Arkipäiväni sujuvat hyvin sosiaalisessa ympäristössä. On minusta tullut kuitenkin melko sosiaalinen otus. Lähes aina on oppitunnilla joku vieressä, enkä vetäydy mitenkään etäämmälle. Juttuseuraakin on ihan mukavasti. Riippuu monesti kyllä omasta aloitteestani, menenkö juttelemaan. Ei minulla ole ongelmia jutella koulukavereiden kanssa.
Mutta en minä osaa tai uskalla lähestyä ketään tuntematonta naista. Siinäpä se syy yksin jäämiseenkin on. Eikä minuakaan tule kukaan jututtamaan. Ilmeisesti kaikki naiset ovat jo onnellisesti parisuhteissa ja enhän tietenkään ole mitenkään erityisen tavoiteltava mies. Melko normisetä vaan.
Sosiaalisuudessa se ratkaisu on. Ne jotka ovat sosiaalisia ja mukana monessa, hehän löytävät myös seurustelukumppanin. On tässä jo sen verran tullut tehtyä kenttätutkimusta. Ja kun itse olen ollut aina vaan omassa seurassa, ei ihme että yksinhän tässä on jäänyt!
Puhun menneisyydestä ja tästä ajasta. Menneisyydessä välttelin jostakin kumman syystä muiden ikäisteni seuraa mahdollisuuksien mukaan. Ehkä siihen liittyi niin voimakasta häpeää ja erilaisuuden tunnetta. Nyt harmittaa jälkeenpäin etenkin se, että ei ollut 'saatavilla' parisuhderintamalla, kun on ollut niin asosiaalinen. Ja tuloksena on siis tämä yksin jääminen.
Tuntuu jopa siltä, että tässä ajassa olen nyt paljonkin luottavaisempi itseeni. Olen kuitenkin edelleen erittäin epävarma ja pelokas, mutta olen tullut ikään kuin päivänvaloon. Alan nähdä itseäni entistä kirkkaammassa valossa. Alan huomata olevani melkein kuin kaikki muutkin ihmiset. Lyhyesti sanottuna, uskallan melkein elää.
Mutta sydäntäni usein paleltaa ja pelottaa. Olen jäädyttänyt sen pitkän yksinäisyyden takia. Saanko sitä enää elpymään? Osaanko kohdata enää rakkautta, osaanko rakastaa? Jos olen vahingossa vaurioittanut sydämeni ja sen kaiken herkkyyden. Olenhan ollut aina herkkä lapsi. Tuleeko minusta vielä rakkauteen kykenevä yksilö?
Jotenkin tunnen, että kykyni rakastaa on hyvinkin säilynyt. Mutta osaanko tavoittaa rakkautta elämääni, se tässä myös pelottaa. Jos aina pakenen ja pelkään, miten minua kukaan tavoittaa?
Ratkaisu yksinäisyyteeni (naisettomuus) voisi löytyä sieltä sosiaalisuudesta. Johonkin pitää päästä mukaan, mutten ole keksinyt mitään uutta ja sopivaa yhdistystä/lahkoa/seuraa/kommuunia/piiriä/kerhoa tms... Jos istun kotona järsimässä porkkanaa, saattaa hiljaiselo jatkua.
Eräs herra sanoi minulle pari vuotta sitten, että minun kannattaa mennä mukaan sellaiseen, jossa niitä opiskelijanaisiakin on. Hienosti sanottu. Sellaisen kun keksisi.
On ollut mahtavaa huomata kelpaavansa vaikka mihin. En olekaan sellainen paska, jollaiseksi itseni muovasin jossakin kehitysvaiheen vauriossa. Huomaan kelpaavani hyvinkin silloin, kun en koe häpeää ja sairasta pelkoa. Ne rampauttavat minut ja saavat koko olemukseni taas häpeään sidotuksi.
Joo, ja minun tulee kiinnostua enemmän muista ihmisistä ja ympäristöstä. Silloinhan on vähemmän energiaa kiinni sairaalloisessa introspektiossa.
Yhteenveto: Tärkeintä on hyvä pössis, jolloin muutkin asiat menevät paremmin.
Juuri nyt tuntuu aika mukavalta elää tässä elämässä :). Tulevat päivät taas pelottavat... :/. Mutta nyt eletään tässä hetkessä :).
Mutta en minä osaa tai uskalla lähestyä ketään tuntematonta naista. Siinäpä se syy yksin jäämiseenkin on. Eikä minuakaan tule kukaan jututtamaan. Ilmeisesti kaikki naiset ovat jo onnellisesti parisuhteissa ja enhän tietenkään ole mitenkään erityisen tavoiteltava mies. Melko normisetä vaan.
Sosiaalisuudessa se ratkaisu on. Ne jotka ovat sosiaalisia ja mukana monessa, hehän löytävät myös seurustelukumppanin. On tässä jo sen verran tullut tehtyä kenttätutkimusta. Ja kun itse olen ollut aina vaan omassa seurassa, ei ihme että yksinhän tässä on jäänyt!
Puhun menneisyydestä ja tästä ajasta. Menneisyydessä välttelin jostakin kumman syystä muiden ikäisteni seuraa mahdollisuuksien mukaan. Ehkä siihen liittyi niin voimakasta häpeää ja erilaisuuden tunnetta. Nyt harmittaa jälkeenpäin etenkin se, että ei ollut 'saatavilla' parisuhderintamalla, kun on ollut niin asosiaalinen. Ja tuloksena on siis tämä yksin jääminen.
Tuntuu jopa siltä, että tässä ajassa olen nyt paljonkin luottavaisempi itseeni. Olen kuitenkin edelleen erittäin epävarma ja pelokas, mutta olen tullut ikään kuin päivänvaloon. Alan nähdä itseäni entistä kirkkaammassa valossa. Alan huomata olevani melkein kuin kaikki muutkin ihmiset. Lyhyesti sanottuna, uskallan melkein elää.
Mutta sydäntäni usein paleltaa ja pelottaa. Olen jäädyttänyt sen pitkän yksinäisyyden takia. Saanko sitä enää elpymään? Osaanko kohdata enää rakkautta, osaanko rakastaa? Jos olen vahingossa vaurioittanut sydämeni ja sen kaiken herkkyyden. Olenhan ollut aina herkkä lapsi. Tuleeko minusta vielä rakkauteen kykenevä yksilö?
Jotenkin tunnen, että kykyni rakastaa on hyvinkin säilynyt. Mutta osaanko tavoittaa rakkautta elämääni, se tässä myös pelottaa. Jos aina pakenen ja pelkään, miten minua kukaan tavoittaa?
Ratkaisu yksinäisyyteeni (naisettomuus) voisi löytyä sieltä sosiaalisuudesta. Johonkin pitää päästä mukaan, mutten ole keksinyt mitään uutta ja sopivaa yhdistystä/lahkoa/seuraa/kommuunia/piiriä/kerhoa tms... Jos istun kotona järsimässä porkkanaa, saattaa hiljaiselo jatkua.
Eräs herra sanoi minulle pari vuotta sitten, että minun kannattaa mennä mukaan sellaiseen, jossa niitä opiskelijanaisiakin on. Hienosti sanottu. Sellaisen kun keksisi.
On ollut mahtavaa huomata kelpaavansa vaikka mihin. En olekaan sellainen paska, jollaiseksi itseni muovasin jossakin kehitysvaiheen vauriossa. Huomaan kelpaavani hyvinkin silloin, kun en koe häpeää ja sairasta pelkoa. Ne rampauttavat minut ja saavat koko olemukseni taas häpeään sidotuksi.
Joo, ja minun tulee kiinnostua enemmän muista ihmisistä ja ympäristöstä. Silloinhan on vähemmän energiaa kiinni sairaalloisessa introspektiossa.
Yhteenveto: Tärkeintä on hyvä pössis, jolloin muutkin asiat menevät paremmin.
Juuri nyt tuntuu aika mukavalta elää tässä elämässä :). Tulevat päivät taas pelottavat... :/. Mutta nyt eletään tässä hetkessä :).
Vastaukset 30
Vanhimmat
Kyllä sen huomaa että jos on sosiaalinen, saa seuraa. Erakot tarvitsee jotain muuta. Joko todella hyvän ulkonäön mikä saattaisi houkutella ihmisiä tai jonkinlaisen piirteen (gootti, hevari, punkkari jne), jonka avulla samanhenkiset ihmiset lähestyisivät.
Yksinäisiä ja erakkoja ei ulkonäöltä tunnista. Ainoastaan käytöksestä, ja ei usein taida sattua että opiskelupaikalla/töissä olisi toista samanlaista yksinäistä tai että sellaisen tunnistaisi kaikessa hektisyydessä.
Samanlaisia ajatuksia kuin mitä kirjoitit itselläkin päässä pyörinyt :)
Tuli tässä pari päivää sitten mieleen katellessa opiskelu-paikkani naisten sormia, että aika moni on kihloissa. Tuntuu siltä että väestöstä 90% seurustelee/on kihloissa/naimisissa.
Tällä hetkellä en koe paineita, vaan nautin virkistävästä vaihtelusta: ihastumisesta.
Lopeta ihmeessä jo aikasi tuhlaaminen näihin minulla-ei-ole-naista-en-osaa-lähestyä-naisia-kaikki-naiset-seurustelee-jo-olen-liian-kiva-ja-kiltti-että-kukaan-tykkäsi-vuodatukset. Tämä kaikki on jo käynyt meille selväksi. Sinun täytyy nyt vaan uskaltaa lähestyä jotakuta tai sitten hyväksyä se että jäät yksin koska et uskalla ottaa kontaktia ja lopettaa vinkuminen. Loputon itsesäälisi tuskin saa ketään kivaa naista lähestymään sinua, edes säälistä. Etkö todellakaan keksi mitään paikkaa jossa olisi opiskelijanaisia??? Esim. kultturitapahtumat, erilaiset esim. avoimen yliopiston kurssit (vaikka ne onkin täällä jo miesten keskuudessa moneen kertaan haukuttu lyttyyn) jne. Kotoasi tuskin ketään löydät.
Hankalahan se on lähteä noin vain tuntemattomille juttelemaan. Monesti olen huomannut että joku mukavan näköinen ihminen onkin paljastunut joksikin sellaiseksi, jonka kanssa ei tulisi toimeen. Koeta siinä sitten arvailla.
Joko ystävystyy jonkun kanssa ja ehkä se lähtee toimimaan, tai yrittää tuntemattomien kanssa ja katsoo jos jonkun kanssa menisi mielenkiinto yhteen taikka yrittää tuttujen ja kavereiden kautta tavata jonkun, josta jo tietää jotain, tai sitten netti.
Mielestäni täällä saa vinkua. Vinkuminen helpottaa. Kun on tarpeeksi vinkunut se on pois päiväjärjestyksestä ja voi jatkaa eteenpäin ja ehkä jopa yrittää hitaasti tehdäkin jotain sille yksinäisyydelleen.
Onko väärin edetä hitaasti? Itte tarvitsen sitä rauhallista tahtia. Ei tästä muuten tulisi mitään jos pakottaisin itseni ihmisten ilmoille. Saisin varmaan paniikkikohtauksen. Ja mullei ole vielä sellaista ongelmaa.
Joten anna ihmisten vinkua yksinäisyyttään. Ehkä se jopa helpottaakin vielä.
Lakatkaa ottamasta noin hirveitä paineita tutustumisesta. Puhukaa muuten vaan, ei kaikesta tarvitse kehittyä elämää suurempia ihmissuhteita. Itsellä kävi juuri näin, kun tulin isnuiksi yksinäisyyden kanssa ja ajattelin että hitot muista ihmisistä, puhuminen kävi helpommmaksi kun paineet katosivat ja alkoi kavereita löytyä.
Tarkoitin siis että tulin sinuiksi yksinäisyyden kanssa, en isnuiksi. Argh näitä kirjoitusvirheitä...
...alkoholistillekin, että hän juo liikaa ja pitäisi vähentää, ja alkoholisti tajuaa sen, muttei osaa lopettaa noin vain. Vertaan nyt omaa tapaustani näin, vaikka jokaisella on omat taustansa ja syynsä.
En tiedä miten ajauduin erakoksi, mutta on siinä viehättävät puolensakin. Kenties pysyn erakkona aina, mutta ihmiset kiinnostavat minua, ja toisaalta romantikkona haaveilen rakkaudesta. SIITÄ HUOLIMATTA haluan edetä elämässä rauhallisesti. En kaipaa ylimääräisiä paineita yrittämällä tutustua ihmisiin paniikinomaisesti itseäni pakottamalla vain koska muiden mielestä se on "normaalia". Toimeen tulen ihmisten kanssa kyllä, mutta se että pitäisi syventää välejä kaveruuteen asti tai vielä suuremmaksi, ei vain onnistu näin sanomalla että nyt niin teen. Ei edes ajattelemalla tai suunnittelemalla. Kenties pitämällä silmäni auki mahdollisuuksille, mutta rajojeni ylitse en voi mennä. En ainakaan nyt, enkä vielä vähään aikaan.
Toisin sanoen minua lievästi ärsyttää tällaiset "lakkaa ruikuttamasta ja tee jotakin" -viestit, joten käyn puolustuskannalle. Olen huomannut että parhaiten tepsii kun saa ensin valittaa vapaasti siitä mikä vaivaa. Sen jälkeen olo on kevyempi ja voi alkaa miettiä mahdollista ongelmaansa.
Tämä palsta on mielestäni ihan myös valittamistakin varten.
Kiva homma ettet ole enää yksinäinen. Kenties se ei ole ollutkaan osa luonteenpiirrettäsi ja ehkä se oli vain lyhyt ohimenevä vaihe elämässäsi. Enempiä selittelemättä itseäni kellekään, sanon vain, että jo lapsena huomasin että sitä syntyy yksin tähän maailmaan. Enää en vain tunne oloani niin yksinäiseksi, mutta se tuntuu nyt olevan osa minua.
t: erakko täältä jostain.
että yksinäisyys ei ole mikään synnynnäinen luonteenpiirre tai ominaisuus. Se ei ole lopullista, sille voi tehdä jotain.
Minua lievästi ärsyttää nämä loputtomat ruikutukset jotka tulevat samoilta ihmsiltä. Koska sille nyt vaan ei voi mitään, että on se yksinäisyys vähän omasta toiminnastakin kiinni. Jos ette koskaan puhu kenellekään, niin tuskin niitä kaveruussuhteitakaan syntyy. Jossain vaiheessa vaan on avattava se suu, enemmin tai myöhemmin, tai sitten oikeasti hyväksyttävä se yksinäisyytensä. Mutta ei kannata ottaa paineita, älkää lähtekö liikkeelle asenteella että "nyt kun mä puhun tolle niin siitä tulee mun heti bestis." Epätoivoiset ihmiset jotka haluavat vain päästä yksinäisyydestään eivät ole kauhean kivaa seuraa.
On tosiaan turha valittaa, jos vaan odottaa että joku tulisi soittamaan ovikelloa ja kysymään että alkaisitko sä mun kaveriksi. Jos taas on niin estynyt, ettei pysty lähestymään ketään livenä, voi ainakin etsiä kaveria vaikka täältä jättämällä ilmoituksen kuten niin moni muukin tekee. Ja jos ei heti käy flaksi, voi jättää toisen, kolmannen ja neljännen... ja vaikka sadannen. Ja tietysti lukea muiden ilmoituksia ja vastailla niihin. Sen ei luulisi olevan liikaa pyydetty, kun kerran aikaa ja uskallusta riittää loputtomaan ruikuttamiseenkin.
estyneisyydelleen ja mitä sille voisi tehdä. Jos esim. masennus aiheuttaa vetäytymistä ja kyvyttömyyttä luoda ja ylläpitää ihmissuhteita, niin sitä voidaan hoitaa.
Tosi on. En vaan huomannut mainita sitä, kun keskityin tuomaan esiin että ujot ja estyneetkin voi tehdä jotain tässä ja nyt eikä yrittämistä tarvitse lykätä siihen, että on päässyt eroon lähestymispeloistaan tai hankkinut paremmat sosiaaliset taidot tai onnistunut muuttamaan itseään jotenkin muuten.
On aina hyvä koittaa ratkaista ongelmansa, mutta jos vaan odottaa kunnes kaikki on paremmin, voi olla ettei koskaan tartu toimeen ja yritä. Jokainenhan voi aina keksiä hyvältä kuulostavia tekosyitä sille, miksei mene juttelemaan naapurin Eskon kanssa vielä tänään, mutta sille on vaikeampi keksiä tekosyitä, miksei kirjoittaisi pientä viestiä nettiin ja jättäisi mailiosoitettaan.
rakkauden löytämisessä. Ja olen etsinyt netin kautta. Mutta en voi käsittää miksei saa valittaa ja olla surkeana? Ei kai kukaan oikeasti kuvittele, että yksinäisyyttään vihaavan elämä on pelkästään sitä että itketään eikä tehdä mitään? Taisteluita ne on ne pienimmätkin yritykset. Nostan hattua kaikille jotka olostaan huolimatta jaksavat nousta aamulla sängystään ja haaveilla todellisesta ystävyydestä vaikka porukka solvaa sellaista.
Se löytyykö ystävä odottelemalla sitä ovelle kolkuttajaa vaiko etsimällä on molemmat yhtä epävarmoja keinoja. Jokainen valitkoon oman keinonsa.
Se miksi olen yksinäiseksi jäänyt on osittain oma vetäytyminen muiden ihmisten seurasta ja kaikesta sosialisoinnista eräiden mainitsemattomien seikkojen takia. Mutta sanotaanko sen verran, että kuulun (tai kenties kuuluin?) niihin ihmisiin, joita vältellään ulkoisten seikkojen takia. Kenties jopa SINÄ olet nähnyt minut jossain, ja ajatellut että mikäköhän tuokin luulee olevansa.
Joten hankala uskoa ihmisiin ennen kuin tapaa sen jonka jo heti huomaa ymmärtäväksi ja suurisydämiseksi. Helmiä ovat he aivan kuten harvojakin, jotka ei tuijottele pelkkää pintaa.
Joten koska tilanteeni on omanlaisensa, en jaksa edes kuunnella kenenkään "neuvoja". Parempi itse tehdä oma onnensa, kun tietääkin mitä asioille voi tehdä paremmin kuin joku "neuvoja" netissä tai missä tahansa.
Paljoa se painostaminenkaan auttaa.
ja itsensä säälittelyyn on vaan niin helppo jäädä koukkuun, että siksi sitä kannattaa välttää.
onko syytä huoleen. Ennaltaehkäisevää varoittelua kannattaisi siis myös välttää niiden kohdalla jotka eivät valita kuin silloin kun kaikki patoutuu yhteen ja on aika jollain tavalla purkaa oloaan.
"Ratkaisu yksinäisyyteeni (naisettomuus) voisi löytyä sieltä sosiaalisuudesta. Johonkin pitää päästä mukaan, mutten ole keksinyt mitään uutta ja sopivaa yhdistystä/lahkoa/seuraa/kommuunia/piiriä/kerhoa tms... Jos istun kotona järsimässä porkkanaa, saattaa hiljaiselo jatkua.
Eräs herra sanoi minulle pari vuotta sitten, että minun kannattaa mennä mukaan sellaiseen, jossa niitä opiskelijanaisiakin on. Hienosti sanottu. Sellaisen kun keksisi."
Et sä sitten taida millään oppia:
lahkosta/seurasta/kommuunista/piiristä/kerhosta löydät eläkeläisiä tai jotain hihhuleita.
Nuoria naisia löytyy kapakoista, opiskelijabilestä, kuntosaleilta, lätkämatseista jne. Jos tollasia paikkoja aktiivisesti välttelet niin eipähän ketään elämääsi tule. Ja sitäpaitsi, useimmat nuoret naiset tykkää välillä katsella tv-ohjelmia ja sun televisiottomuus ei ainakaan ole plussaksi.
En viihdy mainitsemissasi paikoissa, joten yritän miettiä muita tilaisuuksia. Ja sellaisia, joissa ollaan ihan kahvilinjalla.
Ja en televisiolla ole tekemässä vaikutusta. Jos on jotain tärkeää ohjelmaa, voimme katsoa vaikka hänen luonaan. Joskus katson myös Ylen Areenalta videoita, kuten illan uutiset.
Jos jollekin muka on televisio niin tärkeä, että se estää tutustumisen, niin hän on takuulla väärä tyyppi. Tosin enhän minä enää muista, miten tärkeä vimpain se on, kun itse olen ollut ilman mokomaa apatisoivaa taikalaatikkoa jo neljä vuotta. ;)
Minä en edes ehtisi katsoa, kun olen iltaisin 2-3 tuntia lenkillä. Siinä on sitä elävää kuvaa kun havainnoi syksyn kauniita värejä lammen ympärillä.
Lähetän virtuaalihalauksen ja toivotan kauniita unia ja tsemppiä huomiseen! :)
-Yv
...ja toiveikasta huomista! :)
Sen verran omituisia olette molemmat, nti Epäkelpo ja Yleinen vuodattaja että tehkää nyt ihmeessä treffit.
Ei kuitenkaan kannata hankkia telkkaria väkisin, jos se ei kiinnosta. Harva nainen jaksaa pidemmän päälle olla kiinnostunut miehestä, joka teeskentelee olevansa kiinnostunut telkkarista ja katsoo sitä vain saadakseen naisen. Sen sijaan teeskentelemällä saattaa menettää mahdollisuutensa niihin(kin) naisiin, joita telkkari ei kiinnosta, silloin kun niitä tapaa.
Mikä ettei, mutta kun en etsi etäsuhdetta. Kyllä se nainen pitäisi minulle löytyä ihan täältä, ja en asu pääkaupunkiseudulla.
Mikset kokeile onneasi laittamalla kuvallista treffi-ilmoitusta jonnekin? Niitähän löytyy kasapäin.
http://www.match.com/
http://www.lupiini.com/
http://www.ccdeitti.fi/
http://www.iskuri.net/
http://sinkut.plaza.fi/
http://www.city.fi/deitti/
http://www.seoikea.com/
http://www.makefriendsonline.com/online-dating.asp
http://www.russianeuro.com/
http://www.bride.ru/
Olen siis jo potilaana kunnallisessa hoitolaitoksessa. Aion selvittää mahdollisuuden päästä juttelemaan psykologin kanssa. Ahdistaa tämä estyneisyys, häpeä ja pelot. Lääkkeillä vain latistetaan yksinäisyyden tuoma ahdistus. Enkä tiedä miten tulisin ulos yksinäisyyden noidankehästä.
Oon näitä sun viestejäs lukenut ja jokaikisessä on sama viesti: "Haluun naisen, mut ei siitä mitään tule.". Miksi siis jankuttaa samaa, ja tehdä aiheesta vielä niiiiin pitkiä viestejä? Siis ihmettelen vaan, ei millään pahalla.
Sitä minä itsekin usein mietin. Miksi jankutan ja kirjoitan vielä näitä päättömiä juttuja. No, tunnetusti 'tyhjät tynnyrithän ne eniten kolisee'. Eli olen vain tyhjä tynnyri, joka kumisee ja kolisee vieriessään rinnettä alas.
Et sinä mikään tyhjä tynnyri ole. Ymmärrän sinua ja kirjoittamistasi oikein hyvin, koska itsekin kirjoitan juuri samalla tavalla. Kirjoitukseni vain eivät ole julkaisukelpoisia, vaan vain hyvin pienessä piirissä niitä voi lukea. Tekstiä vain kumpuaa jostain sisältäni. Edellinen terapeuttini sanoi, että sillä tavoin käsittelen noita asioita. Mutta kirjoittaminen ei juuri auta minua, vaan saan ainoastaan purettua painetta pääni sisältä sillä tavoin. Joudun kaiken käsittelemään pienissä paloissa nykyisen terapeuttini kanssa.
Kerron esimerkin. Minulla on vaikeuksia terapiassa puhua. Olen kuin höperö mummo siellä, vaikka en vielä mummo olekaan. Muistini pätkii ja on vaikea ajatella. Terapeuttini oli huomannut, että usein laitan silmäni kiinni tai katson oikealle ylös. Hän oli ihmetellyt syytä siihen. Selvisi, että tein niin voidakseni ajatella ja muistaa. Jos katsoin terapeuttia silmiin, en voinut samanaikaisesti kunnolla puhua, vaan kaikki energiani meni katsomiseen. Miksi niin? Katsoin terapeuttiani huomaamattani, kuten kaikkia muitakin ihmisiä silmiin tarkasti voidakseni havaita hänestä ilmenevän mahdollisen minuun kohdistuvan vaaran. Näin vain hänen silmänsä tai korkeintaan kasvonsa, mutta en sitä tajunnut ollenkaan. Sitten minun piti katsoa vaaratonta esinettä ja huomasin katsovani sitä eri tavalla niin, että näin samalla myös ympäristöä. Lopulta katsoin terapeuttiakin laajemmin, kuin rennommin ja näin hänet kokonaan sekä ympäristöä lisäksi. Ei terapeuttini tietenkään ole minulle vaarallinen, ei hän käy käsiksi tai rähise, mutta ikään kuin varmuuden vuoksi olen katsonut kaikkia ihmisiä sillä tavalla aivan kuin luonnostaan. Onhan niin moni ihminen tehnyt minulle pahaa monin tavoin. En pysty luottamaan ihmisiin, en vastaanottamaan hyvyytä heiltä, mutta nyt vihdoin koetan sitä opetella.
Niin se menee kaikilla meillä särkyneillä. Ensin pitää tajuta ongelma, vasta sitten voi muuttaa omaa käyttäytymistä ja toimintaa. Sillä tavoin tapahtuu muutos parempaan, vähitellen, pienin askelin. Tuo hitaus meidän vain pitää hyväksyä, hyväksyä itsemme ja toisetkin.
En päässyt kelan tukemaan yksityiseen terapiaan. Eikä minulla sellaiseen ole tietenkään nyt varaa ilman tukea. Minun on kuitenkin päästävä puhumaan psykologin kanssa. Sen minä tiedän. Kai näissä kunnallisissakin paikoissa on psykologeja.
En minäkään kelvannut kelan tukemaan terapiaan. Ensin pitää kuulemma hoitaa sairautta, kolme vuotta ei riitä, vaan tilani pitää ensin tulla paremmaksi ennen kuin kela tukee. Harmi, ettet sinäkään päässyt siihen. Minua se ei niin paljon haittaa, koska en enää ole opiskelija, vaan ollut työn ääressä parikymmentä vuotta ja päässyt jo pahimmasta alkuköyhyydestä. Voin siis omalla kustannuksellani käydä terapiassa, jossa en voi olla käymättä, sillä muuten alkaisi ahdistaa liian paljon. Silti olen kuin jokin kummajainen, kun olen tällainen omatoiminen. Jos ostaismme kalliin auton tai veneen tai matkustaisimme paljon, ei kukaan ihmettelisi. Mutta terapia ihmetyttää. Terapeuttini sanoi, että yhteiskunnan pitäisi huolehtia ihmisten terveydestä eikä niin, että pitää itse huolehtia.
Periaatteessa ihan sama mitä sanoo iskurepliikiksi tms, kun iloisuus paistaa läpi ilmeestä, olemuksesta ja äänensävystä ja tällöin tytöt tykästyvät välittömästi ja usein tulevat oma-aloitteisestikin juttelemaan.
Murjottamalla tai olemalla pelokas vain karkoittaa kaikki rumimmatkin naiset tiehensä, vaikka repliikit olisivat miten hienoja.
Kannattaa siis aluksi vaikka hankkia mukavia hyväntuulisia kavereita joiden seurassa huolet unohtuvat, ja harrastuksia joiden parissa tulee hyvälle mielelle.
Niin, pääasia että on hyvä pössis. Sitä kautta sitä seuraakin saa.
Olen vaan avuton näyttämään joskus iloiselta kun ahdistaa. Onhan se kummallista kun hyvännäköinen nuori mies on niin surullisen näköinen. Onpa sitä joskus kysyttykin.