Melkein 3 vuotta sitten käynnistynyt itsetutkiskelu- ja parannusprosessi saavutti tänään uuden merkittävän virstanpylvään. Tarinoin nyt ajankulukseni, koska ystäväni järjesti toisaalta iloisen yllätyksen mutta toisaalta se myös sekoitti tämän päivän ja huomisen aikataulut kokonaan uudestaan ja nyt minulla on luppoaikaa.
Tämä on tarina rakastuneesta, ujosta 24-vuotiaasta miehestä. Tarina alkaa ammattikorkeakoulun kirjastosta tänään ruokatunnilla.
Koska en ole vielä täysin päässyt eroon alunperin kolossaalisesta ujoudestani, jouduin järjestämään tilanteen jossa törmäisin häneen muka "vahingossa", vielä ei sentään ole kanttia vain kylmänviileästi marssia vastakkaisen sukupuolen juttusille, varsinkin tämän asian tiimoilta.
Onnekseni naismakuni on valtavirrasta suuresti poikkeva. Tarkoittaa käytännössä sitä että minua ulkoiselta olemukseltaan viehättävillä naisilla on suuremmalla todennäköisyydellä tyttö- kuin poikaystävä, eikä miespuolisia kilpakosijoita usein juurikaan ole. Väittävät sen näköisiä naisia rumiksi. En allekirjoita väitettä. Olen muuten pari vuotta pitänyt asiasta puolitietellistä muistinvaraista tilastoa, johon edellinen arvio perustuu. Kuitenkin, se on positiivista siinä mielessä että se ei v***ta läheskään yhtä kauan kun paljastuu ettei olisi ollut mitään saumoja kuin jos häviäisi paremmalle, tai pahimmassa tapauksessa huonommalle, mutta vertaiselleen.
(Huomaatte, että en maininnut henkisistä ominaisuuksista mitään. Niistä mainitsen joskus myöhemmin.)
Toki kyseisenlaisia naisia on harvassa ja kotiseudullani kirkonkylillä moisenlaiset nuoret naiset käytännössä joko pakotettiin sopeutumaan ummehtuneisiin normeihin tai suljettiin sosiaalisien ympyröiden ulkopuolelle. Eipä heistä yksikään ole tainnut jättää käyttämättä tilaisuutta muuttaa pois.
Päättelin kuitenkin hänen habituksestaan että saumoja voisi olla. Vaikutti myös mukavalta ja huumorintajuiselta likalta. Kevällä pari sanaa vaihdettiinkin, sen mitä ujoudeltani kykenin. Katseltiin toisiamme silmiin ja salaa ja ujosteltiin. Sitten tuli kesä, koulu loppui ja työt alkoi.
Minä tykkään tehdä töitä. Se on mukava kun tekee duunia josta saa rahaa jolla voi ylläpitää tai parantaa elämänlaatuaan. Tänä kesänä en olisi halunnut tehdä töitä, olisin halunnut takaisin kouluun. Elämäni tuskallisin kesä vaikka toisaalta ikinä en ole rahaa näin helpolla tienannut (en niin paljon kuin aikaisemmin mutta tuli se vähempi myös äärettömän kevyellä työllä).
Olin myös koko kesän yhtä hymyä (olen vieläkin), joka taas johtui yksinkertaisesti vastakkaiselta sukupuolelta saadusta huomiosta. Kaiken muun mukavan lisäksi päätti yksi aikaisemmin yhden yön (mistä tämä viestin alussa mainittu prosessi muuten käynnistyi) jälkeen minulle kylmettynyt vanha säätö yrittää jopa iskeäkin minua mutta sen sijaan päätin käyttää häntä sparrauskaverina - eli käytännössä olen nyt muutaman kuukauden harjoitellut hänellä miten pidetään yllä ja säädellään seksuaalista jännitettä kahden ihmisen välillä ja opetellut käyttäytymään oikein näiden jännitteiden vallitessa. Tylyä häntä kohtaan, ehkä, mutta onpahan tässä pieni oman lääkkeen maistattamisen henkikin. Minä kuitenkin tarvitsen harjoitusta sukupuoltenvälisestä suhdetoiminnasta enemmän kuin hän.
Mutta takaisin aiheeseen.
Lopulta tulee syyskuu ja paluu kouluun. Nyt on pakko toimia, ei pelkästään sen takia että itse haluan vaan myös siksi että menin tästä viehättyneisyydestäni ystävälleni joskus opiskelijabileissä päissäni mainitsemaan (tai no se kyllä arvasi mistä ja kenestä on kysymys ihan sanomattakin, mutta menin kuitenkin varmistamaan epäilyksensä).
Kun näin hänet koulun ravintolassa eilen, kiinnitin ensimmäisenä huomiota siihen miten hänen kasvonsa vaikuttivat kapeammilta kuin muistinkaan. Onko hän laihduttanut? Miksi, oi miksi täydellisen ruumiinrakenteen ja varmaan lähes ihanteellisen painoindeksin omaava nainen laihduttaa? Itsetunto-ongelmia? Masennusta? Viiltelyä?
Rauhoitun kun muistan että muistikuvani hänen ulkonäköön koulun oppimateriaalin verkkojakelupalvelun käyttäjärekisterin kuvaan joka on todennäköisesti melkein kaksi vuotta vanha ja tuossa iässä naisten kasvot tuppaavat ihan normaalistikin kaventumaan kun viimeinen lapsenpyöreys tekee lähtöä.
Koska olen iästäni ja olemuksestani huolimatta henkisesti näissä asioissa vielä teinipojan tasolla, päätin kuitenkin eilen vielä tarkkailla tilannetta ruokatunnin ajan. Tiedättehän. Jos vaikka ilmassa näkyy merkkejä kilpailusta tai *gulp* poikaystävästä. Tehtävä on sinänsä helppo, kyllähän kuka tahansa rakastunut ujo teinipoika on pannut merkille rakkautensa kohteen päivittäiset rutiinit sikäli kun niitä on sattunut havaitsemaan, miksei siis rakastunut ujo aikuinen mieskin?
Mitään ei kuitenkaan tapahdu. Selailen foorumeja kirjaston tietokoneella, teen ajoittain jopa jotain hödyllistäkin ja syrjäsilmällä välillä tarkkailen häntä. Hän lukee lehtensä loppuun rauhassa, ketään ei ilmesty varmistamaan pelkoni aihetta. Teen päätöksen suunnitelman toteuttamisesta lukujärjestyksensä osoittamana ajankohtana.
Tunnit alkavat, hän lähtee tunnilleen ja minäkin poistun kirjastosta, suunnitelmaa puiden.
Lähes vuorokautta myöhemmin istun jälleen tuon kirjaston tietokoneella, vilkuilen ruudun alakulmassa olevaa kelloa varmaan kymmenen sekunnin välein ja käyn mielessäni läpin nerokasta (näin jälkikäteen ajateltuna naurettavan naiivia) suunnitelmaani. Ongelmahan ei ole itse asian esittäminen, vaan se, miten pystyn mielestäni luontevasti järjestämään tilanteen jossa voin sen esittää. Sen verran tunnen itseäni että kun saan tönäistyä itseni "point of no returnin" ohi, pystyn toimimaan lähes refleksinomaisesti juuri kuten alunperin halusin.
Haukottelen. Valvoin melkein koko viime yön. Hän ei antanut minun nukkua.
...Jatkuu...
Tämä on tarina rakastuneesta, ujosta 24-vuotiaasta miehestä. Tarina alkaa ammattikorkeakoulun kirjastosta tänään ruokatunnilla.
Koska en ole vielä täysin päässyt eroon alunperin kolossaalisesta ujoudestani, jouduin järjestämään tilanteen jossa törmäisin häneen muka "vahingossa", vielä ei sentään ole kanttia vain kylmänviileästi marssia vastakkaisen sukupuolen juttusille, varsinkin tämän asian tiimoilta.
Onnekseni naismakuni on valtavirrasta suuresti poikkeva. Tarkoittaa käytännössä sitä että minua ulkoiselta olemukseltaan viehättävillä naisilla on suuremmalla todennäköisyydellä tyttö- kuin poikaystävä, eikä miespuolisia kilpakosijoita usein juurikaan ole. Väittävät sen näköisiä naisia rumiksi. En allekirjoita väitettä. Olen muuten pari vuotta pitänyt asiasta puolitietellistä muistinvaraista tilastoa, johon edellinen arvio perustuu. Kuitenkin, se on positiivista siinä mielessä että se ei v***ta läheskään yhtä kauan kun paljastuu ettei olisi ollut mitään saumoja kuin jos häviäisi paremmalle, tai pahimmassa tapauksessa huonommalle, mutta vertaiselleen.
(Huomaatte, että en maininnut henkisistä ominaisuuksista mitään. Niistä mainitsen joskus myöhemmin.)
Toki kyseisenlaisia naisia on harvassa ja kotiseudullani kirkonkylillä moisenlaiset nuoret naiset käytännössä joko pakotettiin sopeutumaan ummehtuneisiin normeihin tai suljettiin sosiaalisien ympyröiden ulkopuolelle. Eipä heistä yksikään ole tainnut jättää käyttämättä tilaisuutta muuttaa pois.
Päättelin kuitenkin hänen habituksestaan että saumoja voisi olla. Vaikutti myös mukavalta ja huumorintajuiselta likalta. Kevällä pari sanaa vaihdettiinkin, sen mitä ujoudeltani kykenin. Katseltiin toisiamme silmiin ja salaa ja ujosteltiin. Sitten tuli kesä, koulu loppui ja työt alkoi.
Minä tykkään tehdä töitä. Se on mukava kun tekee duunia josta saa rahaa jolla voi ylläpitää tai parantaa elämänlaatuaan. Tänä kesänä en olisi halunnut tehdä töitä, olisin halunnut takaisin kouluun. Elämäni tuskallisin kesä vaikka toisaalta ikinä en ole rahaa näin helpolla tienannut (en niin paljon kuin aikaisemmin mutta tuli se vähempi myös äärettömän kevyellä työllä).
Olin myös koko kesän yhtä hymyä (olen vieläkin), joka taas johtui yksinkertaisesti vastakkaiselta sukupuolelta saadusta huomiosta. Kaiken muun mukavan lisäksi päätti yksi aikaisemmin yhden yön (mistä tämä viestin alussa mainittu prosessi muuten käynnistyi) jälkeen minulle kylmettynyt vanha säätö yrittää jopa iskeäkin minua mutta sen sijaan päätin käyttää häntä sparrauskaverina - eli käytännössä olen nyt muutaman kuukauden harjoitellut hänellä miten pidetään yllä ja säädellään seksuaalista jännitettä kahden ihmisen välillä ja opetellut käyttäytymään oikein näiden jännitteiden vallitessa. Tylyä häntä kohtaan, ehkä, mutta onpahan tässä pieni oman lääkkeen maistattamisen henkikin. Minä kuitenkin tarvitsen harjoitusta sukupuoltenvälisestä suhdetoiminnasta enemmän kuin hän.
Mutta takaisin aiheeseen.
Lopulta tulee syyskuu ja paluu kouluun. Nyt on pakko toimia, ei pelkästään sen takia että itse haluan vaan myös siksi että menin tästä viehättyneisyydestäni ystävälleni joskus opiskelijabileissä päissäni mainitsemaan (tai no se kyllä arvasi mistä ja kenestä on kysymys ihan sanomattakin, mutta menin kuitenkin varmistamaan epäilyksensä).
Kun näin hänet koulun ravintolassa eilen, kiinnitin ensimmäisenä huomiota siihen miten hänen kasvonsa vaikuttivat kapeammilta kuin muistinkaan. Onko hän laihduttanut? Miksi, oi miksi täydellisen ruumiinrakenteen ja varmaan lähes ihanteellisen painoindeksin omaava nainen laihduttaa? Itsetunto-ongelmia? Masennusta? Viiltelyä?
Rauhoitun kun muistan että muistikuvani hänen ulkonäköön koulun oppimateriaalin verkkojakelupalvelun käyttäjärekisterin kuvaan joka on todennäköisesti melkein kaksi vuotta vanha ja tuossa iässä naisten kasvot tuppaavat ihan normaalistikin kaventumaan kun viimeinen lapsenpyöreys tekee lähtöä.
Koska olen iästäni ja olemuksestani huolimatta henkisesti näissä asioissa vielä teinipojan tasolla, päätin kuitenkin eilen vielä tarkkailla tilannetta ruokatunnin ajan. Tiedättehän. Jos vaikka ilmassa näkyy merkkejä kilpailusta tai *gulp* poikaystävästä. Tehtävä on sinänsä helppo, kyllähän kuka tahansa rakastunut ujo teinipoika on pannut merkille rakkautensa kohteen päivittäiset rutiinit sikäli kun niitä on sattunut havaitsemaan, miksei siis rakastunut ujo aikuinen mieskin?
Mitään ei kuitenkaan tapahdu. Selailen foorumeja kirjaston tietokoneella, teen ajoittain jopa jotain hödyllistäkin ja syrjäsilmällä välillä tarkkailen häntä. Hän lukee lehtensä loppuun rauhassa, ketään ei ilmesty varmistamaan pelkoni aihetta. Teen päätöksen suunnitelman toteuttamisesta lukujärjestyksensä osoittamana ajankohtana.
Tunnit alkavat, hän lähtee tunnilleen ja minäkin poistun kirjastosta, suunnitelmaa puiden.
Lähes vuorokautta myöhemmin istun jälleen tuon kirjaston tietokoneella, vilkuilen ruudun alakulmassa olevaa kelloa varmaan kymmenen sekunnin välein ja käyn mielessäni läpin nerokasta (näin jälkikäteen ajateltuna naurettavan naiivia) suunnitelmaani. Ongelmahan ei ole itse asian esittäminen, vaan se, miten pystyn mielestäni luontevasti järjestämään tilanteen jossa voin sen esittää. Sen verran tunnen itseäni että kun saan tönäistyä itseni "point of no returnin" ohi, pystyn toimimaan lähes refleksinomaisesti juuri kuten alunperin halusin.
Haukottelen. Valvoin melkein koko viime yön. Hän ei antanut minun nukkua.
...Jatkuu...
Vastaukset 2
Vanhimmat
millos tämä jatkuu??
Älä hötkyile. Hyvän tekstin laatiminen vie aikansa ja mulla on muuta ja tärkeämpääkin tekemistä...