huomionkipeys

Tähän sanoisin vanhempana naisena näin.
Ok mieson mitä on, mutta omat tarpeet yhtä arvokkaita tarpeita kuin se mitä mies kaipaa "tullessaan krapulaisena kodin lämpöön".
Huoh. Parisuhde on kompromissi jossa kaksi erinlaista ihmistä kohtaa. On hyvä miettiä omien toiveiden kohtuullisuutta, mutta ei kieltä niitä.
Jos sitä elää vain toisen tyylillä kadottaa itsensä.
Mieskin voi oppia hiukan huomioimaan naisen toivomalla tavalla naista eikä niin, että nainen hautaa kaikki toiveensa ja elää miehen elämää.
Tässä tarvitaan sitä, että kummallakin halu miellyttää toistaan. Kumpikin voi kysyä mitä toinen haluaa eikä kuvitella että mitä se haluaa.

joohhuh kirjoitti:

Tähän sanoisin vanhempana naisena näin.
Ok mieson mitä on, mutta omat tarpeet yhtä arvokkaita tarpeita kuin se mitä mies kaipaa "tullessaan krapulaisena kodin lämpöön".
Huoh. Parisuhde on kompromissi jossa kaksi erinlaista ihmistä kohtaa. On hyvä miettiä omien toiveiden kohtuullisuutta, mutta ei kieltä niitä.
Jos sitä elää vain toisen tyylillä kadottaa itsensä.
Mieskin voi oppia hiukan huomioimaan naisen toivomalla tavalla naista eikä niin, että nainen hautaa kaikki toiveensa ja elää miehen elämää.
Tässä tarvitaan sitä, että kummallakin halu miellyttää toistaan. Kumpikin voi kysyä mitä toinen haluaa eikä kuvitella että mitä se haluaa.

Lue lisää

nättiä ja yleispätevää parisuhdeloogisuutta, mutta ken ei kyseistä ongelmaa ole kokenut, ei tosiaankaan tällaisen ongelman ydintä ymmärrä.

Ja se ongelma on muualla kuin parisuhteessa ja normaalissa osapuolien kanssakäymisessä, ymmärryksessä ja toiveissa.

Nyt puhutaan ainakin omalta osaltani, en ap:stä varmuudella osaa sanoa, sairaista ja epänormaaleista odotuksista, mitkä juontavat juurensa syvälle omaan itseen, ei puolisoon.

Olet elämää varmasti kokenut ja viisas ihminen, mutta tämän asian ydin on joku sellainen mihin ei näköjään kokemuksesi ulotu. Ja ihan hyvä niin itsesi kannalta.

hyvä ja sinulla on muutamia hyvä pointteja mutta minusta menet analyysissasi vähän liian pitkälle.

Ap ei ole täsmälleen samanlainen kuin sinä etkä sinä voi hänen kirjoituksensa perusteella täysin varma hänen parisuhteensa todellisesta laadusta.

Usein on myös niin, että "yliherkkä" puoliso reagoi ihan oikeaan, todelliseen välinpitämättömyyteen. Välinpitämätön osapuoli saa myös helposti toisen tuntemaan, että hänellä on "vikaa korvien välissä."

"Yliherkkä" puoliso voi reagoida aivan liioitellusti, loukkaantua, syyttää, liioitella, raivota jne kun hänen tunteitaan on "loukattu." Toisaalta, kun kohtaus on mennyt ohi, hän voi ihan yhtä hyvin olla liian empaattinen ja ymmärtäväinen toista kohtaan, syytellä itseään ja nähdä toisen "kultaisena enkelinä" joka joutuu kärsimään hänen oikuistaan.

Tämäkin on ylilyöntiä, totuus on jossakin puolessa välissä.

Tärkeintä olisi keskustella rehellisesti puolison kanssa ja kertoa puolin ja toisin toiveista ja unelmista. Kun keskusteluyhteys on kunnossa, pienet pettymyksetkin voi helpommin kuitata huumorilla ja voidaan löytää molempia osapuolia miellyttävät menettelytavat.

Tämän keskusteluyhteyden muodostumiseen täytyy kuitenkin osallistua molempien.

Minusta on ihan turha hakea jokaiselle ongelmalle diagnoosia jostakin persoonallisuushäiriöistä. Se tuntuu olevan nykyisin muotia mutta ei kyllä yleensä johda minkään totuuden äärelle. Nyrkkisääntönä pitäisin, että jos ongelma vaivaa paljon ja huonontaa merkittävästi elämän laatua, kannattaa hakeutua asiantuntijan juttusille. Persoonallisuushäiriöstä on kuitenkin kyse aniharvoin. Me olemme kaikki enemmän tai vähemmän, yleensä aikalailla yhtä paljon vajavaisia ihmisiä. Jokaisella meillä on omat "juttumme." Ap ei varmastikaan ole mitenkään poikkeuksellisen "skitso" tapaus.

Tällainen ongelma on varmasti tyypillisempi nuorelle ja voi korjaantua ajan myötä kun elämänkokemusta ja itsevarmuutta tulee lisää.

Jokaisella on oikeus tunteisiinsa mutta myös vastuu siitä, kuinka kohtelee muita. Näiden asioiden välille tulisi löytää jokin tasapaino.

Ap:lle sanoisin, että miehelle kannattaa kertoa rehellisesti näiden tilanteiden taustalla olevista tunteista. Voi myös kertoa, mitä haluaisi miehen tekevän näissä tilanteissa, mikä auttaisi siihen hätään ja turhautumiseen. Ehkä hänen pitäisi tulla viereesi istumaan tai ottaa sinut syliin vaikka kymmeneksi minuutiksi, keskittyä vain sinuun vähän aikaa ja vakuuttaa, että ei ole mitään syytä hätääntyä. Mieti itse, mikä voisi toimia.

Miehesi olisi varmasti vähemmän hämmentynyt, jos hänellä olisi jokin toimiva keino puuttua näihin tilanteisiin ja auttaa sinua. Anna hänelle sellainen ja kerro mitä haluat. Tällä tavalla sinä saat, mitä tarvitset, ja mies voi tuntea olevansa "sankarisi" joka pystyy auttamaan ja lohduttamaan sinua.

Voitte sopia vaikka jostakin merkistä tai tietyistä sanoista, joilla voit "pyytää apua", kun alkaa tuntua pahalta.

Avun pyytäminen ja antaminen on parisuhteessa tärkeää. Minusta on väärin kehottaa ihmistä "tulemaan yksin toimeen" tunteidensa kanssa, koska "ihmisten välistä datakaapelia ei ole vielä keksitty." Ihmisten välinen datakaapeli on olemassa, se on rehellinen keskustelu. Puutteita datansiirrossa korvaa aito halu ja tarve ymmärtää toista ja auttaa häntä. Rakkaus lisääntyy apua antamalla ja pyytämällä, mutta vähentyy, jos toinen tai molemmat osapuolet joutuvat yksin harhailemaan ahdistuksensa erämaassa.

Tärkeää olisi myöntää ja hyväksyä oma ja toisten vajavaisuus. Ap:n ei tarvitse olla täydellinen, jotta hänen miehensä voi rakastaa häntä. Hänen ei tarvitse alati "tutkailla itseään" ja miettiä, onko sellainen avovaimo ja puoliso, jollainen haluaisi olla. Parisuhde ei ole mikään suoritus. Siihen tullaan sellaisina kuin ollaan, parhaimmassa tapauksessa rehellisinä ja avoimina, valmiina yrittämään ja takemään yhteistyötä mutta myös antamaan anteeksi sekä toiselle että itselle.

on varmasti kirjoitti:

hyvä ja sinulla on muutamia hyvä pointteja mutta minusta menet analyysissasi vähän liian pitkälle.

Ap ei ole täsmälleen samanlainen kuin sinä etkä sinä voi hänen kirjoituksensa perusteella täysin varma hänen parisuhteensa todellisesta laadusta.

Usein on myös niin, että "yliherkkä" puoliso reagoi ihan oikeaan, todelliseen välinpitämättömyyteen. Välinpitämätön osapuoli saa myös helposti toisen tuntemaan, että hänellä on "vikaa korvien välissä."

"Yliherkkä" puoliso voi reagoida aivan liioitellusti, loukkaantua, syyttää, liioitella, raivota jne kun hänen tunteitaan on "loukattu." Toisaalta, kun kohtaus on mennyt ohi, hän voi ihan yhtä hyvin olla liian empaattinen ja ymmärtäväinen toista kohtaan, syytellä itseään ja nähdä toisen "kultaisena enkelinä" joka joutuu kärsimään hänen oikuistaan.

Tämäkin on ylilyöntiä, totuus on jossakin puolessa välissä.

Tärkeintä olisi keskustella rehellisesti puolison kanssa ja kertoa puolin ja toisin toiveista ja unelmista. Kun keskusteluyhteys on kunnossa, pienet pettymyksetkin voi helpommin kuitata huumorilla ja voidaan löytää molempia osapuolia miellyttävät menettelytavat.

Tämän keskusteluyhteyden muodostumiseen täytyy kuitenkin osallistua molempien.

Minusta on ihan turha hakea jokaiselle ongelmalle diagnoosia jostakin persoonallisuushäiriöistä. Se tuntuu olevan nykyisin muotia mutta ei kyllä yleensä johda minkään totuuden äärelle. Nyrkkisääntönä pitäisin, että jos ongelma vaivaa paljon ja huonontaa merkittävästi elämän laatua, kannattaa hakeutua asiantuntijan juttusille. Persoonallisuushäiriöstä on kuitenkin kyse aniharvoin. Me olemme kaikki enemmän tai vähemmän, yleensä aikalailla yhtä paljon vajavaisia ihmisiä. Jokaisella meillä on omat "juttumme." Ap ei varmastikaan ole mitenkään poikkeuksellisen "skitso" tapaus.

Tällainen ongelma on varmasti tyypillisempi nuorelle ja voi korjaantua ajan myötä kun elämänkokemusta ja itsevarmuutta tulee lisää.

Jokaisella on oikeus tunteisiinsa mutta myös vastuu siitä, kuinka kohtelee muita. Näiden asioiden välille tulisi löytää jokin tasapaino.

Ap:lle sanoisin, että miehelle kannattaa kertoa rehellisesti näiden tilanteiden taustalla olevista tunteista. Voi myös kertoa, mitä haluaisi miehen tekevän näissä tilanteissa, mikä auttaisi siihen hätään ja turhautumiseen. Ehkä hänen pitäisi tulla viereesi istumaan tai ottaa sinut syliin vaikka kymmeneksi minuutiksi, keskittyä vain sinuun vähän aikaa ja vakuuttaa, että ei ole mitään syytä hätääntyä. Mieti itse, mikä voisi toimia.

Miehesi olisi varmasti vähemmän hämmentynyt, jos hänellä olisi jokin toimiva keino puuttua näihin tilanteisiin ja auttaa sinua. Anna hänelle sellainen ja kerro mitä haluat. Tällä tavalla sinä saat, mitä tarvitset, ja mies voi tuntea olevansa "sankarisi" joka pystyy auttamaan ja lohduttamaan sinua.

Voitte sopia vaikka jostakin merkistä tai tietyistä sanoista, joilla voit "pyytää apua", kun alkaa tuntua pahalta.

Avun pyytäminen ja antaminen on parisuhteessa tärkeää. Minusta on väärin kehottaa ihmistä "tulemaan yksin toimeen" tunteidensa kanssa, koska "ihmisten välistä datakaapelia ei ole vielä keksitty." Ihmisten välinen datakaapeli on olemassa, se on rehellinen keskustelu. Puutteita datansiirrossa korvaa aito halu ja tarve ymmärtää toista ja auttaa häntä. Rakkaus lisääntyy apua antamalla ja pyytämällä, mutta vähentyy, jos toinen tai molemmat osapuolet joutuvat yksin harhailemaan ahdistuksensa erämaassa.

Tärkeää olisi myöntää ja hyväksyä oma ja toisten vajavaisuus. Ap:n ei tarvitse olla täydellinen, jotta hänen miehensä voi rakastaa häntä. Hänen ei tarvitse alati "tutkailla itseään" ja miettiä, onko sellainen avovaimo ja puoliso, jollainen haluaisi olla. Parisuhde ei ole mikään suoritus. Siihen tullaan sellaisina kuin ollaan, parhaimmassa tapauksessa rehellisinä ja avoimina, valmiina yrittämään ja takemään yhteistyötä mutta myös antamaan anteeksi sekä toiselle että itselle.

Lue lisää

puhut. Kyllä se kommunikointi puolison kanssa on tärkeää. Sillä minäkin olen päässyt eteenpäin, kun olen ollut avoin ja kertonut tunteistani. Se on todella tärkeää, ja siinähän juuri tulee varmennusta rakkaudelle, kun toinen ymmärtää ja hyväksyy minut omana itsenäni haavoineni ja puutteineni.

Halusin puida asiaa omasta vinkkelistäni, enkä tosiaankaan kuvitellut olavani täsmälleen samanlainen tapaus kuin ap... Voin sanoa kyllä, että melkein jokainen tuntemus mitä ap selitti, oli tuttu :) Siksi luulen, että ongalman ydin hipoo samoissa asioissa kuin minullakin, ainakin osittain.

En tarkoittanut että ap:n tulisi analysoida itseään enemmän ja olla parempi avovaimo. Tarkoitin ennemminkin, että ajatukset voisi kääntää muuallekin ja ajatella toisesta näkökulmasta. Se nimittäin auttaa itseäni tajuamaan tilanteen ulkopuolelta, eikä vain oman napani ympäriltä, koska itse ainakin näissä tilanteissa osaan ajatella varsin itsekkäästi, ja vasta jälkenpäin mietin, miltä kumppanista tuo mahtoikaan tuntua.

Ja tuon vaikenemisen, sen että vetäytyisi joskus ajattelemaan ennenkuin purkautuu, ajattelin auttavan siihen että ensin voisi vähän koota itseään ja järjestellä ajatuksiaan ennenkuin synnyttää myrskyn. Minulla nimittäin ne syyt ovat melko usein aivan turhia, ja kadun jälkeenpäin etä synnytin riidan. Asiastahan voi keskustella rakentavammin kun pahin suuttumus on ohitse. Usein asiat ovat myös minulla samojen asioiden puintia uudelleen ja uudelleen, joten toisesta voi tuntua turhauttavalta jos synnyttää aina riidan jo käsitellyistä asioista. Itsehillintä on pointtini siinä.

Tämä ei ole mikään mielisairaus-asia mielestäni, eikä siinä tarvitse olla persoonallisuushäiriötä. Psykologille voi mennä kuka tahansa juttelemaan jos joku asia häiritsee elämisen laatua. Kaikki asiat eivät aina selkiä puolison kanssa juttelemalla. Ihminen on loppupelissä yksin itsensä kanssa omassa päässään.

Se on kyllä totta, että parisuhteen laadusta en voi ap:n puolesta mennä sanomaan yhtään mitään. Omasta kokemuksesta kuitenkin sanon, että tuntemukset ovat samat, vaikka mieheni on huomioiva, ymmärtävä, kehuva, kuunteleva.. Juuri passeli, ei mitään vikaa. Silti riittämättömyyden tunne kulkee mukana. Se heijastuu minulla ainakin tällä tavalla parisuhteessa. Se ei siis ole minulla parisuhteen tuoma ongelma, vaan koko elämän ongelma.

Pelkkä parisuhde, vaikka täydellinen sellainen, ei tuota ongelmaa ratkaise. Minulla ainakaan.

Se ymmärtää, kuka on kokenut.

Olkoon ap:n tarina vaikka täydellisen erilainen.

tämähän on kirjoitti:

nättiä ja yleispätevää parisuhdeloogisuutta, mutta ken ei kyseistä ongelmaa ole kokenut, ei tosiaankaan tällaisen ongelman ydintä ymmärrä.

Ja se ongelma on muualla kuin parisuhteessa ja normaalissa osapuolien kanssakäymisessä, ymmärryksessä ja toiveissa.

Nyt puhutaan ainakin omalta osaltani, en ap:stä varmuudella osaa sanoa, sairaista ja epänormaaleista odotuksista, mitkä juontavat juurensa syvälle omaan itseen, ei puolisoon.

Olet elämää varmasti kokenut ja viisas ihminen, mutta tämän asian ydin on joku sellainen mihin ei näköjään kokemuksesi ulotu. Ja ihan hyvä niin itsesi kannalta.

Lue lisää

Itse en ole läheisriippuvainen, mutta seurannut sivusta läheisriippuvaisen naisen kipuilua.
Siinä on juuri menty sillä tavalla kuin tässä viisaasti yksi vastaajista totesi. Nähdään mies "enkelinä".On kyllä hyvä, että näkee oman sairaalloisen käyttäytymisen, mutta asiaa ei ratkaise se, että näkee itsensä jonain hirviönä ja miehen täydellisenä. Totuus on puolivälissä kuten täällä sanottiin.
Vakka kantensa valitsee. Usein syytä ja kehittymistä kaipaa kumpikin.
Ja omia tarpeita silti ei kannata kieltää pitää ne vain kohtuudessa.

ihan asiaa kirjoitti:

puhut. Kyllä se kommunikointi puolison kanssa on tärkeää. Sillä minäkin olen päässyt eteenpäin, kun olen ollut avoin ja kertonut tunteistani. Se on todella tärkeää, ja siinähän juuri tulee varmennusta rakkaudelle, kun toinen ymmärtää ja hyväksyy minut omana itsenäni haavoineni ja puutteineni.

Halusin puida asiaa omasta vinkkelistäni, enkä tosiaankaan kuvitellut olavani täsmälleen samanlainen tapaus kuin ap... Voin sanoa kyllä, että melkein jokainen tuntemus mitä ap selitti, oli tuttu :) Siksi luulen, että ongalman ydin hipoo samoissa asioissa kuin minullakin, ainakin osittain.

En tarkoittanut että ap:n tulisi analysoida itseään enemmän ja olla parempi avovaimo. Tarkoitin ennemminkin, että ajatukset voisi kääntää muuallekin ja ajatella toisesta näkökulmasta. Se nimittäin auttaa itseäni tajuamaan tilanteen ulkopuolelta, eikä vain oman napani ympäriltä, koska itse ainakin näissä tilanteissa osaan ajatella varsin itsekkäästi, ja vasta jälkenpäin mietin, miltä kumppanista tuo mahtoikaan tuntua.

Ja tuon vaikenemisen, sen että vetäytyisi joskus ajattelemaan ennenkuin purkautuu, ajattelin auttavan siihen että ensin voisi vähän koota itseään ja järjestellä ajatuksiaan ennenkuin synnyttää myrskyn. Minulla nimittäin ne syyt ovat melko usein aivan turhia, ja kadun jälkeenpäin etä synnytin riidan. Asiastahan voi keskustella rakentavammin kun pahin suuttumus on ohitse. Usein asiat ovat myös minulla samojen asioiden puintia uudelleen ja uudelleen, joten toisesta voi tuntua turhauttavalta jos synnyttää aina riidan jo käsitellyistä asioista. Itsehillintä on pointtini siinä.

Tämä ei ole mikään mielisairaus-asia mielestäni, eikä siinä tarvitse olla persoonallisuushäiriötä. Psykologille voi mennä kuka tahansa juttelemaan jos joku asia häiritsee elämisen laatua. Kaikki asiat eivät aina selkiä puolison kanssa juttelemalla. Ihminen on loppupelissä yksin itsensä kanssa omassa päässään.

Se on kyllä totta, että parisuhteen laadusta en voi ap:n puolesta mennä sanomaan yhtään mitään. Omasta kokemuksesta kuitenkin sanon, että tuntemukset ovat samat, vaikka mieheni on huomioiva, ymmärtävä, kehuva, kuunteleva.. Juuri passeli, ei mitään vikaa. Silti riittämättömyyden tunne kulkee mukana. Se heijastuu minulla ainakin tällä tavalla parisuhteessa. Se ei siis ole minulla parisuhteen tuoma ongelma, vaan koko elämän ongelma.

Pelkkä parisuhde, vaikka täydellinen sellainen, ei tuota ongelmaa ratkaise. Minulla ainakaan.

Se ymmärtää, kuka on kokenut.

Olkoon ap:n tarina vaikka täydellisen erilainen.

Lue lisää

Samoja tuntemuksia ja kokemuksia eläneenä yhdyn täysin näihin edellisiin vastaajiin. Lisäksi sanoisin, että vaikka ap:stä tuntuu että tauot läheisyydessä välimatkan takia pahentavat hetkellisesti tilannetta, niin erillisyyden hetket voivat ihan yhtä hyvin olla parisuhteelle hyväksikin. Kunhan vain saisi karistettua pois liian suuret odotukset jälleennäkemisen upeudesta... Epävarmalle ihmiselle on tehokas lääke se, että elämää on mahdollisimman paljon myös miehen ja parisuhteen ulkopuolella.

Ja lohduksi voin todeta, että aika rauhoittaa, ainakin itselläni kävi näin. Olemme olleet suhteessa kolme vuotta joista vuoden asuneet yhdessä, ja huomaan rauhoittuneeni PALJON. Enää en lastaa mieheni ylle niin paljon odotuksia ja haavekuvia, enkä koe niin voimakkaita pettymyksiä kun mies ei aina toimi kuten haluaisin. Ylipäänsä ajatukset eivät enää pyöri niin kamalasti parisuhteessa. Tavallinen, tylsähkö mutta lämpöä ja hellyyttä tarjoava oleva arki on alkanut riittää ja tyydyttää, en enää kamalasti haikaile roihun ja räiskähtelyn perään. Seksi on edelleen hekumallista, mutta enää en pillahda itkuun ja ota itseeni jos mies ei välillä haluakaan.

Minullakin on ollut voimakas tarve romanttisuuteen ja intohimoon, mutta olen vähitellen hyväksynyt sen, ettei mieheni olekaan niin romanttinen ja kiihkeä kuin alussa haaveilin. Olemme tässä opettelemassa sitten toisiamme vastaan tulemista. Keskustelu on ollut tosi hyväksi, aika usein se on syntynyt riitelyn kautta. Kunhan ei takerru lillukanvarsiin ja molemmat osaa tarvittaessa pyytää anteeksi. Olen miehelle neuvonut miten minua kannattaa itkuraivarin kynnyksellä käsitellä, ja vinkit näyttävät menneen perille. Selkeät toimintaohjeet ovat miehelle mieleen. Moni orastava kiukkutilanne onkin jo rauennut siihen, että mies nielaisee ärtymyksensä, ottaa reilusti syliin ja tyynnyttelee.

Asenne omaan skitsoiluun kannattaa olla se, että katuu ja pyytää reilusti anteeksi aina kun aihetta on, muttei ryhdy soimaamaan ankarasti itseään ja rypemään itseinhossa. Itseruoskimisen sijaan toimii ja hyvittää tapahtunutta kumppanille jollain kivalla eleellä tai asialla.

ihan asiaa kirjoitti:

puhut. Kyllä se kommunikointi puolison kanssa on tärkeää. Sillä minäkin olen päässyt eteenpäin, kun olen ollut avoin ja kertonut tunteistani. Se on todella tärkeää, ja siinähän juuri tulee varmennusta rakkaudelle, kun toinen ymmärtää ja hyväksyy minut omana itsenäni haavoineni ja puutteineni.

Halusin puida asiaa omasta vinkkelistäni, enkä tosiaankaan kuvitellut olavani täsmälleen samanlainen tapaus kuin ap... Voin sanoa kyllä, että melkein jokainen tuntemus mitä ap selitti, oli tuttu :) Siksi luulen, että ongalman ydin hipoo samoissa asioissa kuin minullakin, ainakin osittain.

En tarkoittanut että ap:n tulisi analysoida itseään enemmän ja olla parempi avovaimo. Tarkoitin ennemminkin, että ajatukset voisi kääntää muuallekin ja ajatella toisesta näkökulmasta. Se nimittäin auttaa itseäni tajuamaan tilanteen ulkopuolelta, eikä vain oman napani ympäriltä, koska itse ainakin näissä tilanteissa osaan ajatella varsin itsekkäästi, ja vasta jälkenpäin mietin, miltä kumppanista tuo mahtoikaan tuntua.

Ja tuon vaikenemisen, sen että vetäytyisi joskus ajattelemaan ennenkuin purkautuu, ajattelin auttavan siihen että ensin voisi vähän koota itseään ja järjestellä ajatuksiaan ennenkuin synnyttää myrskyn. Minulla nimittäin ne syyt ovat melko usein aivan turhia, ja kadun jälkeenpäin etä synnytin riidan. Asiastahan voi keskustella rakentavammin kun pahin suuttumus on ohitse. Usein asiat ovat myös minulla samojen asioiden puintia uudelleen ja uudelleen, joten toisesta voi tuntua turhauttavalta jos synnyttää aina riidan jo käsitellyistä asioista. Itsehillintä on pointtini siinä.

Tämä ei ole mikään mielisairaus-asia mielestäni, eikä siinä tarvitse olla persoonallisuushäiriötä. Psykologille voi mennä kuka tahansa juttelemaan jos joku asia häiritsee elämisen laatua. Kaikki asiat eivät aina selkiä puolison kanssa juttelemalla. Ihminen on loppupelissä yksin itsensä kanssa omassa päässään.

Se on kyllä totta, että parisuhteen laadusta en voi ap:n puolesta mennä sanomaan yhtään mitään. Omasta kokemuksesta kuitenkin sanon, että tuntemukset ovat samat, vaikka mieheni on huomioiva, ymmärtävä, kehuva, kuunteleva.. Juuri passeli, ei mitään vikaa. Silti riittämättömyyden tunne kulkee mukana. Se heijastuu minulla ainakin tällä tavalla parisuhteessa. Se ei siis ole minulla parisuhteen tuoma ongelma, vaan koko elämän ongelma.

Pelkkä parisuhde, vaikka täydellinen sellainen, ei tuota ongelmaa ratkaise. Minulla ainakaan.

Se ymmärtää, kuka on kokenut.

Olkoon ap:n tarina vaikka täydellisen erilainen.

Lue lisää

Kiitos kaikille viesteistä. Hyvin erilaisia näkökulmia tuli asiaan. Tämä keskustelu itsessään on jo todella terapeuttista.

Olen miettinyt tuota isäsuhdeasiaa, en kuitenkaan ainakaan näin "tietoisesti" löydä ongelmia siitä. Isäni oli kyllä paljon poissa ja ajoittain etäinen töiden vuoksi. Hän kuitenkin teki vapaa-ajalla asioita kanssani.

Samantyylisiä tunteita on ollut myös tässä välissä olleessa suhteessa (olen 24 v, eka seurustelusuhde 15-18 v ja toinen 19-21 v, tässä nykyisessä nyt 1,5 vuotta) mutta ei lainkaan näin paljon. Muistan olleeni hänen kohdallaan hiukan mustasukkainen menneisyydestään suhteen alkumetreillä (normaalia alkuvaiheessa??), mutta mitään arjen ongelmia meillä ei ollut. Häneltä koin saavani riittävästi huomiota. Uskonkin, että nykyisessä suhteessa oireilen näin paljon siksi, että olemme erilaisia. Kommunikaatiomme ei aina kohtaa, hänellä on erittäin hyvä itsetunto (ei tippaakaan mustasukkaisuutta tms.) ja hän ei kaipaa huomiota. Kuitenkin hän minua rakastaa, mutta olenko vain se "herkempi" osapuoli, kuten eräs kirjoittaja täällä pohti?

Näiden suhteiden välissä minulla oli sinkkuvaihe, josta nautin paljon. Yksin ollessani minulla on tälläkin hetkellä aina hyvä olla, mielestäni itsetuntoni on (ainakin muilla elämänalueilla) hyvä, olen ylpeä monista saavutuksistani ja nautin elämästäni. Mutta tulen surulliseksi nimenomaan siitä että tiedän että vierailta miehiltä saisin roppakaupalla huomiota, ja "tuo yksi tuossa ei tajua kuinka paljon minua tulisi arvostaa". Sinkkuvaiheen hyviä puolia oli toki se, että tapaili paljon miehiä jotka tietenkin osoittivat paljon kiinnostusta. Narsisti en ole, sillä tiedän etten ole täydellinen, mutta siinä määrin neuroottinen kyllä että toivoisin parisuhteessa aina asioiden menevän hyvin ja alitajuisesti mietin näiden riitojen tuhoavan sitä..."niin pienen hetken rakkaus on lumivalkoinen". Ärsyttää myöntää olevansa näin heikko, haluaisin olla vahvempi. Tämä asia pahentaa ongelmaa entisestään.

Tiedän että on olemassa ihmisiä, jotka ovat rakastuneita rakastumisen tunteeseen - olenko yksi heistä? Kun näen prisman käytävillä väsyneitä pariskuntia työntämässä lasta kärryissä, mietin että miksi kukaan haluaisi olla tuollaisessa suhteessa? Eli kun suhde on kestänyt pitkään, en herätä miehessä enää samanlaisia ajatuksia ja kun vastaan tulee joku uusi kissa, mikä estää häntä tarttumasta tilaisuuteen? Aivan, kuten kohtalotoverini kirjoitti, en voi kai uskoa että kukaan _todella_ rakastaisi minua. Ensimmäinen seurustelukumppanini sanoi rakastavansa, mutta kohteli kuin ilmaa. Toisaalta olen inhorealisti, tiedän kuinka helposti toista petetään (riittää kun menee lauantaina baariin, joka toinen varattu mies lähtisi mukaan). Onko näissä parisuhteissa mitään järkeä?

Jos tulee riitaa tai en koe saavani riittävästi huomiota tms., miksen voi vain valittaa asiasta ääneen ja kuitata tilannetta sillä? Tuntuu että nimenomaan tilanteisiin liittyvä tunnekuohu on niin voimakas, että siksi en pääse asioiden yli kuten normaalit ihmiset. Koen, että ajatukseni ovat kuitenkin aika "tavallisia" ihmisten mielissä, mutta normaalit ihmiset pääsevät niiden yli järkeilemällä. Juuri tuon voimakkaan tunnekuohun vuoksi tuntuu, että taustalla on traumaattinen kokemus.

Kiitos vielä noista vinkeistä, jokin merkinantosysteemi voisi olla hyvä. Kun vain saisin siinä tilanteessa sen pahan tunteen unohdettua, se kun aiheuttaa myös fyysisen läheisyyden torjumista, toisen kosketus saa niskavillat pystyyn. Varmasti tällainen halaaminen, sylissä pitäminen ym. voisi rauhoittaa.

Huoh. Joskus tuntuu että olisi vain parempi, kun ei koskaan ajattelisi yhtään mitään. Sanoo heti jos joku suututtaa ja sen jälkeen on niin kuin ei mitään. :)

ihan asiaa kirjoitti:

puhut. Kyllä se kommunikointi puolison kanssa on tärkeää. Sillä minäkin olen päässyt eteenpäin, kun olen ollut avoin ja kertonut tunteistani. Se on todella tärkeää, ja siinähän juuri tulee varmennusta rakkaudelle, kun toinen ymmärtää ja hyväksyy minut omana itsenäni haavoineni ja puutteineni.

Halusin puida asiaa omasta vinkkelistäni, enkä tosiaankaan kuvitellut olavani täsmälleen samanlainen tapaus kuin ap... Voin sanoa kyllä, että melkein jokainen tuntemus mitä ap selitti, oli tuttu :) Siksi luulen, että ongalman ydin hipoo samoissa asioissa kuin minullakin, ainakin osittain.

En tarkoittanut että ap:n tulisi analysoida itseään enemmän ja olla parempi avovaimo. Tarkoitin ennemminkin, että ajatukset voisi kääntää muuallekin ja ajatella toisesta näkökulmasta. Se nimittäin auttaa itseäni tajuamaan tilanteen ulkopuolelta, eikä vain oman napani ympäriltä, koska itse ainakin näissä tilanteissa osaan ajatella varsin itsekkäästi, ja vasta jälkenpäin mietin, miltä kumppanista tuo mahtoikaan tuntua.

Ja tuon vaikenemisen, sen että vetäytyisi joskus ajattelemaan ennenkuin purkautuu, ajattelin auttavan siihen että ensin voisi vähän koota itseään ja järjestellä ajatuksiaan ennenkuin synnyttää myrskyn. Minulla nimittäin ne syyt ovat melko usein aivan turhia, ja kadun jälkeenpäin etä synnytin riidan. Asiastahan voi keskustella rakentavammin kun pahin suuttumus on ohitse. Usein asiat ovat myös minulla samojen asioiden puintia uudelleen ja uudelleen, joten toisesta voi tuntua turhauttavalta jos synnyttää aina riidan jo käsitellyistä asioista. Itsehillintä on pointtini siinä.

Tämä ei ole mikään mielisairaus-asia mielestäni, eikä siinä tarvitse olla persoonallisuushäiriötä. Psykologille voi mennä kuka tahansa juttelemaan jos joku asia häiritsee elämisen laatua. Kaikki asiat eivät aina selkiä puolison kanssa juttelemalla. Ihminen on loppupelissä yksin itsensä kanssa omassa päässään.

Se on kyllä totta, että parisuhteen laadusta en voi ap:n puolesta mennä sanomaan yhtään mitään. Omasta kokemuksesta kuitenkin sanon, että tuntemukset ovat samat, vaikka mieheni on huomioiva, ymmärtävä, kehuva, kuunteleva.. Juuri passeli, ei mitään vikaa. Silti riittämättömyyden tunne kulkee mukana. Se heijastuu minulla ainakin tällä tavalla parisuhteessa. Se ei siis ole minulla parisuhteen tuoma ongelma, vaan koko elämän ongelma.

Pelkkä parisuhde, vaikka täydellinen sellainen, ei tuota ongelmaa ratkaise. Minulla ainakaan.

Se ymmärtää, kuka on kokenut.

Olkoon ap:n tarina vaikka täydellisen erilainen.

Lue lisää

ja itsehillintä ovat hyviä työkaluja parisuhteessa ja elämässä yleensä.

Nämä olivatkin minusta niitä hyviä pointteja. :)

Usein ihmiset tulkitsevat näitä psyykkisiä asioita varsin yksioikoisesti. Esimerkkinä: ihminen vaatii toisilta (toiselta) liikaa -> hän käyttäytyy itsekkäästi -> hän on itsekäs ihminen -> hänen tulisi katsoa peiliin ja muuttaa käytöstään.

Peiliin katsominen ei ole huono idea mutta virhellinen päättelyketju saattaa johtaa virheellisiin ja tilanteeseen sopimattomiin toimenpiteisiin ja siten huonoon lopputulokseen.

Olen itse kärsinyt aivan vastaavista ongelmista suhteissani, siksi tartuin tähän keskusteluun. Pääosa hoitoon hakeutumiseni syistä oli nimenomaan parisuhdeongelmia, joiden tulkitsin ja joiden silloinen kumppanini tulkitsi johtuvan pelkästään minun henkilökohtaisista psyykkisistä ongelmistani. Sekä minun että silloisen kumppanini diagnoosi oli, että olen "skitso" ja liian riippuvainen ja tarvitseva suhteessa. Psykoterapiassa paljastui jotakin aivan muuta, että olen erittäin itsekriittinen, itseään kohtaan ylivaativa persoona.

Ihmiset eivät yleensä tule ajatelleksi, että toisia ihmisiä kohtaan vaativa ihminen on usein vielä vaativampi, kohtuuttoman vaativa ja ylikriittinen itseään kohtaan. Nämä itseen kohdistuvat kohtuuttomat vaatimukset voivat heijastua parisuhteen toiseen osapuoleen tai muihin ihmisiin.

Parisuhteeseen ja sen tilaan kulminoituvat monet ihmisen elämän vaikeimmat ja kipeimmät kysymykset, sekä henkilökohtaiset "päänsisäiset" että vuorovaikutukseen liittyvät. On totta, että ihminen on tavallaan "päänsä sisällä aina yksin", mutta ei voi väittää, etteikö parisuhde ja sen piirissä käsiteltävät tunteet ja ajatukset olisi eräs foorumi näiden henkilökohtaisten tuntemusten käsittelemiseen. Parisuhde on merkittävä osa ihmisen elämää ja olisi minusta kummallista ajatella, että parisuhteessa olevien ihmisten pitäisi käsitellä tärkeitä elämäänsä ja persoonaansa liittyviä asioita jotenkin itsekseen, ikäänkuin "vaivaamatta" toista omilla ongelmillaan.

Minun "sairastumiseni" aikainen kumppanini ei jälkeenpäin ajateltuna ollut oikea ihminen minulle eikä elämään minun kanssani tällaisena kuin olen, ongelmineni ja kaikkineni. Hän kyllä rakasti minua ja oli osin huomaavainenkin, mutta hänellä ei riittänyt voimaa, tahtoa tai kiinnostusta minun todelliseen tukemiseeni ja auttamiseeni. Hänen asenteensa oli vähän tällainen "ei ole minun ongelmani" ja minä tietysti itsekriittisenä yksilönä pidin itsekin suhteemme ongelmia omana syynäni ja "skitsoiluni" seurauksena. Rakastin miestä kovasti, enkä halunnut myöntää, että kumppanini ei todellakaan ollut edes halukas antamaan minulle kaikkea sitä, mitä olisin tarvinnut. Pidin vaatimuksiani ja odotuksiani kohtuuttomina, ajattelin, että eihän minua voi tällaisena kukaan jaksaa. Mies oli ikäänkuin "ulkopuolinen" koko tässä jupakassa ja minä myös pidin hänet ulkopuolisena. Hänen tehtävänsä oli vain odottaa, että minä saan "pääni kuntoon", jotta kanssani voisi sen jälkeen olla "normaalisti." Halusin olla se täydellinen tyttöystävä, halusin olla vahva ja kaunis ja ihana ja täydellinen. Paineet kasvoivat liian suuriksi. Väsymyksen ja epätoivon hetkinä koko kuorma purkautui kumppanin niskaan. Tuo purkautuminen oli eräänlainen hätähuuto, olisin tarvinnut apua, tukea ja lohdutusta. Jos olisin niitä saanut, oloni olisi heti parantunut. Lisää epätoivoa aiheutti se, että mieheni ei ollut valmis tulemaan vastaan ja ymmärtämään ja lohduttamaan minua. Sensijaan hän nimesi minut "skitsoksi" ja alkoi asettaa huomiolleen ja hyväksynnälleen ehtoja. Hänen viestinsä oli tavallaan, että minun tulisi ensin käyttäytyä hyvin ja sen jälkeen voisin saada "palkinnoksi" tarvitsemaani huomiota.

En väitä, että silloinen kumppanini olisi ollut parisuhteeseen kykenemätön, narsistinen tms. Hän oli varmasti vain ihan tavallinen, nuori ihminen, jonka sitoutumisen taso ei riittänyt tällaisten asioiden käsittelemiseen.

Olimme silloin molemmat nuoria eikä silloisella miehelläni ollut tarpeeksi kypsyyttä ja elämänkokemusta vaikeiden asioiden kohtaamiseen, kuten ei minullakaan. Ajan mittaan ihminen joutuu väkisin kohtaamaan vaikeitakin asioita, elämänkokemusta karttuu ja ihminen kykenee paremmin sitoutumaan toiseen vaikeissakin asioissa. Tahtoa tulee lisää sekä ongelmaiselle että ongelmaisen puolisolle.

Minua ei loppujen lopuksi tukenut ongelmani ratkaisussa oikeaan suuntaan niinkään psykologi tai psykoanalyysi kuin keskusteleminen oman äitini ja muutaman muun "elämänkokemusta hankkineen" naisen kanssa. Opin ymmärtämään, että tarpeeni eivät olleet kohtuuttomia eikä niiden käsitteleminen aikuisessa parisuhteessa kohtuuton vaatimus puolisoa kohtaan. Opin ymmärtämään, että myös minä saan pyytää apua ja odottaa, että suhteen toinen osapuoli sitä haluaa antaa. Opin, että aikuisessa parisuhteessa ei ole pelkästään minun ongelmia tai sinun onglemia vaan ongelmat ovat yhteisiä ja niiden eteen tehdään yhdessä työtä. Opin, että "kaveria ei jätetä."

Samalla logiikalla olen myös oppinut antamaan tukea ja apua parisuhteessa ja käsittelemään myös toisen vaikeita asioita. Nykyinen mieheni ei ole samanlainen "oman tiensä kulkija", vahva alfauros, kuin silloinen kumppanini. Myös hän tarvitsee minun tukeani ja apuani monissa asioissa. Minulla on näitä "synnynnäisiä vikoja", hänellä elämän aiheuttamia kolhuja, joita yhdesä parantelemme ja yritämme jaksaa ja ymmärtää.

Omat henkilökohtaiset ja parisuhteeseen liittyvät ongelmani johtivat aikanaan vakavaan masennukseen, jonka vuoksi kävin hoidossa sekä söin lääkkeitä vuosikausien ajan. Ap:n tapauksessa ei ilmeisesti ole kyseessä vakava masennus tai varsinaiset mielenterveyden ongelmat, kuten minulla. Siksi en kehota hakeutumaan oikopäätä hoitoon. Edelleen luotan samaan nyrkkisääntöön: jos ongelma alkaa hallita elämää, keinot sen hallitsemiseksi käyvät vähiin ja se alkaa viedä kohtuuttomasti energiaa, on syytä lähteä ammattilaisen pakeille. Liian "pientä" ongelmaa ei ole. Jos asia vaivaa ja väsyttää, apua saa hakea.

Ihminen ei aina pysty edes "peiliin katsomalla" näkemään koko totuutta itsestään ja muista, ei varsinkaan itsekriittinen ihminen. Kuva voi olla vääristynyt ja siitä tehtävät päätelmät johtaa yhä pahempaan syyllisyyteen ja huonommuuden tunteesen, kun ratkaisuna olisi pikemminkin lempeys ja ymmärrys omaa itseä kohtaan. Siksi minusta on tärkeää, että jos tilanne kehkeytyy niin pahaksi, että varsinaisia analyyseja tai diagnooseja tarvitaan, ne tekisi mielenterveyden ammattilainen, jolla on asiantuntemusta ongelman oikeaan määrittämiseen sekä myös tarjota oikeasti toimivia työkaluja tilanteen selvittämiseen.

että itsetutkiskelu kirjoitti:

ja itsehillintä ovat hyviä työkaluja parisuhteessa ja elämässä yleensä.

Nämä olivatkin minusta niitä hyviä pointteja. :)

Usein ihmiset tulkitsevat näitä psyykkisiä asioita varsin yksioikoisesti. Esimerkkinä: ihminen vaatii toisilta (toiselta) liikaa -> hän käyttäytyy itsekkäästi -> hän on itsekäs ihminen -> hänen tulisi katsoa peiliin ja muuttaa käytöstään.

Peiliin katsominen ei ole huono idea mutta virhellinen päättelyketju saattaa johtaa virheellisiin ja tilanteeseen sopimattomiin toimenpiteisiin ja siten huonoon lopputulokseen.

Olen itse kärsinyt aivan vastaavista ongelmista suhteissani, siksi tartuin tähän keskusteluun. Pääosa hoitoon hakeutumiseni syistä oli nimenomaan parisuhdeongelmia, joiden tulkitsin ja joiden silloinen kumppanini tulkitsi johtuvan pelkästään minun henkilökohtaisista psyykkisistä ongelmistani. Sekä minun että silloisen kumppanini diagnoosi oli, että olen "skitso" ja liian riippuvainen ja tarvitseva suhteessa. Psykoterapiassa paljastui jotakin aivan muuta, että olen erittäin itsekriittinen, itseään kohtaan ylivaativa persoona.

Ihmiset eivät yleensä tule ajatelleksi, että toisia ihmisiä kohtaan vaativa ihminen on usein vielä vaativampi, kohtuuttoman vaativa ja ylikriittinen itseään kohtaan. Nämä itseen kohdistuvat kohtuuttomat vaatimukset voivat heijastua parisuhteen toiseen osapuoleen tai muihin ihmisiin.

Parisuhteeseen ja sen tilaan kulminoituvat monet ihmisen elämän vaikeimmat ja kipeimmät kysymykset, sekä henkilökohtaiset "päänsisäiset" että vuorovaikutukseen liittyvät. On totta, että ihminen on tavallaan "päänsä sisällä aina yksin", mutta ei voi väittää, etteikö parisuhde ja sen piirissä käsiteltävät tunteet ja ajatukset olisi eräs foorumi näiden henkilökohtaisten tuntemusten käsittelemiseen. Parisuhde on merkittävä osa ihmisen elämää ja olisi minusta kummallista ajatella, että parisuhteessa olevien ihmisten pitäisi käsitellä tärkeitä elämäänsä ja persoonaansa liittyviä asioita jotenkin itsekseen, ikäänkuin "vaivaamatta" toista omilla ongelmillaan.

Minun "sairastumiseni" aikainen kumppanini ei jälkeenpäin ajateltuna ollut oikea ihminen minulle eikä elämään minun kanssani tällaisena kuin olen, ongelmineni ja kaikkineni. Hän kyllä rakasti minua ja oli osin huomaavainenkin, mutta hänellä ei riittänyt voimaa, tahtoa tai kiinnostusta minun todelliseen tukemiseeni ja auttamiseeni. Hänen asenteensa oli vähän tällainen "ei ole minun ongelmani" ja minä tietysti itsekriittisenä yksilönä pidin itsekin suhteemme ongelmia omana syynäni ja "skitsoiluni" seurauksena. Rakastin miestä kovasti, enkä halunnut myöntää, että kumppanini ei todellakaan ollut edes halukas antamaan minulle kaikkea sitä, mitä olisin tarvinnut. Pidin vaatimuksiani ja odotuksiani kohtuuttomina, ajattelin, että eihän minua voi tällaisena kukaan jaksaa. Mies oli ikäänkuin "ulkopuolinen" koko tässä jupakassa ja minä myös pidin hänet ulkopuolisena. Hänen tehtävänsä oli vain odottaa, että minä saan "pääni kuntoon", jotta kanssani voisi sen jälkeen olla "normaalisti." Halusin olla se täydellinen tyttöystävä, halusin olla vahva ja kaunis ja ihana ja täydellinen. Paineet kasvoivat liian suuriksi. Väsymyksen ja epätoivon hetkinä koko kuorma purkautui kumppanin niskaan. Tuo purkautuminen oli eräänlainen hätähuuto, olisin tarvinnut apua, tukea ja lohdutusta. Jos olisin niitä saanut, oloni olisi heti parantunut. Lisää epätoivoa aiheutti se, että mieheni ei ollut valmis tulemaan vastaan ja ymmärtämään ja lohduttamaan minua. Sensijaan hän nimesi minut "skitsoksi" ja alkoi asettaa huomiolleen ja hyväksynnälleen ehtoja. Hänen viestinsä oli tavallaan, että minun tulisi ensin käyttäytyä hyvin ja sen jälkeen voisin saada "palkinnoksi" tarvitsemaani huomiota.

En väitä, että silloinen kumppanini olisi ollut parisuhteeseen kykenemätön, narsistinen tms. Hän oli varmasti vain ihan tavallinen, nuori ihminen, jonka sitoutumisen taso ei riittänyt tällaisten asioiden käsittelemiseen.

Olimme silloin molemmat nuoria eikä silloisella miehelläni ollut tarpeeksi kypsyyttä ja elämänkokemusta vaikeiden asioiden kohtaamiseen, kuten ei minullakaan. Ajan mittaan ihminen joutuu väkisin kohtaamaan vaikeitakin asioita, elämänkokemusta karttuu ja ihminen kykenee paremmin sitoutumaan toiseen vaikeissakin asioissa. Tahtoa tulee lisää sekä ongelmaiselle että ongelmaisen puolisolle.

Minua ei loppujen lopuksi tukenut ongelmani ratkaisussa oikeaan suuntaan niinkään psykologi tai psykoanalyysi kuin keskusteleminen oman äitini ja muutaman muun "elämänkokemusta hankkineen" naisen kanssa. Opin ymmärtämään, että tarpeeni eivät olleet kohtuuttomia eikä niiden käsitteleminen aikuisessa parisuhteessa kohtuuton vaatimus puolisoa kohtaan. Opin ymmärtämään, että myös minä saan pyytää apua ja odottaa, että suhteen toinen osapuoli sitä haluaa antaa. Opin, että aikuisessa parisuhteessa ei ole pelkästään minun ongelmia tai sinun onglemia vaan ongelmat ovat yhteisiä ja niiden eteen tehdään yhdessä työtä. Opin, että "kaveria ei jätetä."

Samalla logiikalla olen myös oppinut antamaan tukea ja apua parisuhteessa ja käsittelemään myös toisen vaikeita asioita. Nykyinen mieheni ei ole samanlainen "oman tiensä kulkija", vahva alfauros, kuin silloinen kumppanini. Myös hän tarvitsee minun tukeani ja apuani monissa asioissa. Minulla on näitä "synnynnäisiä vikoja", hänellä elämän aiheuttamia kolhuja, joita yhdesä parantelemme ja yritämme jaksaa ja ymmärtää.

Omat henkilökohtaiset ja parisuhteeseen liittyvät ongelmani johtivat aikanaan vakavaan masennukseen, jonka vuoksi kävin hoidossa sekä söin lääkkeitä vuosikausien ajan. Ap:n tapauksessa ei ilmeisesti ole kyseessä vakava masennus tai varsinaiset mielenterveyden ongelmat, kuten minulla. Siksi en kehota hakeutumaan oikopäätä hoitoon. Edelleen luotan samaan nyrkkisääntöön: jos ongelma alkaa hallita elämää, keinot sen hallitsemiseksi käyvät vähiin ja se alkaa viedä kohtuuttomasti energiaa, on syytä lähteä ammattilaisen pakeille. Liian "pientä" ongelmaa ei ole. Jos asia vaivaa ja väsyttää, apua saa hakea.

Ihminen ei aina pysty edes "peiliin katsomalla" näkemään koko totuutta itsestään ja muista, ei varsinkaan itsekriittinen ihminen. Kuva voi olla vääristynyt ja siitä tehtävät päätelmät johtaa yhä pahempaan syyllisyyteen ja huonommuuden tunteesen, kun ratkaisuna olisi pikemminkin lempeys ja ymmärrys omaa itseä kohtaan. Siksi minusta on tärkeää, että jos tilanne kehkeytyy niin pahaksi, että varsinaisia analyyseja tai diagnooseja tarvitaan, ne tekisi mielenterveyden ammattilainen, jolla on asiantuntemusta ongelman oikeaan määrittämiseen sekä myös tarjota oikeasti toimivia työkaluja tilanteen selvittämiseen.

Lue lisää

Osui ja upposi.

Olen todella itsekriittinen. Vaadin itseltäni paljon monessa yhteydessä ja helposti sätin itseäni virheistäni liikaa. Minulla on selvästi neuroottisia piirteitä. Lapsesta asti olen silloin tällöin aina päättänyt aloittavani "täydellisen elämän", jossa toimin siten kuin ihmisihanteeni toimisi ja yrittänyt sitten elää näin, tätä yleensä kestänyt korkeintaan pari päivää jonka jälkeen olen tehnyt jonkin "virheen" ja joutunut aloittamaan alusta.

Selvästi noissa parisuhteen ongelmissakin syytän itseäni ihan liikaa ja mielestäni ei ole täysin harhaan johdettua sekään, että nämä ajatukset siitä että toinen löytää jonkun paremman, ovat vain seurausta siitä että olen nyt mennyt tekemään virheen ja ansaitsen rangaistuksen.

Nuorempana olin miltei Obsessiivis-kompulsiivisen persoonallisuushäiriöisen kriteerit täyttävä usealla elämänalueella. Nyt muun elämän kohdalla olen rauhoittunut, mutta parisuhteessa ilmenee ongelmia. Voisiko olla? Isäni on kyllä hyvin säntillinen ja työnarkomaani. Olenko perinyt geneettisesti/sosiaalisesti liian korkeat vaatimukset itseni ja parisuhteeni onnistumisen suhteen?

sinulle edellinen kirjoitti:

Osui ja upposi.

Olen todella itsekriittinen. Vaadin itseltäni paljon monessa yhteydessä ja helposti sätin itseäni virheistäni liikaa. Minulla on selvästi neuroottisia piirteitä. Lapsesta asti olen silloin tällöin aina päättänyt aloittavani "täydellisen elämän", jossa toimin siten kuin ihmisihanteeni toimisi ja yrittänyt sitten elää näin, tätä yleensä kestänyt korkeintaan pari päivää jonka jälkeen olen tehnyt jonkin "virheen" ja joutunut aloittamaan alusta.

Selvästi noissa parisuhteen ongelmissakin syytän itseäni ihan liikaa ja mielestäni ei ole täysin harhaan johdettua sekään, että nämä ajatukset siitä että toinen löytää jonkun paremman, ovat vain seurausta siitä että olen nyt mennyt tekemään virheen ja ansaitsen rangaistuksen.

Nuorempana olin miltei Obsessiivis-kompulsiivisen persoonallisuushäiriöisen kriteerit täyttävä usealla elämänalueella. Nyt muun elämän kohdalla olen rauhoittunut, mutta parisuhteessa ilmenee ongelmia. Voisiko olla? Isäni on kyllä hyvin säntillinen ja työnarkomaani. Olenko perinyt geneettisesti/sosiaalisesti liian korkeat vaatimukset itseni ja parisuhteeni onnistumisen suhteen?

Lue lisää

itsekin näitä miettinyt, mikä voisi olla periytyvää tai kotoa opittua jne.

Oma isäni on myös säntillinen ja suhtautuu työntekoon lievästi sanottuna pakkomielteenomaisesti. Puolisona hän on vaikea ihminen. Minä olen myös neuroottisuuteen taipuvainen ja helposti ahdistuva.

Kyllähän näitä miettii ja analysoiminen voi tietysti auttaa ongelmien ratkaisun alkuun pääsemisessä. Kuitenkin, vaikka jonkin diagnoosin saisitkin tai vaikka päätyisit sellaiseen itse, diagnoosi ei yleensä tarjoa valmiita avaimia ongelmien ratkaisuun. Diagnosoimisessa on myös se vaara, että samaistuu liikaa diagnoosiin ja alkaa "sairastaa" tätä diagnoosia, näkee itsensä liian yksipuolisesti. Siksi myös lääkärit ja psykologit välttävät suorien diagnoosien antamista jos se ei ole ehdottoman tarpeellista.

Jokaiselle ihmiselle saataisiin aikaan useampia diagnooseja jos vain alettaisiin kunnolla tutkimaan. :)

Olennaisempaa tässä tilanteessa lienee toiminta ongelmaa vastaan ja oman itsen hyväksi.

Täydellistä elämäähän ei kukaan ihminen voi elää, se on mahdotonta. On myös henkisesti hyvin raskasta "aloittaa kahden päivän välein uudelleen." Elämää ei pitäisi aloittaa koko ajan uudelleen, sitä pitäisi elää hetkestä toiseen hyväksyen sekä hyvät että huonot päivät siihen kuuluviksi.

Olen myös itse kärsinyt näistä "rangaistuksen" tunteista. Jos ei osaa antaa itselleen anteeksi, ei mitenkään voi uskoa, että kukaan toinenkaan voisi. Itsekriittisyys ja täydellisyyden tavoittelu ei johda "virheiden" ja väärien tekojen välttämiseen, vaan se vie niin paljon voimia, että jonkinlainen romahtaminen tai väsähtäminen on edessä ennemmin tai myöhemmin. Ja romahtaminenhan on megavirhe, josta pitää ruoskia itseään viikkotolkulla, jopa kuukausia. :) Noidankehä on valmis.

Itselleni tämä itsensä hyväksyminen tavallisena vajavaisena ihmisenä on varmastikin elämänmittainen projekti. Jos parisuhde vaatisi täydellisyyttä, minulla ei olisi eikä tulisi koskaan olemaan parisuhdetta. Onneksi näin ei ole. Minulle oikea mies on kiltti, empaattinen, kuunteleva, valmis auttamaan ja tukemaan ja tosissaan sitoutunut. Toivon, että sinun miehesi on myös sellainen ja että voit puhua hänelle näistä asioista.

mieheltäni, en siltikään ole jäänyt vaille isän rakkautta/huomiota. Asiat ei kyllä aina pidä paikkaansa, vaikka noin väitetäänkin. Vaikka olisin kiinnostunut itseäni vanhemmista miehistä, ei se automaattisesti tarkoita, että olisi jäänyt taas ilman isänsä huomiota. Asiat vaan ovat niin ja ne pitää tai on hyvä huomata itsessään, että voi rakastaa toista sekä mikä tärkeintä osata rakastaa itseään. Jos olisin kiinnostunut naisista, ei se tarkoita, että isäni olisi ollut alkoholisti.

Eksäni epäterveet käytösmallini olivat juuri tuollaisia! Tuntuu kummallisen kiehtovalta lukea ensimmäisen käden tietoa aiheesta. Omat arvioni tilanteesta eivät siis menneet juurikaan metsään. Ellet sitten ole liian ankara itseäsi kohtaan. Erityisesti soittaa kelloa tuo että toinen syytti minua sellaisista asioista joita itse suhteessa laiminlöi eniten. Lopulta en kestänyt tilannetta enää ollenkaan ja sanoin että jossei hän ala ottaa enempää vastuuta suhteestamme niin ero tulee, ja heti siihen paikkaan hän jätti minut.

Minulla oli omat vikani jotka varmaan komplementoivat täysin toisen ongelmia. Siis huonossa mielessä. Olimme kummatkin jatkuvasti hajalla ja ahdistuneita. Laihduimme kumpikin lievästi alipainoisiksi, kun ei tehnyt mieli syödä ahin takia, molemmat nukuttiin surkeasti ja popsittiin uni- ja mielialalääkkeitä. Kumpikin pelättiin muka kuollaksemme eroa ja kun se sitten tuli niin oltiin kai molemmat ihan vitun katkeria ja hajalla aikansa mutta ainakin itselläni alkoi mennä ihan kohtuullisesti jo parinkolmen kuukauden jälkeen ja ihan hyvin ennen kuin vuottakaan oli kulunut erosta. Suhteemme kesti siis puoli vuotta. Ei voi muuta sanoa kuin ohjeeksi muille, että: ei näin. :D

On tullut viisastuttua.

sinulle edellinen kirjoitti:

Osui ja upposi.

Olen todella itsekriittinen. Vaadin itseltäni paljon monessa yhteydessä ja helposti sätin itseäni virheistäni liikaa. Minulla on selvästi neuroottisia piirteitä. Lapsesta asti olen silloin tällöin aina päättänyt aloittavani "täydellisen elämän", jossa toimin siten kuin ihmisihanteeni toimisi ja yrittänyt sitten elää näin, tätä yleensä kestänyt korkeintaan pari päivää jonka jälkeen olen tehnyt jonkin "virheen" ja joutunut aloittamaan alusta.

Selvästi noissa parisuhteen ongelmissakin syytän itseäni ihan liikaa ja mielestäni ei ole täysin harhaan johdettua sekään, että nämä ajatukset siitä että toinen löytää jonkun paremman, ovat vain seurausta siitä että olen nyt mennyt tekemään virheen ja ansaitsen rangaistuksen.

Nuorempana olin miltei Obsessiivis-kompulsiivisen persoonallisuushäiriöisen kriteerit täyttävä usealla elämänalueella. Nyt muun elämän kohdalla olen rauhoittunut, mutta parisuhteessa ilmenee ongelmia. Voisiko olla? Isäni on kyllä hyvin säntillinen ja työnarkomaani. Olenko perinyt geneettisesti/sosiaalisesti liian korkeat vaatimukset itseni ja parisuhteeni onnistumisen suhteen?

Lue lisää

Tässä ketjussa on ollut niin pitkiä viestejä, etten ole edes jaksanut lukea kaikkia kokonaan läpi... Läheisriippuvaisuudeksi tuollaista kai kutsutaan, että oma mieliala ja itsearvostus riippuu liikaa kumppanin mielialoista ja käytöksestä.

Meillä on sellaista välillä, että mies muuttuu (ainakin minun mielestäni) vähän kylmäksi ja etäiseksi ja minä joudun silloin ihan pois tolaltani. Alan vetistellä ja vetäydyn pois ja odotan että mies huomaisi että minulla on paha olo ja tulisi lohduttamaan. Mies ei kuitenkaan koskaan kysy mikä minulla on hätänä, mistä minä ajattelen että hän ei enää välitä minusta ja sitten minä pimahdan parin päivän päästä kokonaan kun en kestä enää ja asiaa aletaan lopulta selvittelemään. Miehellä on aina ollut jotain omia huolia tai synkkyyden hetkiä, joista ei välttämättä ole osannut puhuakaan tai ei ole halunnut huolestuttaa minua, eikä hän silloin ole pystynyt minuakaan auttamaan. Se ei auta vaikka sanon aina, että minulle olisi tärkeää noissa tilanteissa, että hän kertoisi tykkäävänsä tai tulisi edes kerran halaamaan. En ole keksinyt näihin tilanteisiin mitään ratkaisua. Olemme silloin tavallaan molemmat kyvyttömiä tekemään mitään. Minä ajattelen että mies ei pidä enää minusta ja mies luulee monesti että minä olen jostain vihainen hänelle (niin kuin olenkin...), mikä pahentaa edelleen hänen oloaan. Onneksi noita on vain silloin tällöin (ehkä kerran pari vuodessa). Tiedostan kyllä, että ongelma on minussa, eikä miehessäni, jolla on täysi oikeus olla välillä huonolla tuulella tai omissa ajatuksissaan.

Minä olen omat terapiani käynyt (vaikeat kotiolot lapsena) ja tämä on mielestäni kuitenkin pieni ongelma muuten onnellisessa parisuhteessamme. Sinulle suosittelisin kyllä terapiaa, jos itsetuntosi on huono ja kärsit mustasukkaisuudesta. Ne kaksi haittaavat niin paljon tasapainoisen parisuhteen luomista, että suosittelen hoidattamaan ne pois. Niin ja kuten täällä neuvottiinkin, voisit puhua miehesi kanssa noista vaikeista tilanteista ja ehdottaa jotakin mitä miehesi voisi tehdä tilanteen helpottamiseksi. Välttämättä hän ei kuitenkaan jaksa tai pysty tekemään mitään, eikä sille sitten mitään mahda, sen kanssa on sitten vaan elettävä.

meilläkin kirjoitti:

Tässä ketjussa on ollut niin pitkiä viestejä, etten ole edes jaksanut lukea kaikkia kokonaan läpi... Läheisriippuvaisuudeksi tuollaista kai kutsutaan, että oma mieliala ja itsearvostus riippuu liikaa kumppanin mielialoista ja käytöksestä.

Meillä on sellaista välillä, että mies muuttuu (ainakin minun mielestäni) vähän kylmäksi ja etäiseksi ja minä joudun silloin ihan pois tolaltani. Alan vetistellä ja vetäydyn pois ja odotan että mies huomaisi että minulla on paha olo ja tulisi lohduttamaan. Mies ei kuitenkaan koskaan kysy mikä minulla on hätänä, mistä minä ajattelen että hän ei enää välitä minusta ja sitten minä pimahdan parin päivän päästä kokonaan kun en kestä enää ja asiaa aletaan lopulta selvittelemään. Miehellä on aina ollut jotain omia huolia tai synkkyyden hetkiä, joista ei välttämättä ole osannut puhuakaan tai ei ole halunnut huolestuttaa minua, eikä hän silloin ole pystynyt minuakaan auttamaan. Se ei auta vaikka sanon aina, että minulle olisi tärkeää noissa tilanteissa, että hän kertoisi tykkäävänsä tai tulisi edes kerran halaamaan. En ole keksinyt näihin tilanteisiin mitään ratkaisua. Olemme silloin tavallaan molemmat kyvyttömiä tekemään mitään. Minä ajattelen että mies ei pidä enää minusta ja mies luulee monesti että minä olen jostain vihainen hänelle (niin kuin olenkin...), mikä pahentaa edelleen hänen oloaan. Onneksi noita on vain silloin tällöin (ehkä kerran pari vuodessa). Tiedostan kyllä, että ongelma on minussa, eikä miehessäni, jolla on täysi oikeus olla välillä huonolla tuulella tai omissa ajatuksissaan.

Minä olen omat terapiani käynyt (vaikeat kotiolot lapsena) ja tämä on mielestäni kuitenkin pieni ongelma muuten onnellisessa parisuhteessamme. Sinulle suosittelisin kyllä terapiaa, jos itsetuntosi on huono ja kärsit mustasukkaisuudesta. Ne kaksi haittaavat niin paljon tasapainoisen parisuhteen luomista, että suosittelen hoidattamaan ne pois. Niin ja kuten täällä neuvottiinkin, voisit puhua miehesi kanssa noista vaikeista tilanteista ja ehdottaa jotakin mitä miehesi voisi tehdä tilanteen helpottamiseksi. Välttämättä hän ei kuitenkaan jaksa tai pysty tekemään mitään, eikä sille sitten mitään mahda, sen kanssa on sitten vaan elettävä.

Lue lisää

Vielä sananen romantiikasta... Minäkin niin toivoisin, että mies joskus yllättäisi minut iloisesti keksimällä jotakin kivaa, tuomalla joskus kukkia (kukkia en ole saanut kertaakaan naimisiinmenon jälkeen, paitsi itse ostamalla), tekemällä jotkut kotityöt minun puolestani silloin kun olen kipeä tai erityisen väsynyt töiden takia tai hakemalla minut töistä, kun taivaalta sataa kissoja ja koiria. Mutta ei koskaan eikä ikinä! Mieheni hoitaa vain asialliset asiat eli esim. vain ne kotityöt mitkä hänen tehtävikseen ovat tässä suhteessa tulleet. Minä keksin välillä kaikkea kivaa hänelle tai yhteiseksi iloksi, mutta minun on turha odottaa samaa toisin päin. Välillä tahtoo hiipiä ikäviä tunteita mieleen, että eikö toinen välitä, kun ei tee IKINÄ mitään ylimääräistä erikseen pyytämättä edes silloin kun olen kipeä, mutta sellaiset ajatukset täytyy vaan yrittää karkottaa mielestä. Minulla on ihana ja miehekäs mies, joka tekee ilman nalkutusta puolet kotitöistä ja on hyvä rakastaja, vaikka ei kynttilöitä makuuhuoneeseen sytyttelekään. Silloin tällöin saan myös kuulla ne kolme tärkeää sanaa ihan yhtäkkiä, ne vasta kuulostavatkin suloisilta, kun ne tulevat yllättäen kun miehellä on herkkä hetki!

Sellaisiakin miehiä kyllä löytyy, jotka ovat romanttisia jatkossakin, eikä vain suhteen alussa. Luulen että yksi deittini oli sitä sorttia ja meinasin aivan kiusaantua siitä ylenpalttisesta huomioimisesta. Ehkä en loppujen lopuksi osaisi edes ottaa sellaista vastaan. Jonkinlainen välimuoto tässä asiassa olisi varmaan paras...

meilläkin kirjoitti:

Tässä ketjussa on ollut niin pitkiä viestejä, etten ole edes jaksanut lukea kaikkia kokonaan läpi... Läheisriippuvaisuudeksi tuollaista kai kutsutaan, että oma mieliala ja itsearvostus riippuu liikaa kumppanin mielialoista ja käytöksestä.

Meillä on sellaista välillä, että mies muuttuu (ainakin minun mielestäni) vähän kylmäksi ja etäiseksi ja minä joudun silloin ihan pois tolaltani. Alan vetistellä ja vetäydyn pois ja odotan että mies huomaisi että minulla on paha olo ja tulisi lohduttamaan. Mies ei kuitenkaan koskaan kysy mikä minulla on hätänä, mistä minä ajattelen että hän ei enää välitä minusta ja sitten minä pimahdan parin päivän päästä kokonaan kun en kestä enää ja asiaa aletaan lopulta selvittelemään. Miehellä on aina ollut jotain omia huolia tai synkkyyden hetkiä, joista ei välttämättä ole osannut puhuakaan tai ei ole halunnut huolestuttaa minua, eikä hän silloin ole pystynyt minuakaan auttamaan. Se ei auta vaikka sanon aina, että minulle olisi tärkeää noissa tilanteissa, että hän kertoisi tykkäävänsä tai tulisi edes kerran halaamaan. En ole keksinyt näihin tilanteisiin mitään ratkaisua. Olemme silloin tavallaan molemmat kyvyttömiä tekemään mitään. Minä ajattelen että mies ei pidä enää minusta ja mies luulee monesti että minä olen jostain vihainen hänelle (niin kuin olenkin...), mikä pahentaa edelleen hänen oloaan. Onneksi noita on vain silloin tällöin (ehkä kerran pari vuodessa). Tiedostan kyllä, että ongelma on minussa, eikä miehessäni, jolla on täysi oikeus olla välillä huonolla tuulella tai omissa ajatuksissaan.

Minä olen omat terapiani käynyt (vaikeat kotiolot lapsena) ja tämä on mielestäni kuitenkin pieni ongelma muuten onnellisessa parisuhteessamme. Sinulle suosittelisin kyllä terapiaa, jos itsetuntosi on huono ja kärsit mustasukkaisuudesta. Ne kaksi haittaavat niin paljon tasapainoisen parisuhteen luomista, että suosittelen hoidattamaan ne pois. Niin ja kuten täällä neuvottiinkin, voisit puhua miehesi kanssa noista vaikeista tilanteista ja ehdottaa jotakin mitä miehesi voisi tehdä tilanteen helpottamiseksi. Välttämättä hän ei kuitenkaan jaksa tai pysty tekemään mitään, eikä sille sitten mitään mahda, sen kanssa on sitten vaan elettävä.

Lue lisää

Mielestäni en ole läheisriippuvainen, sillä pärjään kyllä erittäin hyvin myös ilman avokkini seuraa. Mutta kaipaan kyllä paljon yhdessä oloa, esim. jos viikko ollaan erillään niin kyllä kovasti toivon viikonlopun viettoa yhdessä. Tässä on kai nimenomaan ihmisten välillä sitä eroa, toiselle "riittää" vähempikin yhdessäolo.

Mustasukkaisuudesta vielä, en senkään kohdalla usko, että olen mitenkään sairas. Olen kyllä mustasukkainen, mutta tilanteissa joissa varmaan 7/10 olisi eli esim. jos toinen viettää baarissa aikaa naispuolisen tuttunsa kanssa pitkälle aamuun, ja kyse on naisesta jota en kovin hyvin tunne, eivät ole parhaita kavereita jne. Tiedän, että kaikki ihmiset eivät tunne ko. tilanteessa mustasukkaisuutta, mutta minä kyllä ajoittain tunnen. Mutta pärjään kyllä sen tunteen kanssa, ajattelen muita juttuja ja tiedostan että kyse on vain oman pääni sisällä tuntuvista tunteista.

Ja perusluottamus on kyllä kohdallaan, uskon hänen olevan uskollinen, enkä ole ikinä tutkinut kännykkää tms. hirveyksiä. Tajuan sen, että se mitä on tapahtuakseen, tapahtuu joka tapauksessa. Ja jos avokkini joku päivä löytää paremman, sehän on vain hänen kannaltaan hyvä juttu, siinä tapauksessahan me ei oltu toisillemme "oikeat" tai "parhaat mahdolliset" valinnat. :) Mutta saahan sellaisen mahdollisuudesta kai olla myös harmissaan.

Mielestäni läheisriippuvuutta vastaan puhuu myös se, että ei yksinolo pelota minua, ts. jos ero tulisi niin se olisi todella hirveää aikaa, mutta pärjään kyllä yksinäni. En ole koskaan pelännyt eron tekemistä yksinolon pelon vuoksi, päin vastoin näissä tilanteissa on nimenomaan ajatellut että yksin on niiiin paljon parempi.

Ongelmia syntyy, kun arkipäivässä syytän toista siitä ettei vastaa odotuksiini ja masennun sitten, kun en itse vastaa odotuksiani.

rauhoittunut kirjoitti:

Samoja tuntemuksia ja kokemuksia eläneenä yhdyn täysin näihin edellisiin vastaajiin. Lisäksi sanoisin, että vaikka ap:stä tuntuu että tauot läheisyydessä välimatkan takia pahentavat hetkellisesti tilannetta, niin erillisyyden hetket voivat ihan yhtä hyvin olla parisuhteelle hyväksikin. Kunhan vain saisi karistettua pois liian suuret odotukset jälleennäkemisen upeudesta... Epävarmalle ihmiselle on tehokas lääke se, että elämää on mahdollisimman paljon myös miehen ja parisuhteen ulkopuolella.

Ja lohduksi voin todeta, että aika rauhoittaa, ainakin itselläni kävi näin. Olemme olleet suhteessa kolme vuotta joista vuoden asuneet yhdessä, ja huomaan rauhoittuneeni PALJON. Enää en lastaa mieheni ylle niin paljon odotuksia ja haavekuvia, enkä koe niin voimakkaita pettymyksiä kun mies ei aina toimi kuten haluaisin. Ylipäänsä ajatukset eivät enää pyöri niin kamalasti parisuhteessa. Tavallinen, tylsähkö mutta lämpöä ja hellyyttä tarjoava oleva arki on alkanut riittää ja tyydyttää, en enää kamalasti haikaile roihun ja räiskähtelyn perään. Seksi on edelleen hekumallista, mutta enää en pillahda itkuun ja ota itseeni jos mies ei välillä haluakaan.

Minullakin on ollut voimakas tarve romanttisuuteen ja intohimoon, mutta olen vähitellen hyväksynyt sen, ettei mieheni olekaan niin romanttinen ja kiihkeä kuin alussa haaveilin. Olemme tässä opettelemassa sitten toisiamme vastaan tulemista. Keskustelu on ollut tosi hyväksi, aika usein se on syntynyt riitelyn kautta. Kunhan ei takerru lillukanvarsiin ja molemmat osaa tarvittaessa pyytää anteeksi. Olen miehelle neuvonut miten minua kannattaa itkuraivarin kynnyksellä käsitellä, ja vinkit näyttävät menneen perille. Selkeät toimintaohjeet ovat miehelle mieleen. Moni orastava kiukkutilanne onkin jo rauennut siihen, että mies nielaisee ärtymyksensä, ottaa reilusti syliin ja tyynnyttelee.

Asenne omaan skitsoiluun kannattaa olla se, että katuu ja pyytää reilusti anteeksi aina kun aihetta on, muttei ryhdy soimaamaan ankarasti itseään ja rypemään itseinhossa. Itseruoskimisen sijaan toimii ja hyvittää tapahtunutta kumppanille jollain kivalla eleellä tai asialla.

Lue lisää

Ihan niinkuin tekstiä olisin kirjoittanut minä nuorena vaimona.
En vaan saanut miestäni ymmärtämään tilannetta, niinkuin sinä olet onnistunut. Keskustelua ei saanut aikaan, vain minä pyysin anteeksi raivarin jälkeen...yritin ja yritin selittää, että syli ja hali auttaa aina heti tuollaisen hallitsemattomaan raivonpuuskaan...(niiden puutehan se syynä useimmiten taisi ollakin). En tajunnut ajoissa, ettei kannata odottaa mitään muutosta tuollaiselta mieheltä...seurauksena kolmenkymmenen vuoden henkinen helvetti. Sitten vasta sain voimia lähteä ja tajuta oma ihmisarvoni ja oikeuteni ihan omiin tunteisiini! Ja vielä; ei ne rakkaudesta puhuvat ja tunteensa näyttävät suomalaiset miehet ole mitään mielikuvitushahmoja...sellainen sitten löytyi jolla on samanlaiset tarpeet tunne-elämässä...
Sinulle ja miehellesi toivotan sydämestä lämpimästi onnea; tunnutte olevan oikealla tiellä!

... kirjoitti:

Mielestäni en ole läheisriippuvainen, sillä pärjään kyllä erittäin hyvin myös ilman avokkini seuraa. Mutta kaipaan kyllä paljon yhdessä oloa, esim. jos viikko ollaan erillään niin kyllä kovasti toivon viikonlopun viettoa yhdessä. Tässä on kai nimenomaan ihmisten välillä sitä eroa, toiselle "riittää" vähempikin yhdessäolo.

Mustasukkaisuudesta vielä, en senkään kohdalla usko, että olen mitenkään sairas. Olen kyllä mustasukkainen, mutta tilanteissa joissa varmaan 7/10 olisi eli esim. jos toinen viettää baarissa aikaa naispuolisen tuttunsa kanssa pitkälle aamuun, ja kyse on naisesta jota en kovin hyvin tunne, eivät ole parhaita kavereita jne. Tiedän, että kaikki ihmiset eivät tunne ko. tilanteessa mustasukkaisuutta, mutta minä kyllä ajoittain tunnen. Mutta pärjään kyllä sen tunteen kanssa, ajattelen muita juttuja ja tiedostan että kyse on vain oman pääni sisällä tuntuvista tunteista.

Ja perusluottamus on kyllä kohdallaan, uskon hänen olevan uskollinen, enkä ole ikinä tutkinut kännykkää tms. hirveyksiä. Tajuan sen, että se mitä on tapahtuakseen, tapahtuu joka tapauksessa. Ja jos avokkini joku päivä löytää paremman, sehän on vain hänen kannaltaan hyvä juttu, siinä tapauksessahan me ei oltu toisillemme "oikeat" tai "parhaat mahdolliset" valinnat. :) Mutta saahan sellaisen mahdollisuudesta kai olla myös harmissaan.

Mielestäni läheisriippuvuutta vastaan puhuu myös se, että ei yksinolo pelota minua, ts. jos ero tulisi niin se olisi todella hirveää aikaa, mutta pärjään kyllä yksinäni. En ole koskaan pelännyt eron tekemistä yksinolon pelon vuoksi, päin vastoin näissä tilanteissa on nimenomaan ajatellut että yksin on niiiin paljon parempi.

Ongelmia syntyy, kun arkipäivässä syytän toista siitä ettei vastaa odotuksiini ja masennun sitten, kun en itse vastaa odotuksiani.

Lue lisää

Et todellakaan ole liian mustasukkainen etkä läheisriippuvainen; useimmat näistä sinun syyttelijöistäsikin kiipeäisivät seinille, jos heidän miehensa viettäisi vieraan naisen kanssa iltoja aamupuoleen yötä.
Viikon eron jälkeen on ihan luonnollista iloita tapaamisesta ja haluta hellyyttä..myös antaa hellyyttä, johon miehesi ei ole halukas...syytä siihen voi miettiä vaikka pariterapiassa.
Sinä olet sinä ja jos miehesi rakastaa sinua, hän hyväksyy sinun ominaisuutesi ja tulee puolitiehen vastaan...

naishenkilö kirjoitti:

Et todellakaan ole liian mustasukkainen etkä läheisriippuvainen; useimmat näistä sinun syyttelijöistäsikin kiipeäisivät seinille, jos heidän miehensa viettäisi vieraan naisen kanssa iltoja aamupuoleen yötä.
Viikon eron jälkeen on ihan luonnollista iloita tapaamisesta ja haluta hellyyttä..myös antaa hellyyttä, johon miehesi ei ole halukas...syytä siihen voi miettiä vaikka pariterapiassa.
Sinä olet sinä ja jos miehesi rakastaa sinua, hän hyväksyy sinun ominaisuutesi ja tulee puolitiehen vastaan...

Lue lisää

En taatusti ole läheisriippuvainen mutta ei tulisi kuuloonkaan että mies voisi yöt pitkät hillua vieraiden naisten kanssa "iltaa viettämässä."

Siinä ei ole kyse edes pettämisen mahdollisuudesta vaan ennen kaikkea kunnioituksesta minua kohtaan.

Vanhojen kavereidensa kanssa saa tietysti hengailla ja usein hengaileekin porukassa, jossa on sekä miehiä että naisia. Se on aivan eri asia kuin lähteä jonkun uuden "kaverin" kanssa kahdestaan ties minne.

Jos olemme olleet viikon erossa, pidän itsestäänselvänä, että viikonloppuna ollaan yhdessä ja tehdään jotakin mukavaa. Varmasti valtaosa muistakin ihmisistä pitää.

Tuo läheisriippuvaisuus-juttu on samanlainen muoti-ilmiö kuin narsismikin. Joka toinen nainen tuntuu muka olevan läheisriippuvainen ja joka toinen mies narsisti.

Läheisriippuvainen on oikeasti ongelmainen ihminen, joka esim. mahdollistaa läheisensä huonot elämäntavat, alkoholismin, väkivallan jne, koska ei hylkäämisen pelossa osaa asettaa rajoja ja sanoa "ei." Läheisriippuvainen ei ole typpillisimmin riippuvainen toisen hyväksynnästä vaan hän elää toisen kautta ja toisten ihmisten tunne-elämän kautta. Läheisriippuvaisuus on "pakonomaista toisesta välittämistä", huoltamista ja auttamista sairauteen saakka. Läheisriippuvainen kokee olevansa vastuussa muista ihmisitä ja heidän ongelmiensa ratkaisemisesta.

Sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että on ikävä poikaystävää kun hän on työmatkalla. Väärinymmärretty termi siis.

naishenkilö kirjoitti:

Et todellakaan ole liian mustasukkainen etkä läheisriippuvainen; useimmat näistä sinun syyttelijöistäsikin kiipeäisivät seinille, jos heidän miehensa viettäisi vieraan naisen kanssa iltoja aamupuoleen yötä.
Viikon eron jälkeen on ihan luonnollista iloita tapaamisesta ja haluta hellyyttä..myös antaa hellyyttä, johon miehesi ei ole halukas...syytä siihen voi miettiä vaikka pariterapiassa.
Sinä olet sinä ja jos miehesi rakastaa sinua, hän hyväksyy sinun ominaisuutesi ja tulee puolitiehen vastaan...

Lue lisää

Se on siis syyttelyä, jos yrittää auttaa toista ongelmansa työstämisessä??! Syyttely on minusta jotakin aivan muuta... Luulin että tälle palstalle kirjoitellaan sillä ajatuksella, että joku jolla on mahdollisesti kokemusta samankaltaisista tilanteista, voisi sanoa jotakin mistä voisi olla apua. Sehän on selvä, että tuntematta kirjoittajaa on mahdoton sanoa mitään varmaa ongelmien syistä. Kaikki mitä täällä kirjoitetaan, on siis pelkkää spekulaatiota ja luulin että se olisi kaikille selvää, eikä kukaan jaksaisi vetää siitä hernettä nenäänsä, jos arvaukset osuvat väärään.

Jos ap kokee olevansa ihan normaali, niin sitten hän varmaan on, en ole sitä kiistämässä.

Läheisriippuvuus ei tarkoita ollenkaan välttämättä yksinolemisen pelkoa tai toisessa roikkumista. Minäkin tein vaikka mitä sinkkuaikoinani ihan yksin (läheskään aina ei ollut edes naispuolista ystävää kainalokeppinä), matkustelin ja kävin iltariennoissa, eikä siinä ollut mitään ongelmaa. Samoin en myöskään roiku koko ajan miehessäni kiinni vaan touhuilemme enimmäkseen omiamme kotona. Kirjoitin tuossa vain ongelmatilanteesta, joka välillä (=muutaman kerran vuodessa) tulee eteen.

edellisen kanssa. kirjoitti:

En taatusti ole läheisriippuvainen mutta ei tulisi kuuloonkaan että mies voisi yöt pitkät hillua vieraiden naisten kanssa "iltaa viettämässä."

Siinä ei ole kyse edes pettämisen mahdollisuudesta vaan ennen kaikkea kunnioituksesta minua kohtaan.

Vanhojen kavereidensa kanssa saa tietysti hengailla ja usein hengaileekin porukassa, jossa on sekä miehiä että naisia. Se on aivan eri asia kuin lähteä jonkun uuden "kaverin" kanssa kahdestaan ties minne.

Jos olemme olleet viikon erossa, pidän itsestäänselvänä, että viikonloppuna ollaan yhdessä ja tehdään jotakin mukavaa. Varmasti valtaosa muistakin ihmisistä pitää.

Tuo läheisriippuvaisuus-juttu on samanlainen muoti-ilmiö kuin narsismikin. Joka toinen nainen tuntuu muka olevan läheisriippuvainen ja joka toinen mies narsisti.

Läheisriippuvainen on oikeasti ongelmainen ihminen, joka esim. mahdollistaa läheisensä huonot elämäntavat, alkoholismin, väkivallan jne, koska ei hylkäämisen pelossa osaa asettaa rajoja ja sanoa "ei." Läheisriippuvainen ei ole typpillisimmin riippuvainen toisen hyväksynnästä vaan hän elää toisen kautta ja toisten ihmisten tunne-elämän kautta. Läheisriippuvaisuus on "pakonomaista toisesta välittämistä", huoltamista ja auttamista sairauteen saakka. Läheisriippuvainen kokee olevansa vastuussa muista ihmisitä ja heidän ongelmiensa ratkaisemisesta.

Sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että on ikävä poikaystävää kun hän on työmatkalla. Väärinymmärretty termi siis.

Lue lisää

"Ajoittain olen myös mustasukkainen, en kuitenkaan sairaalloisesti mutta häiritsevästi. Mietin silloin tällöin, että löytääköhän avokkini kuitenkin muista ympyröistään joku päivä jonkun, joka on sopivampi, tai ei skitsoa tällä tavalla."

Tämä oli ap:n ensimmäiseksi antama kuvaus mustasukkaisuudesta. Minusta ei ole mikään ihme, jos tällaisesta tekstistä tulee sellainen olo, että ap:lla on ongelmia mustasukkaisuuden kanssa, mutta ilmeisesti olisi pitänyt osata arvata, että ap:n miesystävä hengailee baareissa vieraiden naisten kanssa ja kyse on ihan aiheellisesta mustasukkaiseuudesta...

meilläkin kirjoitti:

Se on siis syyttelyä, jos yrittää auttaa toista ongelmansa työstämisessä??! Syyttely on minusta jotakin aivan muuta... Luulin että tälle palstalle kirjoitellaan sillä ajatuksella, että joku jolla on mahdollisesti kokemusta samankaltaisista tilanteista, voisi sanoa jotakin mistä voisi olla apua. Sehän on selvä, että tuntematta kirjoittajaa on mahdoton sanoa mitään varmaa ongelmien syistä. Kaikki mitä täällä kirjoitetaan, on siis pelkkää spekulaatiota ja luulin että se olisi kaikille selvää, eikä kukaan jaksaisi vetää siitä hernettä nenäänsä, jos arvaukset osuvat väärään.

Jos ap kokee olevansa ihan normaali, niin sitten hän varmaan on, en ole sitä kiistämässä.

Läheisriippuvuus ei tarkoita ollenkaan välttämättä yksinolemisen pelkoa tai toisessa roikkumista. Minäkin tein vaikka mitä sinkkuaikoinani ihan yksin (läheskään aina ei ollut edes naispuolista ystävää kainalokeppinä), matkustelin ja kävin iltariennoissa, eikä siinä ollut mitään ongelmaa. Samoin en myöskään roiku koko ajan miehessäni kiinni vaan touhuilemme enimmäkseen omiamme kotona. Kirjoitin tuossa vain ongelmatilanteesta, joka välillä (=muutaman kerran vuodessa) tulee eteen.

Lue lisää

vetää hernareita kenenkään. :)

Hirveän usein etenkin nuorten ihmisten ongelma ei ole se, että he vaatisivat kumppanilta LIIKAA vaan että he eivät uskalla vaatia TARPEEKSI.

Nuoret luulevat että "normaali" ihminen on täysin itsenäinen, vapaa kaikesta mustasukkaisuudesta ja epävarmuudesta, kaikin puolin kaunis ja rohkea. Tähän ihannekuvaan he vertaavat itseään ja tuntevat itsensä heikoiksi, huonoiksi ja yliriippuvaisiksi. Tästä sitten seuraa ongelmia, epävarmuutta, väsymystä, riitoja jne. Nuori ei pysty täyttämään omia ihanteitaan, olemaan tunnetasolla täysin itsevarma ja riippumaton, mikä sitten johtaa konflikteihin suhteessa.

Suhteen vähemmän sitoutunut osapuoli käyttää myös usein näitä epärealistisia odotuksia hyväkseen saadakseen mitä itse haluaa: hellyyttä ja läheisyyttä silloin kun on sellainen olo, vapautta ja oikeutta lähteä ja mennä miten ja kenen kanssa huvittaa silloin kuin on sellainen olo.

Ei ihme että ongelmia tulee.

Minun tarkoitukseni on ollut tässä ketjussa tuoda esille, että suhteen toiselta osapuolelta voi ja saa odottaa asioita. Ei ole tarkoitus olla täysin riippumaton toisesta, saa tulla paha mieli jos toinen on kylmä tai ei huomioi, saa tarvita ja haluta hellyyttä ja läheisyyttä. Näitä tuntemuksia ei kannata padota, niistä kannattaa keskustella ajoissa kumppanin kanssa. Jos kumppani pitää niitä kohtuuttomina, paljon todennäköisempää kuin oma läheisriippuvuus on se, että kumppani voisi olla syytä laittaa vaihtoon. :/

tarvitse kirjoitti:

vetää hernareita kenenkään. :)

Hirveän usein etenkin nuorten ihmisten ongelma ei ole se, että he vaatisivat kumppanilta LIIKAA vaan että he eivät uskalla vaatia TARPEEKSI.

Nuoret luulevat että "normaali" ihminen on täysin itsenäinen, vapaa kaikesta mustasukkaisuudesta ja epävarmuudesta, kaikin puolin kaunis ja rohkea. Tähän ihannekuvaan he vertaavat itseään ja tuntevat itsensä heikoiksi, huonoiksi ja yliriippuvaisiksi. Tästä sitten seuraa ongelmia, epävarmuutta, väsymystä, riitoja jne. Nuori ei pysty täyttämään omia ihanteitaan, olemaan tunnetasolla täysin itsevarma ja riippumaton, mikä sitten johtaa konflikteihin suhteessa.

Suhteen vähemmän sitoutunut osapuoli käyttää myös usein näitä epärealistisia odotuksia hyväkseen saadakseen mitä itse haluaa: hellyyttä ja läheisyyttä silloin kun on sellainen olo, vapautta ja oikeutta lähteä ja mennä miten ja kenen kanssa huvittaa silloin kuin on sellainen olo.

Ei ihme että ongelmia tulee.

Minun tarkoitukseni on ollut tässä ketjussa tuoda esille, että suhteen toiselta osapuolelta voi ja saa odottaa asioita. Ei ole tarkoitus olla täysin riippumaton toisesta, saa tulla paha mieli jos toinen on kylmä tai ei huomioi, saa tarvita ja haluta hellyyttä ja läheisyyttä. Näitä tuntemuksia ei kannata padota, niistä kannattaa keskustella ajoissa kumppanin kanssa. Jos kumppani pitää niitä kohtuuttomina, paljon todennäköisempää kuin oma läheisriippuvuus on se, että kumppani voisi olla syytä laittaa vaihtoon. :/

Lue lisää

"Nuoret luulevat että "normaali" ihminen on täysin itsenäinen, vapaa kaikesta mustasukkaisuudesta ja epävarmuudesta, kaikin puolin kaunis ja rohkea. Tähän ihannekuvaan he vertaavat itseään ja tuntevat itsensä heikoiksi, huonoiksi ja yliriippuvaisiksi. Tästä sitten seuraa ongelmia, epävarmuutta, väsymystä, riitoja jne. Nuori ei pysty täyttämään omia ihanteitaan, olemaan tunnetasolla täysin itsevarma ja riippumaton, mikä sitten johtaa konflikteihin suhteessa."

Tämä kiteyttää aika hyvin tilanteeni. Odotan olevani täydellinen, siis haluaisin olla juuri mieheni unelmanainen. Kaikissa ihmisissä on kuitenkin vikoja, joten eihän kukaan voi olla mieheni unelmanainen oikeasti, siis omaten vain hyviä puolia (harvan ihmisen unelmanaisen/miehen kuvauksessa luetellaan viat, jotka olisivat suositeltavia :D), jossain joutuu tinkimään :). Mutta silti taustalla minulla on tämä ajatus, joka ei kyllä ole henkisen terveyden kannalta hyvä juttu.

Tää on just tätä, että kun kirjoittaa tekstiä palstalle, ei voi läpikotaisin kuvata joka tilannetta läpi, tästä syystä syntyy johtopäätöksiä hyvin moneen eri suuntaan, myös virheelliseen. Kyllä, joskus olen hyvin pienen asian jälkeen ajatellut että mitä jos avokkini löytää paremman jostain muualta, sillä hänellä on erittäin vilkas sosiaalinen verkosto, jonka kanssa on tekemisissä ison osan ajastaan, nuoria (samanikäisiä) älykkäitä ihmisiä. Mutta monesti ajatus liittyy tilanteeseen, jossa olisin _itse_ halunnut enemmän huomiota sen vakuuttamiseksi että olen kuitenkin se ihanin ihminen. Se, ovatko vaatimukseni liian korkealla, onkin hyvä kysymys.

Mieheni ei roiku kaikkia iltoja baarissa naisten kanssa. Kyse on harvoin tapahtuvasta tilanteesta, ja hänellä on monia naispuolisia kavereita, joiden kanssa on taatusti täysin kaverillisissa väleissä. Hän kyllä osoittaa huomiota normaalitilanteissa, halaa kyllä ja mikä tärkeintä, ollessani huomionkipeämpi osapuoli, vastaa huomionosoituksiini lämpimästi. Mutta en vain saa aina sitä mitä haluan :).

Ehkäpä joku mies todella näissä tilanteissa osaisi vastata tunteisiini paremmin. Mutta missä se raja menee, että pitäisi miestä vaihtaa, kun muuten on ihan hyvä ja meillä on kivoja aikoja takana. Ensin pitää selvittää se, voidaanko päästä yhteistuumin jotenkin ongelman yli, eli tällainen puolimatkan ratkaisu varmasti auttaisi. Jos/kun olen vaativa häntä ja itseäni kohtaan, hänen pitää se hyväksyä ja antaa tukensa jotta arki toimii.. mutta saa nähdä.

Kiitos erittäin paljon kaikille vastanneille, saitte minut ainakin ajattelemaan tätä asiaa monesta eri näkökulmasta :). Eikä olo ole enää niin "sairas" kuin ensimmäisen viestin aikana. Jotenkin alkaa päästä selville tämän ongelman yritimistä. Varmasti terapia tekisi hyvää ihan kaikille, saa nähdä hakeudunko itse sellaiselle joka tapauksessa jossain vaiheessa. Ehkä tuosta täydellisyyden tavoittelusta olisi hyvä keskustella jonkun asiantuntijan kanssa (kognitiivis-behavioralistista tukea).

Mikä järki on nostella näitä viestiketjuja vuosikymmenen takaa...

Anonyymi kirjoitti:

Mikä järki on nostella näitä viestiketjuja vuosikymmenen takaa...

Koska vastaukset eivät ole pelkästään aloittajaa varten, vaan näitä lukee myös muut, kuten sinä nyt.