Tehtäköön nyt ensinnäkin selväksi, että en halua puolustella old asshole Castanedaa, jätkähän oli läpipasko tyyppi. Minua kuitenkin ihmetyttää, että mitä irtopointseja tälläkin palstalla ihmiset kuvittelevat saavansa sillä että myöntävät kovasti ko. tyypin kirjoja lukeneensa ja sitten ryhtyvät yhdessä haukkumaan häntä?
Tehkääpä itse sama kuin mitä CC on tehnyt, ja valittakaa vasta sitten. Tai lopettakaa hänen kuvaamiensa menetelmien hyödyntäminen, jos mielestänne koko tyyppi tulee unohtaa, ja parhainta luettavaa on kaikki se missä häneen suhtaudutaan mahdollisimman penseästi.
No joo. Olen minäkin käynyt läpi teosofisen kauden, ja nykyisin ajatukseni Blavatskystä eivät ole järin lämpimiä. Muttan niin kauan kuin en itse saa jotain merkittävämpää aikaan kuin hän, mitä erinomaista minä siinä olisin että häntä haukkua räksyttäisin jokaikisessä mahdollisessa tilanteessa? Varsinkin jos vielä hyödynnän jotakin mitä hän on sanonut!
Vai onko tässä kyseessä jokin miehinen riitti, että kaikkia niitä jotka ovat osallistuneet itsesi itseksesi muokkaamiseen on ennemmin tai myöhemmin syljettävä päin näköä? Näinkö se lapsi-vanhempi-suhdekin kuuluu toimia...? Muista teksteistäni muualla ei ehkä käy tarpeeksi ilmi, mutta itse kyllä arvostan kaikkia ihmisiä jotka ovat jotenkin antaneet minulle jotain millä kehittää itseäni. Vanhempianikin. Aina tietysti kehitys ei tapahdu siten että tuntisi kiitollista, voihan toisilta saatu esimerkki olla negatiivinenkin: "älä tee näin".
Tietysti jos ei ole koskaan todella 100 % kehenkään tai mihinkään "sekaantunutkaan" niin eipä sitten tule tarvettakaan taistella siitä irti ja kääntää kaikki päälaelleen...
Vaihtoehdot VOIVAT kuitenkin olla jotain muutakin kuin että
a) usko kaikki Castanedalta
b) potki jätkä suohon
Eiks je?
Castanedan päähän potkiminen.
6
290
Vastaukset
- Topu
Siis selvyyden vuoksi, ensten MINÄ kirjoitin:
"Kukapa nyt Castanedaa uskoisi!
Castaneda on konteksti."
(Tarkoittaen että Castanedan vahvuus on nimenomaan siinä että hän on luonut puitteet rakentavalle keskustelulle noituuden olemuksesta. Ilman Castanedaa ei olisi edes yhteistä kieltä vaan keskustelu tyrehtyisi jo siihen mitä kukin milläkin mahtaa tarkoittaa: siis loputonta termien määrittelyä.)
"Tosin tunnen itse perulaisia intiaanishamaaneja. Eivät olleet Castanedasta koskaan kuulletkaan, mutta keskustelumme pohjalta allekirjoittivat kyllä KAIKEN mitä pääkohdittain äijän tuotannosta kerroin... (LUE ALLEVIIVATEN UUNA SIMMAKKA SEURAAVA): "Ei siis kuitenkaan ihan hömppää."
"Tuo lapsijuttu muuten kiinnitti minunkin huomiotani. Siinä asiassa uskon kyllä itseeni enemmän kuin Castanedaan. Kokemukseni päinvastoin on se että ihminen eheytyy lapsen myötä. (ALLEVIIVAA NYT SANA "MINULLE") "Minulle lapsi oli henkinen vapautus."
"Lapsen saatuani pystyin täysillä olemaan oma vapaa itseni, vailla odotuksia tai ponnistuksia. Kuten sanoin: lapsen saatuani olin valmis kuolemaan. Tuollainen äärimmäinen vapaudenkokemus oli viimeinen siirto siinä Rubikin kuutiossa, jonka tuloksena näyttäytyy noituuden maailma."
Sitten SINÄ kirjoitit (KOMMENTIT KAPITEELEILLÄ):
"Tässä taas nähdään että kun joku on kokenut Suuren Tunteen jonkin asian parissa, on helppo vetäistä johtopäätös että kaikkien pitäisi tehdä samat jutut ja tuntea sitämyöten samoin?" (KUKA VETI JOHTOPÄÄTÖKSEN?)
Toivottavasti ei.
Minulla on suuri kiusaus verrata Jeesukseen romanttisesti rakastuneita niihin jotka ylistävät lapsen laittamisen suunnatonta autuutta... Se on jotakin sellaista, mikä ei todellakaan aukene ulkopuoliselle, ja herää kysymys pitäisikö auetakaan.(MISTÄ ME NYT OIKEIN PUHUTAAN? UUNA SIMMAKAN AKILLEEN KANTAPÄÄSTÄKÖ?)
Koska kehitykseni on kesken, voin vain arvailla mikä olisi Se Juttu minulle, mutta epäilen pahasti että se olisi virallisesti kirjailijaksi tuleminen, tai sitten ehkä myös se että vihdoin viimein kokisin olevani osa spirituaalista ihmisyhteisöä in real flesh! Kirjailijana olisin ikäänkuin KANAVA (olen jo kokenut sen miten inspiraatio pyörittää ihmistä siten että kokee ottavansa vastaan eikä suinkaan keksivänsä omasta päästään), yhteisössä LENKKI ketjussa.
(NUO KAPITEELIT on niin vittumaista luettavaa että jatkan näin... En ymmärrä miten lapsi ja kirjailijanura olisivat jotenkin toisensa poissulkevia asioita. En voi puhua muista kuin itsestäni.
Parikymppisenä olin itse aloitteleva kirjailija ja nelikymppisenä rutinoitunut elokuvantekijä. Se on asia johon pääsääntöisesti itseni identifioin. Lapsi kuitenkin vapautti minut omaan spirituaaliseen kehitykseeni. Se lapsi ei ole Jeesus, koska ilman lastakin voisin elää. Mutta vasta lapsen saatuani aloin ymmärtää mitä on EPÄITSEKÄS suhde toiseen ihmiseen. Liekö tuokaan sana sitten tarkoituksenmukainen... Tätä ei ilmene parisuhteessa - ei ainakaan minulle. Tämä lapsisuhde oli uusi kokemus, joka kerralla mullisti näkemyksen omasta itsestäni.
Sinä voit tietysti ihan vapaasti tehdä kirjan, mutta julkaise se ensin ja katso sitten muutuitko ihmisenä.)
"Nämä molemmat kokemukset, kanava ja lenkki, lienevät tietysti läsnä myös perhe-elämässä...?"
(Millainen kuva sinulla sitten on perhe-elämästä? Kummallista muuten, suurin osa kommenteista näillä palstoilla koskee lähinnä perhe-helvettiä. Sellaista en ole itse kokenut. En lapsena enkä tässä nykyisessäkään suhteessani. Onkohan tuokin niitä asioita, jotka "periytyvät"? Olisiko silloin ehkä muutoksen paikka?)- Uuna Simmakka
En nyt katso että SINÄ täällä yksinäsi olet Castanedaa runttaamassa. Onhan täällä myös Babs ja Iztlikin taitaa olla sitä mieltä että Castaneda voi painua helkuttiin... No, kärjistys kärjistys.
Käytän kapiteeleja erottaakseni sanoja kursiivinomaisesti tekstistä. Valitettavasti kursiivia ei voi täällä käyttää, ja purkoon minua hauki jos alan laittaa tänne niitä raivostuttavia _alaviivoja_ joita ihmiset mieluiten harrastavat. No niin! Nyt sen pitää sitten purra! Yäk että minä inhoan noita viivoja.
Hm. Kirjoitin kirjan, eikä se muuttanut minua pätkääkään ihmisenä. Ellei sitten huonompaan suuntaan, sillä se imi minusta kaiken sillä hetkellä käsillä olleen matskun, ja sen jälkeen en ole keksinyt enää yhtään mitään järkevää mistä kirjoittaa. Olenkin alkanut epäillä, ettei ole olemassa mitään Suuria Kokemuksia, joiden jälkeen ihminen on jotain vallan ihmeellistä ja upeaa. Tai siis ON ne kokemukset, mutta ne eivät välttämättä muuta miksikään.
***
Oma kuvani perhe-elämästä on ankea. En ole itse kokenut helvetin syvimpiä hinkaloita, mutta kaikki jotka olen tuntenut elämäni varrella ovat lisänneet inhoani koko instituutiota kohtaan. En todellakaan tunne yhtään ketään, jolla olisi tervepäiset vanhemmat... Enkä siis yhtään ihmettele jos joku Polgarakin täällä on raivoa täynnä heti kun tulee perheestä puhe. Ehkä normaaliin perheeseen ja onnellisten tähtien alla syntyneet eivät pysty käsittämään millaista se on kun "tulee" rikkinäisestä kodista. Minä kyllä pystyn, pystyn todellakin... Ja koska olen draamakuningatar ja muutenkin vouhkale, alan helposti rääpöstellä muiden kokemuksia ja tehdä niistä jotain v-n viisaita johtopäätöksiä.
Tietysti kysymys kuuluu, että voiko perhettä sinänsä automaattisesti väittää hyväksi tai pahaksi asiaksi. Mutta pirusti se vaatii mielikuvitusta että pystyisi omalla kohdallaan kuvittelemaan että voisi käydä ns. hyvin, kun ei ole koskaan mistään sellaisesta edes kuullutkaan toistenkaan taholta.
No, omassa parisuhteessani olemme molemmat päätyneet hankkiutumaan sukupuuttoon, jotta varmasti jää fyysisesti ja psyykkisesti vammainen olemus periytymättä muiden riesaksi. (Tai miehen puoleltahan kyse on mukavuudenhalusta... Itselläni on sitten ne maailmoja syleilevämmät syyni.)
Älkää te lapsia tehneet pelätkö etten minä osaa nähdä ihmisissä muuta kuin syyttelyn ja tuomitsemisen aihetta, kyllä minä ymmärrän yhtä sun toista. Minulla on vain näitä ideaaleja ja visioita Uljaasta Ihmisyydestä, johon ei kuulu lastensa hakkaaminen nyrkillä, vanhemman katoaminen juopottelemaan, lapsensa seksuaalinen vietteleminen, lapsensa elämänuskon sammuttaminen, lapseltaan "luulojen pois ottaminen" jne. (Kaikki nämä asioita joita lähipiirissäni on koettu.)
Onko perhe akilleen kantapääni? Voi olla. Samoin on kaikki se missä tapahtuu vahvemman sortoa heikompaa kohtaan. Ei se että laittaa ruusunpunaiset lasit silmilleen tietäessään että "minähän olen ihan ok ihminen, joten kaikki muutkin ovat" vie maailmasta pois kaikkia niitä huutavia vääryyksiä mitä siellä tapahtuu...
Joku kaunis päivä kyllästyn ehkä vaatimaan heikoille ja sorretuille oikeutta, ja ehkä sitten olen aikuinen...? Niinkö se menee? Sitten ilmeisesti kuuluu linnoittautua lintukotoon lähipiirinsä kanssa ja tukehtua omahyväisyyteensä.
Sori, jos olen tällä hetkellä hankala pala monelle, mutta jos nämä asiat eivät tunnu omilta, niin sittenhän niistä ei tarvitse kimmastua. Jos taas jossakin kolkuttaa - niin avatkaa. - Topu
Uuna Simmakka kirjoitti:
En nyt katso että SINÄ täällä yksinäsi olet Castanedaa runttaamassa. Onhan täällä myös Babs ja Iztlikin taitaa olla sitä mieltä että Castaneda voi painua helkuttiin... No, kärjistys kärjistys.
Käytän kapiteeleja erottaakseni sanoja kursiivinomaisesti tekstistä. Valitettavasti kursiivia ei voi täällä käyttää, ja purkoon minua hauki jos alan laittaa tänne niitä raivostuttavia _alaviivoja_ joita ihmiset mieluiten harrastavat. No niin! Nyt sen pitää sitten purra! Yäk että minä inhoan noita viivoja.
Hm. Kirjoitin kirjan, eikä se muuttanut minua pätkääkään ihmisenä. Ellei sitten huonompaan suuntaan, sillä se imi minusta kaiken sillä hetkellä käsillä olleen matskun, ja sen jälkeen en ole keksinyt enää yhtään mitään järkevää mistä kirjoittaa. Olenkin alkanut epäillä, ettei ole olemassa mitään Suuria Kokemuksia, joiden jälkeen ihminen on jotain vallan ihmeellistä ja upeaa. Tai siis ON ne kokemukset, mutta ne eivät välttämättä muuta miksikään.
***
Oma kuvani perhe-elämästä on ankea. En ole itse kokenut helvetin syvimpiä hinkaloita, mutta kaikki jotka olen tuntenut elämäni varrella ovat lisänneet inhoani koko instituutiota kohtaan. En todellakaan tunne yhtään ketään, jolla olisi tervepäiset vanhemmat... Enkä siis yhtään ihmettele jos joku Polgarakin täällä on raivoa täynnä heti kun tulee perheestä puhe. Ehkä normaaliin perheeseen ja onnellisten tähtien alla syntyneet eivät pysty käsittämään millaista se on kun "tulee" rikkinäisestä kodista. Minä kyllä pystyn, pystyn todellakin... Ja koska olen draamakuningatar ja muutenkin vouhkale, alan helposti rääpöstellä muiden kokemuksia ja tehdä niistä jotain v-n viisaita johtopäätöksiä.
Tietysti kysymys kuuluu, että voiko perhettä sinänsä automaattisesti väittää hyväksi tai pahaksi asiaksi. Mutta pirusti se vaatii mielikuvitusta että pystyisi omalla kohdallaan kuvittelemaan että voisi käydä ns. hyvin, kun ei ole koskaan mistään sellaisesta edes kuullutkaan toistenkaan taholta.
No, omassa parisuhteessani olemme molemmat päätyneet hankkiutumaan sukupuuttoon, jotta varmasti jää fyysisesti ja psyykkisesti vammainen olemus periytymättä muiden riesaksi. (Tai miehen puoleltahan kyse on mukavuudenhalusta... Itselläni on sitten ne maailmoja syleilevämmät syyni.)
Älkää te lapsia tehneet pelätkö etten minä osaa nähdä ihmisissä muuta kuin syyttelyn ja tuomitsemisen aihetta, kyllä minä ymmärrän yhtä sun toista. Minulla on vain näitä ideaaleja ja visioita Uljaasta Ihmisyydestä, johon ei kuulu lastensa hakkaaminen nyrkillä, vanhemman katoaminen juopottelemaan, lapsensa seksuaalinen vietteleminen, lapsensa elämänuskon sammuttaminen, lapseltaan "luulojen pois ottaminen" jne. (Kaikki nämä asioita joita lähipiirissäni on koettu.)
Onko perhe akilleen kantapääni? Voi olla. Samoin on kaikki se missä tapahtuu vahvemman sortoa heikompaa kohtaan. Ei se että laittaa ruusunpunaiset lasit silmilleen tietäessään että "minähän olen ihan ok ihminen, joten kaikki muutkin ovat" vie maailmasta pois kaikkia niitä huutavia vääryyksiä mitä siellä tapahtuu...
Joku kaunis päivä kyllästyn ehkä vaatimaan heikoille ja sorretuille oikeutta, ja ehkä sitten olen aikuinen...? Niinkö se menee? Sitten ilmeisesti kuuluu linnoittautua lintukotoon lähipiirinsä kanssa ja tukehtua omahyväisyyteensä.
Sori, jos olen tällä hetkellä hankala pala monelle, mutta jos nämä asiat eivät tunnu omilta, niin sittenhän niistä ei tarvitse kimmastua. Jos taas jossakin kolkuttaa - niin avatkaa.Ai, en tiennytkään että olet heikkojen ja sorrettujen asialla.
Onko lasit ruusunpunaiset vaiko vaan likinäköisen linssit riippuu todennäköisesti ihmisestä.
Kyllä se aikuisuus ainakin minun mielestäni on lähinnä sitä että kakarana sitä mesoo kovalla äänellä muttei tee mitään asioitten eteen. Aikuisena taas tekee enemmän, mutta yrittää löytää elämästä jotenkin onnellisempia piirteitä kun koko elämäänsä ei jaksa paskaa vatvoo.
Voihan sitä tietysti linnoittautua lähipiirinsä huomaan ja tukehtua omahyväisyyteensä, mutta onko se ainoa vaihtoehto? Onko syntiä nauttia omasta elämästään jos ammattinsa kautta pyrkii muuttamaan vääryyksiä? Vaikkei olisi mikään pakko.
Pointsi on kai se että näkee oman onnensa. Useimmat ei sitä näe, vaan haluaa koko ajan lisää. Näin minusta tuntuu. Onnellinen elämä on kuitenkin ihan varteen otettava vaihtoehto, kuului siihen lapsia tai ei. Mutta usko huviksesi: kyllä se paska on käytävä läpi tavalla tai toisella ennenkuin sen onnen ymmärtää.
Pitäisikö sitä omasta elämästään tehdä helvettiä ennenkuin kykenisi kuvaamaan sellaista? Siis henkistä masturbaatiota? - Mielityinen
Topu kirjoitti:
Ai, en tiennytkään että olet heikkojen ja sorrettujen asialla.
Onko lasit ruusunpunaiset vaiko vaan likinäköisen linssit riippuu todennäköisesti ihmisestä.
Kyllä se aikuisuus ainakin minun mielestäni on lähinnä sitä että kakarana sitä mesoo kovalla äänellä muttei tee mitään asioitten eteen. Aikuisena taas tekee enemmän, mutta yrittää löytää elämästä jotenkin onnellisempia piirteitä kun koko elämäänsä ei jaksa paskaa vatvoo.
Voihan sitä tietysti linnoittautua lähipiirinsä huomaan ja tukehtua omahyväisyyteensä, mutta onko se ainoa vaihtoehto? Onko syntiä nauttia omasta elämästään jos ammattinsa kautta pyrkii muuttamaan vääryyksiä? Vaikkei olisi mikään pakko.
Pointsi on kai se että näkee oman onnensa. Useimmat ei sitä näe, vaan haluaa koko ajan lisää. Näin minusta tuntuu. Onnellinen elämä on kuitenkin ihan varteen otettava vaihtoehto, kuului siihen lapsia tai ei. Mutta usko huviksesi: kyllä se paska on käytävä läpi tavalla tai toisella ennenkuin sen onnen ymmärtää.
Pitäisikö sitä omasta elämästään tehdä helvettiä ennenkuin kykenisi kuvaamaan sellaista? Siis henkistä masturbaatiota?Tämä karkasi nyt aika kauas Castanedasta, mutta menköön.
Olen Topun kanssa samoilla linjoilla siitä, että ihmisten pitäisi nähdä ja tunnistaa oma onnensa. Ei pelkästään tullakseen itse onnellisiksi, vaan osatakseen paremmin auttaa niitä, jotka eivät ole yhtä onnekkaassa asemassa.
Onneen ei ole tietä, onni on tie, ilmoitti Buddha. Usein ihmiset keskittyvät näkemään keinoja onnelliseksi tulemiseen tai esteitä onnensa edessä, eivät sitä, mitä heillä jo on. Maailmassa on niin paljon kuraa, että halutessaan siihen kyllä voi hukuttautua ja toisaalta niin paljon kaunista, että voi sulkea silmänsä siltä kuralta. Ja silti molemmat ovat samassa maailmassa ja yhtä todellisia.
Pointti on siinä, että jokaisen, joka mielii auttaa muita, tulisi itse olla sellaisessa asemassa, että on kykeneväinen auttamaan. Jos on kurkkuaan myöten täynnä kaikkea kamalaa ja katkeraa, ei oikeastaan voi jakaa kuin sitä katkeruutta eteenpäin. Ja toisaalta, jos osaa tunnistaa niitä kauniita asioita, onnesta tulee kuin tarttuva tauti, joka leviää.
Oma kotini ei ole mikään lintukoto, eikä elämäni ole ollut yhtäjaksoista päivänpaistetta syntymähetkestäni lähtien. Silti olen sitä mieltä, että olen onnellinen ja itse vastuussa omasta onnestani. Ja nyt, kun olen onnellinen, se on avannut minulle kanavan auttaa niitä, joilla on vaikeaa, ilman, että itse lyyhistyisin heidän murheidensa taakan alla.
Mutta metodini ei ole koskaan ollut vatvoa murheita, vaan pikemmin antaa toivoa. Oli suo kuinka syvä hyvänsä, siinä on pohja ja siitä voi nousta. Vatvomalla ja pyörittämällä asiat harvoin paranevat.
M - Josefina
Mielityinen kirjoitti:
Tämä karkasi nyt aika kauas Castanedasta, mutta menköön.
Olen Topun kanssa samoilla linjoilla siitä, että ihmisten pitäisi nähdä ja tunnistaa oma onnensa. Ei pelkästään tullakseen itse onnellisiksi, vaan osatakseen paremmin auttaa niitä, jotka eivät ole yhtä onnekkaassa asemassa.
Onneen ei ole tietä, onni on tie, ilmoitti Buddha. Usein ihmiset keskittyvät näkemään keinoja onnelliseksi tulemiseen tai esteitä onnensa edessä, eivät sitä, mitä heillä jo on. Maailmassa on niin paljon kuraa, että halutessaan siihen kyllä voi hukuttautua ja toisaalta niin paljon kaunista, että voi sulkea silmänsä siltä kuralta. Ja silti molemmat ovat samassa maailmassa ja yhtä todellisia.
Pointti on siinä, että jokaisen, joka mielii auttaa muita, tulisi itse olla sellaisessa asemassa, että on kykeneväinen auttamaan. Jos on kurkkuaan myöten täynnä kaikkea kamalaa ja katkeraa, ei oikeastaan voi jakaa kuin sitä katkeruutta eteenpäin. Ja toisaalta, jos osaa tunnistaa niitä kauniita asioita, onnesta tulee kuin tarttuva tauti, joka leviää.
Oma kotini ei ole mikään lintukoto, eikä elämäni ole ollut yhtäjaksoista päivänpaistetta syntymähetkestäni lähtien. Silti olen sitä mieltä, että olen onnellinen ja itse vastuussa omasta onnestani. Ja nyt, kun olen onnellinen, se on avannut minulle kanavan auttaa niitä, joilla on vaikeaa, ilman, että itse lyyhistyisin heidän murheidensa taakan alla.
Mutta metodini ei ole koskaan ollut vatvoa murheita, vaan pikemmin antaa toivoa. Oli suo kuinka syvä hyvänsä, siinä on pohja ja siitä voi nousta. Vatvomalla ja pyörittämällä asiat harvoin paranevat.
MCastanedalaisuuden suurin ongelma on - ei vain minun mielestäni - rakkaudettomuus. Moni "newagelainen" on ottanut sen kannan että sillä tiellä pyritään vain itsekkääseen toimintaan jossa keinoja ei kaihdeta. Muistelisin esim. Michael Harnerin pitävän Castanedaa mustana maagikkona, noitana negatiivisessa mielessä. Kunnon shamaanihan pyrkii, hänen mielestään, nimenomaan auttamaan muita, esim. parantamaan sairauksia.
Ehkäpä CC:n oppeja arvostavat kokevatkin tärkeäksi työskennellä nimenomaan itsensä parissa, koska siten ainakin on rehellisempi eikä yritä vältellä itsensä kasvattamista pakenemalla "pelastamaan maailmaa", mitä monet väkisin hymyssä suin toisiaan halailevat ihmiset mieluummin harrastavat kuin itsensä tutkimista. Mutta kuinka pitkälle itseään voi kasvattaa? Onko ikinä koittava minkäänlaista vapautta? Entä onko mikä tahansa sallittua... sitten kuitenkaan? Filosofisessa mielessä tietysti kaikki on sallittua, mutta kuka todella pystyy elämään täysin ilman minkäänlaista moraalista tukirakennelmaa? Ilmeisesti juuri tämän tuen puute on johtanut CC:n oppeihin periaatteessa myönteisesti suhtautuvien ihmisten taholla paluuseen siihen "all is love" -negagelaisuuteen, jonka puitteissa jaksetaan jauhaa sellaisesta termistä kuin "path of heart". (Suomeksi en ole tästä polusta vielä kauheasti kuullut juttua.)
Rakkaus spirituaalisella tiellä on kaikkein vaikeimpia asioita, varsinainen veitsenterä. Liian moni kokee sen hymistelytyylisenä, jossa koko tunne jää täysin pintapuoliseksi jeesusteluksi vailla Jeesusta. Rakkaus ainakaan minulle ei ole mitään pusi pusi ai lav juu -kamaa henkisten ihmisten välillä, vaan rakkaus on julma intohimo joka pakottaa ihmisen ahnehtimaan Kaikkea suoltaakseen Kaikkea eteenpäin. Minulle rakkaus on kirjoittamista sekä luonto. En koe rakkautta ihmisinä, ts. ihmisten kautta.
Tässä kohdin tietysti taas on mahdollista seota loputtomiin erilaisiin määritelmiin sanoista.
Mutta rakkaus... Eikö se kuitenkin voi olla useammallekin ihmiselle eräänlaista luopumista omista rajoistaan, luopumista hedelmättömästä henkisestä neitsyydestä, jossa yrittää paeta norsunluutorniin olemaan kaiken Elämän ulkopuolella... Rakkaus on rohkeutta, rakkaus on olemista läsnä, rakkaus on elämistä täysillä. Ja siinä samassa on se onnikin läsnä, täysin tavoittelematta.
Totaalisuutta kaiken teennäisen näpertelyn sijasta.
Ja kun rakkaus ei kysele omaansa, niin sama se mitä polkua kulkee ja kenen sanoja mieluiten toistelee. Kunhan sitten lopuksi alkaa löytää niitä omiakin sanojaan. Ja löytyyhän niitä, kun rakkaus vie ja riepottaa.
- Uuna Simmakka
Castanedan eräät jutut tuntuvat ällöttävältä hurskastelulta, jos ja kun jätkä on tosiaan jättänyt oman vaimonsa ja tyttärensä(?) aikoinaan, eikä ole pitänyt näihin enää mitään yhteyttä. Kun Suurena Miehenä on niin paljon kivempi olla?
Tämänkin takia olen sitä mieltä että kannattaisi vähän katsoa minkä sortin ihminen on, ennenkuin lähtee jälkikasvua tuhertamaan.
Joistakin ei vaan ole vanhemmiksi, vaikka olisi kuinka täysin toimiva biologinen yksikkö.
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
- 1263269
Katso: Ohhoh! Miina Äkkijyrkkä sai käskyn lähteä pois Farmi-kuvauksista -Kommentoi asiaa: "En ole.."
Tämä oli shokkiyllätys. Oliko tässä kyse tosiaan siitä, että Äkkijyrkkä sanoi asioita suoraan vai mistä.... Tsemppiä, Mi913001- 172278
Kyllä poisto toimii
Esitin illan suussa kysymyksen, joka koska palstalla riehuvaa häirikköä ja tiedustelin, eikö sitä saa julistettua pannaa251796"Joka miekkaan tarttuu, se siihen hukkuu"..
"Joka miekkaan tarttuu, se siihen hukkuu".. Näin puhui jo aikoinaan Jeesus, kun yksi hänen opetuslapsistaan löi miekalla211678Haluan jutella kanssasi Nainen
Olisiko jo aika tavata ja avata tunteemme...On niin paljon asioita joihin molemmat ehkä haluaisimme saada vastaukset...O151539Poliisiauto Omasp:n edessä parkissa
Poliisiauto oli parkissa monta tuntia Seinäjoen konttorin edessä tänään. Haettiinko joku tai jotain pankista tutkittavak181504Haluan tavata Sinut Rakkaani.
Olen valmis Kaikkeen kanssasi...Tulisitko vastaa Rakkaani...Olen todella valmistautunut tulevaan ja miettinyt tulevaisuu281447Onko mies niin,
että sinulle ei riitä yksi nainen? Minulle suhde tarkoittaa sitoutumista, tosin eihän se vankila saa olla kummallekaan.161407Hermo mennyt sotealueeseen?
Nyt hammaslääkäriaika peruttiin neljännen kerran. Perumiset alkoi tammikuussa. Nyt uusi aika elokuulle!????811345