TÄMÄ ON NELJÄS OSA SARJAAN:
KUN HÄMEESTÄ TULI PUNIKKIEN MAA
Se on riipaiseva kertomus sonnimiehistä, heidän äpäristään, vastuun välttelystä. Tämä ei kuitenkaan vielä kerro kaikkea, mitä tälle sonnimiehelle tapahtui.
Kuka sonnimiehen äpärä on dokumentoinut punikkien Hämeen kohtalot näin todistusvoimaisesti:
”Isäni suvusta en tiedä mitään. Näin isän vain kolme kertaa koko elinaikanani. Ensimmäisen kerran käräjillä, toisen kerran elatussopimusta minusta tehtäessä ja kolmannen kerran kun hän tuli kerran Forssassa minua vastaan ja tervehti. Olin suuressa tyttöporukassa, eikä kukaan meistä vastannut, en minäkään. Joku tytöistä kysyi:
— Kenelle tuo mies päivää sanoi?
— En minä ainakaan tiedä, vastasin, sillä inhosin isääni.
--------------
Kulkutautisairaalasta päästyäni halusin mennä kesken lukuvuoden naapurissa Rautasen mummun salissa pidettävään ala-kouluun. Olin oppinut hyvin lukemaan seinäpapereista. Mökkimme oli varmaan lämpimyydenkin vuoksi tapetoitu sanoma-lehdillä. Olin aina äidiltäni, jonka vieressä nukuin, kysynyt:
- Mikä kirjain tuo on?
Opettaja oli äitini tuttava ja otti minut ylimääräiseksi oppilaaksi luokalleen. Ei minulle pulpettia riittänyt, vaan sain istua jakkaralla ja työpöytänäni oli tavallinen tuoli. Vaikeinta oli muistaa nousta seisomaan, kun piti vastata.
Ei silloin ollut kouluissa siivoojia, ei lämmittäjiä, ei keittoloita. Eväät piti oppilailla olla mukana. Minäkin osasin hyvin peukalolla vääntää voita paksun leivän päälle ja sitten kääriä leivät sanomalehteen. Mitään valkoisia papereita ei ollut, enempää kuin nenäliinojakaan. Hihansuuhun tai esiliinan helmaan niistettiin nenä.
Järjestäjänä koulussa oli aina hienoa olla. Sai mennä aikaisemmin kouluun kuin muut, kantaa puut ja vedet, tehdä uuniin valkeat. Kastella kukat Rautasen ikkunalla, pyyhkiä taulun ja kastella opettajan sienen. Kuuden istuttavat pulpetit alakoulussa olivat hirvittävän raskaita siirrellä. En ole sellaisia muualla koskaan nähnytkään.
Jo alakouluajalta muistan hyvän ystäväni Järvisen Lainan. Hänellä oli aina eväänä pelkkä paljas, kova leivänpala ja sintupiimää pullossa. Surin hänen vuokseen, kun kotonakin hänellä oli vielä häijy äitipuoli kaiken köyhyyden lisäksi. Minulla oli sentään oma äiti ja aina ruokaa.
Kaunis alakoulunopettajamme Anna Ainonen kuoli seuraavan vuoden keväänä keuhkotautiin. Muistan, kuinka itkimme häntä, sillä hän oli opettaja, josta kaikki pidimme. Juoksimme usein häntä vastaankin, kun hän tuli kotoaan Varsanojalta aamulla jalkaisin.
Vuonna 1922 tuli voimaan ensimmäinen laki aviottomista lapsista. Silloin Ypäjälläkin määrättiin Rautasen Eetu sivutoimiseksi lastenvalvojaksi. Hän asui naapurissamme ja oli kerran sanonut äidille:
- Nyt pannaan se Korpilon Väinökin maksamaan sinulle tuosta Lyylistä jotakin.
Oli sanonut, että hän haastaa sen käräjille. Äiti oli vastannut:
- Haasta vaan.
- Onko sinulla todistajia? kysyi lastenvalvoja.
- Ei ole, sanoi äiti ja jatkoi: - Otan tuon likan mukaani. Sehän on ihan isänsä näköinen.
Siihen Eetu tyytyi.
Niin menimme äiti-Miinan kanssa yhdessä käräjille. Kävelimme ikuisuudelta tuntuvan matkan kirkolta Ypäjän asemalle, kymmenen kilometriä. Kaksi äidin tuntemaa nuorta miestä, jotka olivat työssä maantien vieressä, vielä huutelivat pirullisesta:
- Häihinkös sitä ollaan matkalla?
Ypäjän asemalta mentiin junalla Humppilaan, missä käräjät olivat. Muistan hyvin, kun seuraavana päivänä käräjäsalissa seisoin äitini vieressä kireät hiussaparot kaarella ja katselin tiukan näköisesti vastapäätä seisovaa isääni, joka nojasi päätään seinään. Hän yritti asianajajan välityksellä väittää, ettei hän ole minun isäni, vaan että äidilläni muka oli muitakin poikia.
Joskus voidaan virastossakin olla inhimillisiä. Nuori tuomari tunsi varmaan sympatiaa minua ja äitiäni kohtaan. Hän sanoi tekevänsä asiasta välipäätöksen ja katsoi isääni ja sanoi:
- Tuo tyttöhän on ihan teidän näköisenne, etteköhän mene ja tee sovinnolla sopimusta?
Muistan senkin, kun vietimme Humppilassa käräjien odotusyön Tanhuanpään suuren pirtin lattialla. Siellä oli yötä paljon muitakin käräjäläisiä. Kaikki rikolliset ja huorintekijät samassa siskonpetissä! Äitini halusi nukkua toisessa päässä viimeisenä ja minä tietysti hänen kyljessään.
Käräjiä seuraavana päivänä ilmaantui isäni Ypäjälle kotiimme tekemään sovinnolla elatussopimusta. Hän tarjosi minusta viisikymmentä markkaa kuukaudessa ja siihen äitini suostui. Muistan äidin häneltä kysyneen:
- Mitenkäs se likka yön aikana on sinun likaksesi muuttunut, kun vielä eilen kehtasit valehdella?
Isäni oli nolona.
Äiti oli suostunut niin pieneen elatusmaksuun sillä ehdolla, että minäkin saan periä osuuteni isän jälkeen, jos hän sattuisi kuolemaan ennen minua. Tätä suullista sopimusta todistamaan haettiin meille Simolan Iida ja Rautaska elatussopimukseni allekirjoitustilaisuuteen. Asiaa ei kuitenkaan mitenkään kirjattu mihinkään ja kun sattui olemaan pyhäpäivä, ei isäni voinut mennä edes kirkkoherranvirastoon minua tunnustamaan nimelleen. Tuskin hänellä sellaiseen oli halujakaan, kun vaimolleen oli väittänyt, etten ole hänen lapsensa. Enkä tiedä, olisiko äitinikään enää halunnut minulle isäni sukunimeä.
Kun sitten isäni kuolikin jo 1932, lähetettiin meiltä Ypäjän silloinen kunnankirjuri Yrjö Oksanen valvomaan isän perunkirjoitukseen minun etuani. Oksanen tuli kuitenkin niine hyvineen takaisin ja kertoi isäni vaimon sanoneen hänelle:
- Ruokko on saanut enemmän meiltä kuin omat lapset. Hänelle en anna mitään.
Olin juuri silloin päässyt keskikoulusta ja olisin niin hartaasti tarvinnut rahaa päästäkseni seminaariin, jonne mieleni paloi. Muistan, kuinka katkerasti itkin Fältin ulkorapulla kesäisenä iltana kuultuani Oksasen terveiset. Ajattelin, miksi juuri minun aina pitää olla niin köyhä ja rahaton, etten edes kouluun pääse, kun en muuta rikkautta koskaan ole toivonutkaan. Vilahti päässäni sellainenkin ajatus, että varmaan isäni vaimo saa vielä palkkansa, kun on minulle noin häijy.
En minäkään niin karmeata palkkaa olisi hänelle toivonut, kuin hän sitten sai. Molemmat hänen lapsensa isäni kanssa kuolivat lyhyen ajan sisällä isän perään. Koskaan en kuullut, mikä heille tuli. Ainoan kerran näin sisarpuoleni kunnollisesti Palikkalan työväentalossa kesäjuhlilla. Olimme kirkonkylästä pyöräilleet tyttöporukalla juhliin Palikkalaan ja siellä juhlissa huomiotani kiinnitti tumma, hyvin kaunis, vähän minua nuorempi tyttö. Kysyin joltakulta:
- Kenenkäs tuo nätti tyttö on?
Meidän kylän porukka rupesi nauramaan ja joku sanoi:
- Etkö sinä sisartasi tunne?
Minua harmitti: kaikkea sitä kanssa menen kyselemään.
Isäni maksoi elatusmaksuni kerralla ja äitini vei rahat pankkiin. Itselleen hän käytti niistä vain neljäsataa markkaa uuden talvitakin ostoon. Kaiken muun käytin minä myöhemmin oppikouluni kortteerimaksuihin.
----------------------------
Isä kuoli vuonna 1932 Turun lääninsairaalassa umpisuolentulehdukseen. Kuollessaan hän oli vasta neljänkymmenen ikäinen. Samaan aikaan kun isääni haudattiin, olin hautausmaan lähellä sijaitsevassa Ypäjän kirkonkylän työväentalossa kansantanhuharjoituksissa. Katselimme työväentalon ikkunoista, kun isäni vaimo ja heidän kaksi lastaan, poika ja tyttö, ajoivat hevosella ja rattailla maantietä pitkin työväentalon ohi kotiinsa Palikkalan kylään. Kaikki itkivät. Minuun ei isäni kuolema vaikuttanut mitenkään. Tunsin melkein helpotusta, että nyt se ei ainakaan enää tule minua missään vastaan.”
Kuka on tämä yhteiskunnallinen ajattelija, sonnimiehen äpärä, joka kohtasi isänsä eläessään vain kolme kertaa; niistäkin ensimmäisen käräjillä?
Sarjan aikaisemmat osat ovat:
Osa I
Kaamea kertomus siitä, kuinka Hämeen talonpojat menettivät omaiosuutensa ja heistä tuli punikkeja:
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=110&conference=1500000000000105&posting=22000000037662381
Osa II
Suuria tunteita oikeudenmukaisuutta etsivien raa'asta rottien syötäväksi heittämisestä ja summittaisista ampumisista:
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=110&conference=1500000000000105&posting=22000000037696613
Osa III
Vauhkoontuneet suojeluskuntalaiset, sonnimiehet pienten ihmisten kimpussa terroria ympärilleen levittäen:
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=110&conference=1500000000000105&posting=22000000037760647
'
KUN HÄMEESTÄ TULI PUNIKKIEN MAA
Se on riipaiseva kertomus sonnimiehistä, heidän äpäristään, vastuun välttelystä. Tämä ei kuitenkaan vielä kerro kaikkea, mitä tälle sonnimiehelle tapahtui.
Kuka sonnimiehen äpärä on dokumentoinut punikkien Hämeen kohtalot näin todistusvoimaisesti:
”Isäni suvusta en tiedä mitään. Näin isän vain kolme kertaa koko elinaikanani. Ensimmäisen kerran käräjillä, toisen kerran elatussopimusta minusta tehtäessä ja kolmannen kerran kun hän tuli kerran Forssassa minua vastaan ja tervehti. Olin suuressa tyttöporukassa, eikä kukaan meistä vastannut, en minäkään. Joku tytöistä kysyi:
— Kenelle tuo mies päivää sanoi?
— En minä ainakaan tiedä, vastasin, sillä inhosin isääni.
--------------
Kulkutautisairaalasta päästyäni halusin mennä kesken lukuvuoden naapurissa Rautasen mummun salissa pidettävään ala-kouluun. Olin oppinut hyvin lukemaan seinäpapereista. Mökkimme oli varmaan lämpimyydenkin vuoksi tapetoitu sanoma-lehdillä. Olin aina äidiltäni, jonka vieressä nukuin, kysynyt:
- Mikä kirjain tuo on?
Opettaja oli äitini tuttava ja otti minut ylimääräiseksi oppilaaksi luokalleen. Ei minulle pulpettia riittänyt, vaan sain istua jakkaralla ja työpöytänäni oli tavallinen tuoli. Vaikeinta oli muistaa nousta seisomaan, kun piti vastata.
Ei silloin ollut kouluissa siivoojia, ei lämmittäjiä, ei keittoloita. Eväät piti oppilailla olla mukana. Minäkin osasin hyvin peukalolla vääntää voita paksun leivän päälle ja sitten kääriä leivät sanomalehteen. Mitään valkoisia papereita ei ollut, enempää kuin nenäliinojakaan. Hihansuuhun tai esiliinan helmaan niistettiin nenä.
Järjestäjänä koulussa oli aina hienoa olla. Sai mennä aikaisemmin kouluun kuin muut, kantaa puut ja vedet, tehdä uuniin valkeat. Kastella kukat Rautasen ikkunalla, pyyhkiä taulun ja kastella opettajan sienen. Kuuden istuttavat pulpetit alakoulussa olivat hirvittävän raskaita siirrellä. En ole sellaisia muualla koskaan nähnytkään.
Jo alakouluajalta muistan hyvän ystäväni Järvisen Lainan. Hänellä oli aina eväänä pelkkä paljas, kova leivänpala ja sintupiimää pullossa. Surin hänen vuokseen, kun kotonakin hänellä oli vielä häijy äitipuoli kaiken köyhyyden lisäksi. Minulla oli sentään oma äiti ja aina ruokaa.
Kaunis alakoulunopettajamme Anna Ainonen kuoli seuraavan vuoden keväänä keuhkotautiin. Muistan, kuinka itkimme häntä, sillä hän oli opettaja, josta kaikki pidimme. Juoksimme usein häntä vastaankin, kun hän tuli kotoaan Varsanojalta aamulla jalkaisin.
Vuonna 1922 tuli voimaan ensimmäinen laki aviottomista lapsista. Silloin Ypäjälläkin määrättiin Rautasen Eetu sivutoimiseksi lastenvalvojaksi. Hän asui naapurissamme ja oli kerran sanonut äidille:
- Nyt pannaan se Korpilon Väinökin maksamaan sinulle tuosta Lyylistä jotakin.
Oli sanonut, että hän haastaa sen käräjille. Äiti oli vastannut:
- Haasta vaan.
- Onko sinulla todistajia? kysyi lastenvalvoja.
- Ei ole, sanoi äiti ja jatkoi: - Otan tuon likan mukaani. Sehän on ihan isänsä näköinen.
Siihen Eetu tyytyi.
Niin menimme äiti-Miinan kanssa yhdessä käräjille. Kävelimme ikuisuudelta tuntuvan matkan kirkolta Ypäjän asemalle, kymmenen kilometriä. Kaksi äidin tuntemaa nuorta miestä, jotka olivat työssä maantien vieressä, vielä huutelivat pirullisesta:
- Häihinkös sitä ollaan matkalla?
Ypäjän asemalta mentiin junalla Humppilaan, missä käräjät olivat. Muistan hyvin, kun seuraavana päivänä käräjäsalissa seisoin äitini vieressä kireät hiussaparot kaarella ja katselin tiukan näköisesti vastapäätä seisovaa isääni, joka nojasi päätään seinään. Hän yritti asianajajan välityksellä väittää, ettei hän ole minun isäni, vaan että äidilläni muka oli muitakin poikia.
Joskus voidaan virastossakin olla inhimillisiä. Nuori tuomari tunsi varmaan sympatiaa minua ja äitiäni kohtaan. Hän sanoi tekevänsä asiasta välipäätöksen ja katsoi isääni ja sanoi:
- Tuo tyttöhän on ihan teidän näköisenne, etteköhän mene ja tee sovinnolla sopimusta?
Muistan senkin, kun vietimme Humppilassa käräjien odotusyön Tanhuanpään suuren pirtin lattialla. Siellä oli yötä paljon muitakin käräjäläisiä. Kaikki rikolliset ja huorintekijät samassa siskonpetissä! Äitini halusi nukkua toisessa päässä viimeisenä ja minä tietysti hänen kyljessään.
Käräjiä seuraavana päivänä ilmaantui isäni Ypäjälle kotiimme tekemään sovinnolla elatussopimusta. Hän tarjosi minusta viisikymmentä markkaa kuukaudessa ja siihen äitini suostui. Muistan äidin häneltä kysyneen:
- Mitenkäs se likka yön aikana on sinun likaksesi muuttunut, kun vielä eilen kehtasit valehdella?
Isäni oli nolona.
Äiti oli suostunut niin pieneen elatusmaksuun sillä ehdolla, että minäkin saan periä osuuteni isän jälkeen, jos hän sattuisi kuolemaan ennen minua. Tätä suullista sopimusta todistamaan haettiin meille Simolan Iida ja Rautaska elatussopimukseni allekirjoitustilaisuuteen. Asiaa ei kuitenkaan mitenkään kirjattu mihinkään ja kun sattui olemaan pyhäpäivä, ei isäni voinut mennä edes kirkkoherranvirastoon minua tunnustamaan nimelleen. Tuskin hänellä sellaiseen oli halujakaan, kun vaimolleen oli väittänyt, etten ole hänen lapsensa. Enkä tiedä, olisiko äitinikään enää halunnut minulle isäni sukunimeä.
Kun sitten isäni kuolikin jo 1932, lähetettiin meiltä Ypäjän silloinen kunnankirjuri Yrjö Oksanen valvomaan isän perunkirjoitukseen minun etuani. Oksanen tuli kuitenkin niine hyvineen takaisin ja kertoi isäni vaimon sanoneen hänelle:
- Ruokko on saanut enemmän meiltä kuin omat lapset. Hänelle en anna mitään.
Olin juuri silloin päässyt keskikoulusta ja olisin niin hartaasti tarvinnut rahaa päästäkseni seminaariin, jonne mieleni paloi. Muistan, kuinka katkerasti itkin Fältin ulkorapulla kesäisenä iltana kuultuani Oksasen terveiset. Ajattelin, miksi juuri minun aina pitää olla niin köyhä ja rahaton, etten edes kouluun pääse, kun en muuta rikkautta koskaan ole toivonutkaan. Vilahti päässäni sellainenkin ajatus, että varmaan isäni vaimo saa vielä palkkansa, kun on minulle noin häijy.
En minäkään niin karmeata palkkaa olisi hänelle toivonut, kuin hän sitten sai. Molemmat hänen lapsensa isäni kanssa kuolivat lyhyen ajan sisällä isän perään. Koskaan en kuullut, mikä heille tuli. Ainoan kerran näin sisarpuoleni kunnollisesti Palikkalan työväentalossa kesäjuhlilla. Olimme kirkonkylästä pyöräilleet tyttöporukalla juhliin Palikkalaan ja siellä juhlissa huomiotani kiinnitti tumma, hyvin kaunis, vähän minua nuorempi tyttö. Kysyin joltakulta:
- Kenenkäs tuo nätti tyttö on?
Meidän kylän porukka rupesi nauramaan ja joku sanoi:
- Etkö sinä sisartasi tunne?
Minua harmitti: kaikkea sitä kanssa menen kyselemään.
Isäni maksoi elatusmaksuni kerralla ja äitini vei rahat pankkiin. Itselleen hän käytti niistä vain neljäsataa markkaa uuden talvitakin ostoon. Kaiken muun käytin minä myöhemmin oppikouluni kortteerimaksuihin.
----------------------------
Isä kuoli vuonna 1932 Turun lääninsairaalassa umpisuolentulehdukseen. Kuollessaan hän oli vasta neljänkymmenen ikäinen. Samaan aikaan kun isääni haudattiin, olin hautausmaan lähellä sijaitsevassa Ypäjän kirkonkylän työväentalossa kansantanhuharjoituksissa. Katselimme työväentalon ikkunoista, kun isäni vaimo ja heidän kaksi lastaan, poika ja tyttö, ajoivat hevosella ja rattailla maantietä pitkin työväentalon ohi kotiinsa Palikkalan kylään. Kaikki itkivät. Minuun ei isäni kuolema vaikuttanut mitenkään. Tunsin melkein helpotusta, että nyt se ei ainakaan enää tule minua missään vastaan.”
Kuka on tämä yhteiskunnallinen ajattelija, sonnimiehen äpärä, joka kohtasi isänsä eläessään vain kolme kertaa; niistäkin ensimmäisen käräjillä?
Sarjan aikaisemmat osat ovat:
Osa I
Kaamea kertomus siitä, kuinka Hämeen talonpojat menettivät omaiosuutensa ja heistä tuli punikkeja:
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=110&conference=1500000000000105&posting=22000000037662381
Osa II
Suuria tunteita oikeudenmukaisuutta etsivien raa'asta rottien syötäväksi heittämisestä ja summittaisista ampumisista:
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=110&conference=1500000000000105&posting=22000000037696613
Osa III
Vauhkoontuneet suojeluskuntalaiset, sonnimiehet pienten ihmisten kimpussa terroria ympärilleen levittäen:
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=110&conference=1500000000000105&posting=22000000037760647
'
Vastaukset 5
Vanhimmat
saat sen helposti poistettua.
Mitä arvoisa nimimerkki umppaa tarkoitat tyhmyydellä?
Pitäisikö maalaisliittolaisten sonnimiesten, naisten miesten elostelun nurjan puolen kertominen olla viisautta?
Kepuloiset ovat olleet kautta aikain kulttuurin vihollisia yrittämällä selvieytyä asioista vaikenemalla niistä. Mitä suurempi epäkohta, mitä suurempi vääryys idästä, mitä enemmän yöpakkasnootteja Kremlista, sitä enemmän pitäisi vaieta.
Se on ollut Kepun linja. On todella sykähdyttävää lukea hämäläisten kohtaloista meidän ajallamme!
on pitänyt sitoa lehmän kanssa samalla remmillä kiinni, koska olisi "itse" hoitanut astutuksen. Hoh hoh hoooooo, aina vain hullummaksi muuttuu punikkisiemennetyn jatkokertomukset.
http://www.fabapalvelu.fi/user_files/Palvelut/Lihakarjan_siemennys1netti.jpg
Hän kyllä yritti aborttia henkarin koukulla, mutta oli jo liian myöhäistä ja sai aikaiseksi vain aivovamman :(