Olen kyllästynyt ja väsynyt elämääni totaalisesti.
Synnyin vanhoillislestadiolaiseen perheeseen kahdeksantena lapsena ja sisaruksia minulle on suotu lähemmäks 20 (tarkempaa lukua en anna, koska minut saatettaisiin tunnistaa).
Olen elänyt ikäni sisarusten varjossa. Lapsena olin ujo ja hiljainen. Kärsin kotikiusaamisesta. Minua pidettiin huonompana, ja huono itsetunto on seurannut minua aikuisiälle asti. En ole koskaan onnistunut haalimaan vl:istä kavereita itselleni. Olen joko epävarma, tai oikeasti jollain lailla erilainen. Selät kääntyvät helposti. Olen yrittänyt kysyä veljiltä neuvoja, miten menetellä, mutta he pitävät mua lähinnä vain hulluna. Heidän kun ei tarvi tällaisia miettiä.
Olen käpertynyt sisään päin. Vaikka epäuskoisten seurassa olen puhelias ja tulen niiden kans toimeen, seuroissa tilanne on ihan toinen. Siellä olen yksin. Ei ketään, jonka kans puhua, mitä nyt joskus harvoin joku vanha ihminen käy kysymässä, että kenenkäs poikia se sinä olet?
Töissä viihdyn erittäin hyvin ja työkaverini ovat kivoja. Nyt, kun välini työkavereihini on syventynyt, houkutus osallistua heidän menoihin on suuri. Olen käynytkin muutamia kertoja heidän kans baareissa, mutta koska tämä on pieni kaupunki, "kiinnijäämisen" riski on kova.
Haluaisin kyllä uskovaisia kavereita, mutta en vain niitä ole onnistunut saamaan. Nyt olenkin väsynyt lestadiolaisuuteen. En ole jaksanut enää käydä seuroissa. Lähipiiri on ihmetellyt, mutta en jaksa selittää, miksi en jaksa. Tosin sanoin vanhemmille, ettei mulla oo kavereita. Heille se selitys ei riittänyt. Sain vain kuulla, että eihän Jeesuskaan sitä ja tätä...
Oikein ei sillä hetkellä jaksanut se paasaus kiinnostaa.
Välillä on pyörinyt mielessä myös itsemurha, sillä uskon kieltäminen tuntuu jotenkin ylitsepääsemättömän vaikealta. En tiedä miksi sitä pelkään. Oikeastaan aikamoisen kaksijakoinen tilanne, sillä toisaalta haluaisin olla uskovainen, mutta toisaalta en, koska en koe sitä porukkaa kodikseni. Olen aina tuntenut siellä itseni ulkopuoliseksi.
Olisi kiva, jos olisin yhtähyvin liikkeessä sisällä, kuin useimmat, joilla näyttää menevän vielä hyvin. Rauhanyhdistyksellä vilisee iloisia kasvoja ja kaikkialla käy puheensorina. Minä ehkä ainoana olen kyyhöttänyt yskin siellä ja saanut osakseen selän kääntämisiä.
Synnyin vanhoillislestadiolaiseen perheeseen kahdeksantena lapsena ja sisaruksia minulle on suotu lähemmäks 20 (tarkempaa lukua en anna, koska minut saatettaisiin tunnistaa).
Olen elänyt ikäni sisarusten varjossa. Lapsena olin ujo ja hiljainen. Kärsin kotikiusaamisesta. Minua pidettiin huonompana, ja huono itsetunto on seurannut minua aikuisiälle asti. En ole koskaan onnistunut haalimaan vl:istä kavereita itselleni. Olen joko epävarma, tai oikeasti jollain lailla erilainen. Selät kääntyvät helposti. Olen yrittänyt kysyä veljiltä neuvoja, miten menetellä, mutta he pitävät mua lähinnä vain hulluna. Heidän kun ei tarvi tällaisia miettiä.
Olen käpertynyt sisään päin. Vaikka epäuskoisten seurassa olen puhelias ja tulen niiden kans toimeen, seuroissa tilanne on ihan toinen. Siellä olen yksin. Ei ketään, jonka kans puhua, mitä nyt joskus harvoin joku vanha ihminen käy kysymässä, että kenenkäs poikia se sinä olet?
Töissä viihdyn erittäin hyvin ja työkaverini ovat kivoja. Nyt, kun välini työkavereihini on syventynyt, houkutus osallistua heidän menoihin on suuri. Olen käynytkin muutamia kertoja heidän kans baareissa, mutta koska tämä on pieni kaupunki, "kiinnijäämisen" riski on kova.
Haluaisin kyllä uskovaisia kavereita, mutta en vain niitä ole onnistunut saamaan. Nyt olenkin väsynyt lestadiolaisuuteen. En ole jaksanut enää käydä seuroissa. Lähipiiri on ihmetellyt, mutta en jaksa selittää, miksi en jaksa. Tosin sanoin vanhemmille, ettei mulla oo kavereita. Heille se selitys ei riittänyt. Sain vain kuulla, että eihän Jeesuskaan sitä ja tätä...
Oikein ei sillä hetkellä jaksanut se paasaus kiinnostaa.
Välillä on pyörinyt mielessä myös itsemurha, sillä uskon kieltäminen tuntuu jotenkin ylitsepääsemättömän vaikealta. En tiedä miksi sitä pelkään. Oikeastaan aikamoisen kaksijakoinen tilanne, sillä toisaalta haluaisin olla uskovainen, mutta toisaalta en, koska en koe sitä porukkaa kodikseni. Olen aina tuntenut siellä itseni ulkopuoliseksi.
Olisi kiva, jos olisin yhtähyvin liikkeessä sisällä, kuin useimmat, joilla näyttää menevän vielä hyvin. Rauhanyhdistyksellä vilisee iloisia kasvoja ja kaikkialla käy puheensorina. Minä ehkä ainoana olen kyyhöttänyt yskin siellä ja saanut osakseen selän kääntämisiä.
Vastaukset 16
Vanhimmat
Mitä tuhlaat elämäsi lahkolaisena. Et sinä siitä Jeesusta löydä. Pyhä apostolinen katolinen kirkko on se seurakunta jonka Kristus perusti. Tervetuloa äitikirkon tykö. Taatusti saat parempia keskustelukavereita ja pääset Jumalaakin lähemmäksi.
vl-herätysliikkeestä ennen kuin menetät järkesi.
http://www.hakomaja.net/sekalaista/askeleet-irti-srksta
Vaikutat selvästikin uskonnon uhrilta. Kannattaa katsoa tänne.
http://www.uskontojenuhrientuki.fi/
Voit kokeilla myös erilaisia auttavia puhelimia.
http://www.uskontojenuhrientuki.fi/mista-apua-kun-uskonto-ahdistaa/auttavat-puhelimet
Ehkä kysymys onkin asenteestasi, halusta irrottautua ja lähteä maailman teille. Ja se tuntuu todennäköisemmältä vielä kun haet itsellesi tukea tältä palstalta. Haluat luoda ikäänkuin torjuntamuurin uskovaisiin. Koska sanot pärjääväsi hyvin ei-uskovien ja työkaveriesi kanssa, niin varmasti pärjäät siellä seurakuntassasi yhtälailla. Hekin ovat keskimäärin samanlaisia ihmisiä kuin muutkin.
oma kokemus oli, että ahdistuin ry:llä suunnattomasti. Luulen syynä olleen sen, että ihmiset nyt vain tulivat sinne, koska oli pakko ja poisjääminen olisi ollut noloa. Kyyttämisen tunne oli myös koko ajan läsnä. Sellaista en ole koskaan tuntenut taviksien kanssa ollessa. Töissä ja koulussa jokainen voi tehdä hommansa hyvin ja tulla hyväksi jätkäksi muiden silmissä, mutta ry:llä istuminen on jotain ihan muuta. Se on hengellinen tilaisuus, eikä moni varmaan kaipaa ylenmäärästä hengellisyyttä ja pakkouskonnon syöttöä elämäänsä. Sekin helposti aiheuttaa aihdistusta, kun tuntuu, että muut ovat uskossaan onnellisia ja itse ei tunne sitä tunnetta. Tulee ulkopuolinen olo ja silloin on minun mielestä paras lopettaa tuo "harrastus" ja keskittyä sellaiseen, mikä oikeasti kiinnostaa.
Minulla on ollut aina halu pysyä uskovaisena ja saada niitä uskovaisia kavereita. Ei ole halua irrottautua, mutta olen irtaantumassa tätä menoa. Irtaantumista siksi, koska ajattelumaailmani on muutoksessa. Tähän johtuu se, että olen joutunut valitsemaan epäuskoisia kavereita, kun uskovaisia en ole onnistunut hankkii. Mielellään sitä on sellaisten kans, joiden kans voi puhuakki jotain. Jotka eivät käännä selkää.
Ja joiden kans voi tehdäkin jotain.
Nämä paikkakuntamme uskovaiset lähtevät vain pakoon. Ja kova työ saada selville, mitä ne tekee milloinkin.
Olen kokeillut kahta keinoa haalia vl-kavereita:
Pyytämällä heitä kylään, tai kysymällä voitaisko tehdä jotain. Ensimmäiseen olen yleensä saanut vastaukseksi. Kuhan kerkeän. Toiseen, että taidampa mennä nukkumaan.
Se niistä yrityksistä. Väkisin en rupea "ottaa" niitä kavereiksi.
Itse kans nuorena flikkana kaipasin vl-kavereita. Ei-vl-kavereita minulla oli ja ovat samat tyypit edelleen "remmissä". Olisi vain ollut mukava, että olisi suviseuroissa ja tavallisissa seuroissakin ollut kavereita, ettei yksin tai äiteen kanssa tarvinnut kierrellä. Sain sitten kyllä hyviä ystäviä vl:ien joukostakin ja elin tiiviimmin vl-elämää. Sittenpä se taas lukion jälkeen pakka hajosi. Toiset meni naimisiin, hankki perheen.. Minä seilasin maailman turuilla. Kävin kyllä seuroissa ja yritin tutustella paikallisiin vl-nuoriin, missä sitten milloinkin olinkin, mutta jotenkin se jäi semmoiseksi teennäiseksi, pintapuoliseksi. Johtui kai osin omasta mielentilastani: sanojasi lainaten "ajattelumaailmani oli muutoksessa". Vl-parannustakin välillä tein, vaan se oli aina semmosta väkisin yrittämistä, ei ollut enää sydän mukana. En enää uskonut niin kuin vl:ssa opetetaan.
Nyttemmin olen löytänyt hengellisen kotini ortodoksisuudesta. Niissä piireissä on lähinnä tuttavia. Kaikki ovat kyllä älyttömän ystävällisiä ja lämpimiä. Mutta todelliset ystäväni on niitä vanhoja lapsuudenaikaisia ja uusia ei-vl:iä. Osa ystävistäni on vl:iä. Läheisimmät ystäväni eivät kuitenkaan kuulu vl:suuteen.
Toivon sulle siunausta ja johdatusta elämän poluillesi.
Olen tietyllä tapaa itsekkin kokenut samaa, siis että ei ollut ystäviä nuorempana.
Nyt jälkeinpäin aateltuna se on ollut suuri siunaus, että ei ole ollut. Jos minulla olisis ollut, voisin vain miettiä, että olisinko saanut kaiken sen mitä nyt olen saanut?
Nyt vähän vanhempana, voisin sanoa, että ystäviä on enemmän kuin tarvii.
En tiedä minkä ikäinen olet, mutta vaikka nyt tuntuu vaikealta, kannattaa luottaa Jumalan johdatukseen, ja aatella että kyllä se Jumala minuakin siunaa ja antaa kaiken sen mitä tarviin.
Voi olla että tulet jälkeinpäin huomaamaan saman kun minä.
Myös Jobia koeteltiin rajulla tavalla; hän menetti kaiken, omaisuuden, perheen ja terveydenkin. Mutta Jumala siunasi hänet ja hän sai kaksinverroin kaiken takas.
Todella noloa on alistuva suhatutumisenne lähimmäisen ongelmiin, oi erehtymätön työvaliokunta.
Jotenkin tuntuu hullulta, että yhtäkkiä voisinkin saada kavereita vl-piireistä, kun en ole tähänkään mennessä saanut. Ehkä pitäisi muuttaa jonnekin kauas, mutta onko sittenkään taattu, että mulle siunaantuu uskovaisia kavereita. Toinen asia on se, että yksin uudelle paikkakunnalle muutto tuntuu minulle vaikealta. Epäonnistumisen pelko on kova. Entä jos en saa sieltäkään vl-kavereita. Entä, jos en saa mitään kavereita. Täällä olen saanut epäuskoisia kavereita ja sekin on mielestäni parempi, kun ei kavereita lainkaan.
Aloitus on bluffia ja trollausta.
Kirjoittaja on nuorehko nainen, ei VL.
Kaikkeen soopaan tekin takerrutte vastaamaan.
(En ole VL, mutta tunnen nämä veijarit)
Kiva, että sulla on tuollaiset selvännäkijän lahjat, mutta harmi vain, että et osaa käyttää niitä oikein.
En ole nainen, olen mies.
Olen syntynyt vl-perheeseen, mutta en osaa enää sanoa, olenko vl. Niin kahdenvaiheella tällä hetkellä olen.
Eroa rohkeasti uskonnollisesta hulluudesta ja hylkää aivopesijöiden sairaat opit.
Uskonnoton, normaali elämä on ihana asia.
Yst.terv.
Rehellinen Ystäväsi
Aloin lukea tätä palstaa, sillä olen ihmeissäni uskovaisten nuorten käytöksestä. Toisuskovaisia saa piikitellä, ei tunnu omatunto haittaavan.
Meissä tavallisissa uskovaisissa on paljon ihmisiä, joilla asiat ovat hyvin. Emme ryyppää, emmekä tuomitse ketään, esimerkiksi.
Olet hyvin tervetullut "pois" kyttäävästä laumasta. Kun olet sujut itsesi kanssa, sinulla on hyvä olla. Ehkä se pistää ajattelemaan laumasielut siellä teidän piireissänne.
Muista kuitenkin, että ulkopuolisuuden tunne vaivaa usein meitä muitakin ihmisiä.
Voimia sinulle ja onnea elämääsi! Olen saman läpikäynyt, sillä tuloksella, että olen saanut PALJON ystäviä ei-usk kavereista. Enkä oli enää "oikealla" tavalla uskovainen, mutta sydämessäni uskon niinkuin ennenkin ja nykyisin tulee huokaistua ylöspäin useammin kuin ennen!
Oli todella rankkaa aikaa se irtautuminen, mutta jostain syystä se kuitenkin oli tosi kasvattava kokemus raadollisine piirteineen. Tosi ystävät punnittiin ja yritän taistella katkeruuden siementä vastaan niitä "kavereita" kohtaan, jotka kohtelivat tylysti minua juuri silloin kuin olisin eniten tukea tarvinnut! Onneksi löysin elämänkumppanin, joka on samalla paras ystäväni!! Toivon samaa sinulle! Halit ja aurinkoisempaa syksyä!