miten tajunnan taso laskee...
En kuitenkaan kuollut eilen, vaikka se tuntui siltä. Ilta sai sellaisen päätöksen, että soitin isälle ja hän lupasi tulla minua hakemaan 30 km päästä kotiinsa. Olen siis lähipiirissä ns. tuttu tapaus, eikä tällaiset yllätä ketään muuta kuin itseni.
Soitin myös jossain vaiheessa isää odotellessa 112-numeroon (nolottaa näin jälkeenpäin), mutta sekin suloiselta kuulostanut mies sanoi, että kuulostan harvinaisen selväpuheiselta tekeäkseni kuolemaa. Tämän jälkeen häiritsin vielä entistä äitipuoltani keksellä yötä. Se oli kamalaa. En saanut henkeä, maailma pyöri ja olin täysin varma, että minulla on joku fyysinen vika.
Kävimme isäni kanssa ensiavun kautta, missä rauhoituin viimein. Verenpaine, pulssi ja happisaturaatio oli täysin normaalit.
En enää tiedä mitä itseni kanssa tehdä. Olen 24-vuotias nainen, enkä pysty elämään itsenäistä elämää. Mielessä on pyörinyt 100 vaihtoehtoja. Entä jos minulla on diabetes? Vai johtuvatko nämä oireet osin niska / hartiaseudun tulehdustilasta? "Kuitenkin sairastan syöpää" jne.
Todennäköisin vaihtoehto on, että kyse on psyykkeestä. En vain haluaisi hyväksyä sitä, en sitten millään.
Elämä on ajoittain harvinaisen julmaa.
Rukoilen, että kaikki jonain päivänä järjestyy ja, että pystyn elämään "normaalia" elämää. En haluasi olla jatkuvasti toisten taakkana.
Vastaukset 4
Vanhimmat
yöllisistä tuntemuksistasi toi minulle elävästi mieleen nuoruuteni paniikkikohtaukset juuri illalla nukkumaan mennessä. Jännä juttu se tunne päälaella, kun minulle löytyi paniikkiin tepsivä lääkitys, viimeinen oire, joka jäi, oli sellainen kuuma, kihelmöivä aalto päälaella. Sitten sekin hävisi.
En ole parantunut, mutta pysyn oireettomana jatkuvalla lääkityksellä. Muutin pois lapsuudenkodistani vasta melkein 25-vuotiaana. Siitä on nyt 20 vuotta, ja olen tänä aikana hankkinut ammatin ja perustanut perheen.
Minulla on sellainen käsitys, että huoli ja pelko omasta terveydentilasta kuuluu myös ahdistuneisuuteen, ei pelkästään paniikkihäiriöön. Olin itse nuorena mielestäni milloin minkäkin sairauden runtelema ja varmasti kuolemaisillani. Ei minun ole vieläkään ajoittain helppoa niellä sitä, että en parane, mutta olen kiitollinen siitä, että sopiva lääkitys löytyi. Mielen häiriöt ovat myös fysiologisia ja kemiallisia häiriöitä. Lääkkeet auttavat aivojamme toimimaan paremmin. Jos et ole lukenut mielen ongelmien fysiologisesta taustasta, suosittelen sitä. Ei kukaan voi olla "normaali", jos aivotoiminnassa on ongelmia.
Minulla on itselläni ollut läheisiä, jotka eri syistä johtuen tarvitsivat paljon apua. He eivät olleet minulle taakka, vaan ajattelin, että taakka oli heidän kannettavanaan. Autoin heitä mielelläni niin kauan kuin he apua tarvitsivat.
Tämä oli vain minun ajatukseni asiasta, ota vastaan kaikki apu, jonka voit saada. Täällä on myös hyvin viisaita kirjoituksia ja kommentteja, kannattaa lukea. Kaikkea hyvää!
somaattiset sairaudet, kuten diabeteksen.
Kuulostaa niin tutulta...
Tai siis itsellä ei ole ehkä noin pahasti käynyt, mutta mulla on päivittäistä huimausta ja silloin tällöin hengenahdistustakin.
Diagnoosina paniikkihäiriö.
Ja tämä pilaa koko elämän.
Aina pelottaa että on esim. aivokasvain.
hei! Laitatko mail.osoitteesi tänne palstalle?Olisi mukava jutella samoista ongelmista kärsivän kanssa.