Onko kellään kokemuksia todella pitkäaikaisesta masennuksesta?
Tässä muutamia omia huomioitani aiheesta, ihan vaan yön venyttämiseksi..
Itselläni, ainakin tällä hetkellä taas, tuntuu että olen enemmän tai vähemmän ollut masentunut jo pennusta asti. Olen nyt vajaa kolmekymppinen, mutta muistelen olleeni varsin tummamielinen lapsi.
Jokatapauksessa, lääkekuureilla olen ollut on/off jo useita kertoja (SSRI), ja aina olen lopettanut ne sivuoireiden vuoksi.
Diagnoosikin on jo aikoja sitten annettu tuntuu.
Välillä sitä jaksaa uskoa mahdollisuuksiin, mutta pääasiallisesti sitä ikäänkuin uskottelee itsellensä jaksavansa ja asioiden kääntyvän.
Mutta siis huomioita. Omituinen tunne kun itsetuhoiset ajatukset ovat niin tuttuja kuvoita päässä ettei niitä oikein enää noteeraa.
Iltaisin ei viitsi mennä nukkumaan koska huominen on taas lisää tätä samaa.
Suurin osa sosiaalisista kontakteista etenee rutiininomaisesti. Tunteet ovat lähinnä eläytymistä siihen että miltä kussakin tilanteessa pitäisi tuntua.
Katsoessaan välillä taaksepäin huomaa niinsanotusti ku*****sa monia asioita minkä päälle tulisi elämää rakentaa, mistä muille puhuessa kiertelee kaartelee vitsailee. Ei yksinkertaisesti viitsi sanoa että "ei oikeasti edes kiinnosta v*****kaan".
Romanttinen elämä nyt on olematonta, eikä tosissaan kyllä näe mahdollisena minkäänlaisia viritelmiä tunnetyhjiössä. Paranoiat vielä kaikenlisäksi. Kait se on tunne sekin.
Ennemminkin sitä elelee pidellen yllä edes jonkinlaista terveyskulissia muille, koska tämä nyt yksinkertaisesti on jo vähän nauretavaa.
Josko tuo huominen toisi taas järkiä päähän.
Menis nyt ees flunssa ohi.
Tässä muutamia omia huomioitani aiheesta, ihan vaan yön venyttämiseksi..
Itselläni, ainakin tällä hetkellä taas, tuntuu että olen enemmän tai vähemmän ollut masentunut jo pennusta asti. Olen nyt vajaa kolmekymppinen, mutta muistelen olleeni varsin tummamielinen lapsi.
Jokatapauksessa, lääkekuureilla olen ollut on/off jo useita kertoja (SSRI), ja aina olen lopettanut ne sivuoireiden vuoksi.
Diagnoosikin on jo aikoja sitten annettu tuntuu.
Välillä sitä jaksaa uskoa mahdollisuuksiin, mutta pääasiallisesti sitä ikäänkuin uskottelee itsellensä jaksavansa ja asioiden kääntyvän.
Mutta siis huomioita. Omituinen tunne kun itsetuhoiset ajatukset ovat niin tuttuja kuvoita päässä ettei niitä oikein enää noteeraa.
Iltaisin ei viitsi mennä nukkumaan koska huominen on taas lisää tätä samaa.
Suurin osa sosiaalisista kontakteista etenee rutiininomaisesti. Tunteet ovat lähinnä eläytymistä siihen että miltä kussakin tilanteessa pitäisi tuntua.
Katsoessaan välillä taaksepäin huomaa niinsanotusti ku*****sa monia asioita minkä päälle tulisi elämää rakentaa, mistä muille puhuessa kiertelee kaartelee vitsailee. Ei yksinkertaisesti viitsi sanoa että "ei oikeasti edes kiinnosta v*****kaan".
Romanttinen elämä nyt on olematonta, eikä tosissaan kyllä näe mahdollisena minkäänlaisia viritelmiä tunnetyhjiössä. Paranoiat vielä kaikenlisäksi. Kait se on tunne sekin.
Ennemminkin sitä elelee pidellen yllä edes jonkinlaista terveyskulissia muille, koska tämä nyt yksinkertaisesti on jo vähän nauretavaa.
Josko tuo huominen toisi taas järkiä päähän.
Menis nyt ees flunssa ohi.
Vastaukset 3
Vanhimmat
..mun ns. elämästä tuo.
elämästä myös...!
Tuttua kaikki on:::::::::::::
Itse sain avun psykologin kanssa painiessa ja käymällä oman elämänkerran läpi. Luin psykologiaa, luin kirjoja jotka käsitteli masennusta. Sieltä löysin itseni. Luin ne kohdat moneen kertaan jotka satuttivat. Itkin ja luin, itkin, itkin, kaikki kolmekymmentä vuotta mitä sisääni olin kätkenyt. Löysin peikkoni, näin oli helpompi keskustella psykologin kanssa ja saada itselle sisäinen rauha. Meni kaksi vuotta, paraneminen on tosi hidasta. Sitä ei huomaa, samanlainen kuin on hitaasti sairastunutkin. Toivoa on;;; oma asenne muuttaa;; samat piiskavat ajatukset kääntää väkisin pois mielestä. Muuta elämän tapaa, tee toisin aina mitä olet tehnyt. JNE........... Ulkoile ja saa näin voimaa taistella........