Kuten arvata saattaa, ei oivahärkösiltä tai sonnimiehiltä ole kuulunut vastauksia eiliseen kysymykseeni, kenen yhteiskunnallisen ajattelijan ajatuksia ”Kun Hämeestä tuli punikkien maa” siteeraukseni oli. Minua se koskettaa sillä tavalla, että oma äitinikin oli punaorpo ja huutolaisiksi häijyihin taloihin lapsuudessa myyty, kun hänen äitinsä eli mummoni oli ammuttu siitä syystä, että oli ollut keittämässä nälkäisille yleisessä kenttäkeittiössä laihaa velliä.
Vain Mielipidepankki arveli, että kysymyksessä saattaisi olla Santeri Alkio, jonka Kauko Rummukainen paljastaa olleen aikaisemmin nimeltään maakauppias Alexander Filanderin. Se ei oikein mennyt kohdalleen, vaikka kurjuuden kuvaajana Alkiollakin oli ansioita omana aikanaan.
Jos nyt hieman autan sillä tavalla, että siteeraan tämän ajattelijan kertomusta hänen enostaan. Siinä on hyvin paljon samoja aineksia kuin Väinö Linnalla. Väinö Linnan ystävänä ja hänen lyhytikäisen karjansa siementäjänä tiedän, etteivät he olleet kohdanneet Pojantähteä kirjoitettaessa. Ja tämän ajattelijan kertomus on täyttä totta, kuten kiertäessäni työssäni noita Kanta-Hämeen sydänseutuja itse pääsin useasta suusta kuulemaan:
”Erkki-enoni oli lapsista ainoa, joka sai käydä kylässä vuoden 1894 alussa toimintansa aloittaneen kansakoulun läpi. Äitini sisarineen sai opetella lukemaan ja kirjoittamaan vain kuusi viikkoa kestäneessä räätälin kiertokoulussa. ...
Koulusta päästyään enoni joutui pikkurengiksi pappilaan. Siellä hän sai tehdä kaikenlaista passausta, kantaa puita ja ajella vesiä, saipa käydä hevosen kanssa metsässäkin puita kokoilemassa. Pappilassa oli siihen aikaan häijy emäntäpiika, Hulda, joka jätti usein hänet, keskenkasvuisen ja nälkäisen pojan illalla ilman ehtoollista, kuten iltapalaa nimitettiin.
Erkki-enoni oli ahkera poika ja yritti aina tehdä päivän täyteen. Kun hänellä ei ollut kelloa, ei hän aina niin täsmällisesti osannut kotiin lähteä. Monta kertaa oli pappilan väen ruokapöytä jo siistitty, kun eno sai hevosen riisutuksi ja talliin. ...
Pappilasta eno muutti rengiksi Jokioisten Kiipulle Korkeamäen taloon. Siinä talossa hän työskenteli siihen saakka, kunnes 1918 liittyi punakaartiin. Korkeamäen isäntäväkeä enoni aina kehui mukaviksi ihmisiksi, ja heitä hän kävi tervehtimässä vielä vuosien päästäkin. ...
Kapinasta vangiksi joutunut enoni oli ensin tuotu Jokioisten kartanoitten varastotiloihin. Siellä oli korkea kellotornin muistuttava punainen rakennus, ja sen ikkunoista äiti oli nähnyt enon vilkuttavan, kun hän oli pyöräillyt viisitoista kilometriä tätä katsomaan. Kysyin myöhemmin äidiltäni, miltä tuntui nähdä veljensä siellä kellotornissa vankina.
— Miltä se sitten tuntui, muuta kuin itketti vaan kovasti, sanoi äitini.
Jokioisilla ammuttiin kenttäoikeuksien päätöksillä sadoittain punakaartilaisia sorakuoppien reunoille. En ole missään nähnyt niin suurta punakaartilaisten hautausmaata kuin Jokioisten kirkon sivussa. Paljon myöhemmin siellä paljastettiin kaunis muistomerkki.
Enoni sai pikaoikeudessa kahdeksan vuoden tuomion maanpetoksesta. Kahdeksan kuukautta hän ehti siitä kärsiä, ennen kuin sai armahduksen.
Ihan luurankona hän oli kotiinsa tullut. Isoisä oli jo ollut aivan varma, että sinne jonnekin ainoa poika häneltä jää. Juuri sinä vankeusaikana oli Ypäjällä ollut isojako käynnissä. Isoisältänikin oli käyty kysymässä, halusiko hän lisämaata tonttiinsa. Isoisä oli kuitenkin vastannut, että mitä hän sillä maalla enää tekee, kun ainoa poikakin sinne vietiin vankileirille.
Niin hänelle jäi vain entinen neljänkymmenen aarin tonttinsa mökkeineen mäen keskelle.
Myöhemmin enoni kerran kertoi, millaista Hennalan vanki-leirillä, jonne hänet oli siirretty, oli ollut. Pelkällä lattialla maattiin kuukausikaupalla. Jollakulla oli ollut halko tyynynä. Joka aamu löysi vierestään kuolleita kavereita, jotka olivat uupuneet nälkään.
Ulostusastiana oli suuri pytty keskellä kasarmin. Siihen vangit hoippuivat vuoron perään oksentamaan ja ulostamaan. Kaikkien vatsa oli ihan epäkunnossa.
Muuta syötävää ei ollut päiväkausiin kuin pala okaista leipää, jollaista Mätikkömäessä oli pala nähtävissä jälkeenkinpäin. Jotain mätiä silakoita sai joskus nuoleksia. Kaikki pihalla kasvaneet ruohot ja juuret oli kaivettu syötäväksi. Heikompien terveys ei sellaista kestänyt montakaan viikkoa.
Sinne kuoli tuhansittain vankeja nälkään ja kurjuuteen. Minkäänlaista pesu- tai vaatteidenvaihtomahdollisuutta ei ollut. Syöpäläisiä oli, että rapisi.
Eno sanoi, ettei hän ikinä siitä kurjuudesta olisi uskonut elävänä selviävänsä. Ja sen hän oli päättänyt, ettei silakkaan koske enää koskaan, jos sieltä vankileiriltä vielä joskus selviää. Eikä eno silakkaan myöskään koskaan myöhemmin koskenut. Ei liero tuonut edes kaupasta silakoita, jos äiti joskus pyysi ostamaan. Sanoi vaan, että hän on valallaan vannonut, että silakka ja hän eivät enää koskaan toisiaan tapaa. Niin karmeita ne mädäntyneet silakat olivat Hennalan vankileirillä olleet.
Joskus vuonna 1919 enoni pääsi sitten vapaaksi ja asettui asumaan isänsä mökkiin ja aloitti harjoittelun kirvesmieheksi. ...”
Eli kyllä nuo suomalaiset kaartilaiset osaa Guantanamon vankileirin metkut!
Vain Mielipidepankki arveli, että kysymyksessä saattaisi olla Santeri Alkio, jonka Kauko Rummukainen paljastaa olleen aikaisemmin nimeltään maakauppias Alexander Filanderin. Se ei oikein mennyt kohdalleen, vaikka kurjuuden kuvaajana Alkiollakin oli ansioita omana aikanaan.
Jos nyt hieman autan sillä tavalla, että siteeraan tämän ajattelijan kertomusta hänen enostaan. Siinä on hyvin paljon samoja aineksia kuin Väinö Linnalla. Väinö Linnan ystävänä ja hänen lyhytikäisen karjansa siementäjänä tiedän, etteivät he olleet kohdanneet Pojantähteä kirjoitettaessa. Ja tämän ajattelijan kertomus on täyttä totta, kuten kiertäessäni työssäni noita Kanta-Hämeen sydänseutuja itse pääsin useasta suusta kuulemaan:
”Erkki-enoni oli lapsista ainoa, joka sai käydä kylässä vuoden 1894 alussa toimintansa aloittaneen kansakoulun läpi. Äitini sisarineen sai opetella lukemaan ja kirjoittamaan vain kuusi viikkoa kestäneessä räätälin kiertokoulussa. ...
Koulusta päästyään enoni joutui pikkurengiksi pappilaan. Siellä hän sai tehdä kaikenlaista passausta, kantaa puita ja ajella vesiä, saipa käydä hevosen kanssa metsässäkin puita kokoilemassa. Pappilassa oli siihen aikaan häijy emäntäpiika, Hulda, joka jätti usein hänet, keskenkasvuisen ja nälkäisen pojan illalla ilman ehtoollista, kuten iltapalaa nimitettiin.
Erkki-enoni oli ahkera poika ja yritti aina tehdä päivän täyteen. Kun hänellä ei ollut kelloa, ei hän aina niin täsmällisesti osannut kotiin lähteä. Monta kertaa oli pappilan väen ruokapöytä jo siistitty, kun eno sai hevosen riisutuksi ja talliin. ...
Pappilasta eno muutti rengiksi Jokioisten Kiipulle Korkeamäen taloon. Siinä talossa hän työskenteli siihen saakka, kunnes 1918 liittyi punakaartiin. Korkeamäen isäntäväkeä enoni aina kehui mukaviksi ihmisiksi, ja heitä hän kävi tervehtimässä vielä vuosien päästäkin. ...
Kapinasta vangiksi joutunut enoni oli ensin tuotu Jokioisten kartanoitten varastotiloihin. Siellä oli korkea kellotornin muistuttava punainen rakennus, ja sen ikkunoista äiti oli nähnyt enon vilkuttavan, kun hän oli pyöräillyt viisitoista kilometriä tätä katsomaan. Kysyin myöhemmin äidiltäni, miltä tuntui nähdä veljensä siellä kellotornissa vankina.
— Miltä se sitten tuntui, muuta kuin itketti vaan kovasti, sanoi äitini.
Jokioisilla ammuttiin kenttäoikeuksien päätöksillä sadoittain punakaartilaisia sorakuoppien reunoille. En ole missään nähnyt niin suurta punakaartilaisten hautausmaata kuin Jokioisten kirkon sivussa. Paljon myöhemmin siellä paljastettiin kaunis muistomerkki.
Enoni sai pikaoikeudessa kahdeksan vuoden tuomion maanpetoksesta. Kahdeksan kuukautta hän ehti siitä kärsiä, ennen kuin sai armahduksen.
Ihan luurankona hän oli kotiinsa tullut. Isoisä oli jo ollut aivan varma, että sinne jonnekin ainoa poika häneltä jää. Juuri sinä vankeusaikana oli Ypäjällä ollut isojako käynnissä. Isoisältänikin oli käyty kysymässä, halusiko hän lisämaata tonttiinsa. Isoisä oli kuitenkin vastannut, että mitä hän sillä maalla enää tekee, kun ainoa poikakin sinne vietiin vankileirille.
Niin hänelle jäi vain entinen neljänkymmenen aarin tonttinsa mökkeineen mäen keskelle.
Myöhemmin enoni kerran kertoi, millaista Hennalan vanki-leirillä, jonne hänet oli siirretty, oli ollut. Pelkällä lattialla maattiin kuukausikaupalla. Jollakulla oli ollut halko tyynynä. Joka aamu löysi vierestään kuolleita kavereita, jotka olivat uupuneet nälkään.
Ulostusastiana oli suuri pytty keskellä kasarmin. Siihen vangit hoippuivat vuoron perään oksentamaan ja ulostamaan. Kaikkien vatsa oli ihan epäkunnossa.
Muuta syötävää ei ollut päiväkausiin kuin pala okaista leipää, jollaista Mätikkömäessä oli pala nähtävissä jälkeenkinpäin. Jotain mätiä silakoita sai joskus nuoleksia. Kaikki pihalla kasvaneet ruohot ja juuret oli kaivettu syötäväksi. Heikompien terveys ei sellaista kestänyt montakaan viikkoa.
Sinne kuoli tuhansittain vankeja nälkään ja kurjuuteen. Minkäänlaista pesu- tai vaatteidenvaihtomahdollisuutta ei ollut. Syöpäläisiä oli, että rapisi.
Eno sanoi, ettei hän ikinä siitä kurjuudesta olisi uskonut elävänä selviävänsä. Ja sen hän oli päättänyt, ettei silakkaan koske enää koskaan, jos sieltä vankileiriltä vielä joskus selviää. Eikä eno silakkaan myöskään koskaan myöhemmin koskenut. Ei liero tuonut edes kaupasta silakoita, jos äiti joskus pyysi ostamaan. Sanoi vaan, että hän on valallaan vannonut, että silakka ja hän eivät enää koskaan toisiaan tapaa. Niin karmeita ne mädäntyneet silakat olivat Hennalan vankileirillä olleet.
Joskus vuonna 1919 enoni pääsi sitten vapaaksi ja asettui asumaan isänsä mökkiin ja aloitti harjoittelun kirvesmieheksi. ...”
Eli kyllä nuo suomalaiset kaartilaiset osaa Guantanamon vankileirin metkut!
Vastaukset 5
Vanhimmat
Kun Hämeestä tuli punikkien maa ja talonpojilta vietiin omaisuudet ja vapaus:
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=110&conference=1500000000000105&posting=22000000037662381
toimijalla on ainakin tyylin ja asian esittämisen dramaturgian näkökulmasta. Harvoin olen nähnyt noin omakohtaisesti kerrottua, vaikka olen lukenut Hennalan tapahtumista yliopisto-opintojen puitteissa useammakin teoksen. Tällaista näkökulmaa en ennen ole tavannut.
ja Sonnimies riehuu tällä palstalla osoittaen, että aina löytyy uusia hurmahenkisiä pyöveleitä tästä kansasta, jotka eivät tajua tekojensa seuraamuksia.
Suomen sisällissodassa oli sekä punaista terroria, että valkoista terroria. Sodan aikana punakaartilaiset murhasivat/teloittivat 1424 valkoista. Valkoiset murhasivat/teloittivat sodan aikana 7370. Sodan päätyttyä alkoi maassa laaja punaisten ja punaisiksi epäiltyjen joukkoteloittaminen ja kokoaminen vankileireille. Lähellekkään kaikki heistä eivät olleet missään tekemisissä murhien kanssa. Perusteeksi saattoi riittää se, että sattui liikkkumaan alueella jossa oli punaisia. Vankileireillä kuoli nälkään, tauteihin ja teloituksiin 11652 punaista, ja punaiseksi epäiltyä. Teloitukset ja vankina pitäminen loppuivat, kun mm. Yhdysvallat ja Iso-Britannia antoivat kansainvälisiä protesteja asiaa kohtaan.
Ja punaiset olivat Suomen kansalaisia siinä missä valkoisetkin. Tiedätkö edes minkä takia Suomen työväenluokka perusti punakaartit ja nousi kapinaan? Siksi koska heillä oli melko huonot olot. Pitkät työpäivät, ja huonot edut.
Ja mitä tulee tuohon väitteeseen, että punaisia teloitettiin "Suomen kansan suojelemiseksi". Tiesitkös että Hitler perusteli juutalaismurhiaan täsmälleen samalla tavalla.
Shamaanin lahjoilla varustettuna näen,kirjoittaja kirjoittaa samalla tyylillä kun Kapi reppana.
Tyylistä, tekstin pituudesta, keskustatraumaattisena kirjoittajana tekstissä on Kapia niin paljon että roikuu.
Uskokaa tai sitten ei, näin on marjat.
http://www.uta.fi/suomi80/art9.htm
Vuoden 1918 sodan jälkeen orpous kosketti sekä punaisten että valkoisten puolta. Kaikenkaikkiaan sota jätti n. 20 000 joko kokonaan tai osaksi huoltajansa menettänyttä lasta. Orpous kosketti enemmän punaista puolta, jonka osuus orpolasten määrästä oli n. 90 %. Aivan täysin orvoiksi jäi toistatuhatta lasta. Nämä turvattomat punaisen puolen lapset olivat pääosin köyhistä oloista, eteläisen Suomen maalaistyöväestöstä.
Keväällä 1918 suhtautuminen punaorpoihin oli pelokasta ja vihamielistä. Tämä näkyi hyvin Köyhäinhoitolehden päätoimittajan Bruno Sarlinin kirjoituksessa:
"Orpojen lasten onnellinen ratkaisu on yhteiskunnallemme erinomaisen tärkeä monesta syystä. On muistettava, että nyt on kysymys kymmenistä tuhansista orvoista. Jos sellainen armeija imee katkeruuden kalkin sieluunsa, on yhteiskunnallinen vaara suuri. Ja orpojen lasten hyvä kasvatus tulee sittenkin huokeammaksi kuin vankiloiden ylläpito.
Sen lisäksi se on maan vastaista työvoimaa, joka näistä lapsista nousee." Hän kyllä välitti punaorpojen kohtalosta, mutta piti ongelmaa vain sosiaalistamisongelmana. Hänen mielipiteensä olivat jyrkkiä, kun oli kyse punaorpojen äideistä. Hän mm. totesi : "Vielä on suuri vaara punaisten naisissa... Suurelta osin noitten naisten kodit ja niissä annettu kasvatus on syynä hirvittävän kauheaan sisällissotaamme...
Yhteiskunnan ehdoton velvollisuus tästä lähtien on oleva, etteivät tällaiset hirviöt saa enää lapsia kasvattaa ja niihin istuttaa julkeaa raakuuttaan sekä kalvavaa vihaansa, joka saastuttaa lapsen koko sielunelämän."