minun tarinani...muutin vieraalle paikka kunnalle, ystäväni asuvat ympäri suomea joten heitä voin tavata vain viikonloppuisin. sairastuin teini iässä kaksi suuntaiseen mieliala häiriöön.tämän vuoksi minusta on tullut arka tutustua muihin ihmisiin sillä ikinä ei voi tietää miten toinen reagoi mielenterveys ongelmiin..aika pitkälle pärjää kun välttelee omasta henkilökohtaisesta elämästä kertomisesta mutta jossain vaiheessa herää kysymyset, mitä teet työksesi jne...ja siinä yksi syy kun ei pysty olemaan työelämässä niin ei niin helposti ihmisiä tapaakaan. päällepäin minua katsoessa ei huomaa mitään ja lääkkeillä mielialat pysyvät kurissa, mutta niin monella loppujen lopuksi on ennakkoluuloja jos jonkin laisia. toisinaan tunnen vaivaavani ystäviäni kun soitan ja vaihdetaan kuulumisia, tuntuu kuin heillä olisi elämässä niin paljon kaikkea muutakin kuin puhelimessa lörpöttely. pohjimmiltani olen sosiaalinen,puhelias ja huumorin tajuinen ihminen.onko minulla kohtalo tovereita?pelkäävä "erilaisuutensa" vuoksi tulevansa torjutuksi?
sairauteni tehnyt minusta yksinäisen
katariina 85
9668
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Kiitos kirjoituksestasi. Sairastuin itse vuosia sitten masennukseen joka muutti elämääni aika paljonkin. Olin pitkään työttömänä joka tuntui jatkuvan ja jatkuvan. Kaverit ihmettelivät usein miksen opiskele tai käy töissä niinkuin he. Aina en myöskään jaksanut innostua heidän tapaamisestaan koska tiesin mihin se hyvin usein johti, ainaisiin kysymyksiin: "mitä sinä teet nykyisin?" joko olet töissä jne.?
Vähitellen aloin eristäytyä yhteisistä jutuista ja jäin mielummin yksin kotiin "nuolemaan näppejäni". Silloin se tuntui turvallisemmalta vaihtoehdolta, mutta syvällä sisimmässäni kaipasin muiden ihmisen seuraan sekä muiden ihmisten hyväksyntää. Ei ollut helppoa katsoa "vierestä" kun toisilla meni niin hyvin, oli kaikkea uutta ja jännittävää elämässä. Minulla oli vain oma kurja elämäni ja yksinäisyys joka tuntui vain pahenevan päivä päivältä. Töitä oli vaikea saada koska laaja-alaisten oppimis vaikeuksien takia, ilman koulutusta palkkatyö oli lähes mahdotonta.
Tänä päivänä olen yhä aika yksinäinen mutta jotenkin yritän jaksaa taistella edes poikaystäväni, perheeni ja muutaman läheisen ystävän vuoksi. Mietin kuitenkin usein miltä mahdan muiden silmissä näyttää ja eniten pelkään juuri torjutuksi tulemista ettei minua hyväksytä
sellaisena kuin olen.
Ehkä tänä päivänä ihmiset ikäänkuin suosivatkin tietyntyyppisiä ihmisiä. Pitäisi olla jotain suurta ja mahtavaa, hyvin pärjäävä sekä ulkoisesti mahdollisimman hyvännäköinen. Minusta sellainen on väärin ja ajaa ihmiset vielä todellakin epätoivon partaalle.
Kaikille kohtalotovereilleni toivon voimia ja jaksamista
Voimia myös sinulle!
löysin kirjoituksestasi hyvin paljon samaa kuin omassa elämässäni...en edes halua miettiä töihin menoa kun pelkään taas pettymystä itseeni jos en jaksakaan.Toivon sinulle voimia jotta jaksat pitää ihmissuhteitasi yllä, sillä ne loppujen lopuksi meitä kasassa pitää. Kiitos kirjoittaneille!
mä oon ite sairastunut sellaiseen kun skitsoaffektiivinen mielialahäiriö... eipä ole sen jälkeen mulla ollut ystäviä... eikä edes kumppaniakaan... mä oon ikäni asunut samoilla seutuvilla missä nyt asun... asun vielä kotona ja vanhempien nurkissa koska rahatilanne on huono ja sit kun oon sairas niin sitten en varmaankaan yksinään pärjää.. olen tullut vuosien saatossa enemmän yksinäiseksi ja yksin oon joutunut olemaan,vaikka vanhempien kanssa vielä asun... mut mä kumminkin kaipaan omaa rauhaa ja sitä saa melkein sillon kun haluaa.... mutta mulla ei siis ole ystäviä yhtään eikä edes sitä kumppaniakaan... mutta se on vaan porskuteltava eteenpäin vaikka oon sairas ja yksinäinen.. mutta koitetaan pärjäillä... ja yritetään jostain niitä kavereitakin löytää.. jos ei muuten niin sitten vaikka netin ihmeellisestä maailmasta... pärjäilemisiin..
syysterveisin Yksinäinen Poeka...
sinulle voimia yksinäinen poeka
kiitoksia sulle -syrjäytynyt-.. yritetään parantua tässä hissukseen....
laitan sinulle sähköpostiosoitteeni koska en hirveesti harrasta julkista keskustelua omasta sairaudesta. olisi kiva jos jaksaisit raapustaa jotakin.
[email protected]
Kertomatta miksi olen erilainen, mutta sanomalla että ettei erilaisuutta olekaan. Me ollaan kaikki samanlaisia. Erilaiset aivosairaudet on yleisiä ja yleistymässä. Monet sairastaa jotakin, mm. masennusta siitä tietämättään. "Erilaisten" ihmisten välttely on vaan tekopyhää. Ja sanomattakin selvää että se on typerää.
Mutta sun kaltaisia löytyy. Kunhan et vaan itse sitten sorru välttelyyn muun laisten ihmisten kohdalla...
Mulla on kans sellainen tilanne et oon yksin. Muutin tammikuussa uudelle paikkakunnalle opiskelemaan.Asun nyt Lahdessa. Olen ujo ja arka ja mun on vaikea luottaa ihmisiin. KOulussa olen yksin koska en jaksa mennä kaikenmaailman opiskelija bileisiin koska pelkään että ihmiset tekee mulle pahaa. Ehkä siksi kukaan ei halua olla seurassani.
Mulla on ollut masennusta siitä saakka kun täytin neljätoista, nyt oon 24. Kymmenen vuotta kohta taisteltu tän masennuksen kanssa. Nekin vähät ystävät joita on, ovat jo muuttaneet eripuolille suomea, osalla on jo mennyt naimisiin ja osalla jo lapsiakin.