Sosiaalisten tilanteiden pelko on kulkenut mukana kouluvuosista alkaen. Lapsena olin hetken aikaa reipas ja aktiivinen, mutta tytöt hiljaa -kommentit sekä naureskelut saivat aktiivisen tytön aloittamaan puheidensa ja tekojensa varomisen sekä etukäteen analysoimisen. Itsetietoisuus senkuin kasvoi.
Mitähän "ne" ajattelee jos teen näin tai sanon noin, entäs jos toiminkin toisinpäin? onkohan tämä normaalia jos teen näin tai sanon noin, onko toinen tapa normaalimpi? Olenko hyvä? Huomataanko epävarmuuteni? En ole varma joten en tee/ sano vielä mitään. Katsovatko "ne" minua, puhuvatko minusta, nauravatko minulle?
Opiskeluaikoina en enää käynyt syömässä opiskelijaruokalassa, ja yhteiset ruokailutilanteet ovat siitä lähtien olleet minulle haasteellisia. Sosiaalinen jännittäminen on aiheuttanut sen, että suuta kuivaa ja nieleminen tuntuu vaikealta, siksi syöminen ja juominen kestää kauan. jotenkin sain tästä aikaan sen verran ison ongelman että aterian syöminen toisten seurassa tuntuu liian suurelta asialta. Helpompaa on syödä koulu-tai työpäivän aikana jotain nopeaa evästä, leipää ja jugurttia vaikkapa. Kahvikuppineuroosi seuraa ja käsi tärisee työpaikan edustustilaisuuksissa. Ruokaillessa toisten seurassa tämä aiheuttaa sen, että käytettäessä haarukkaa ja veitseä pidän haarukkaa "väärässä kädessä" eli oikeassa, koska vasen tuppaa tärisemään niin että salaatit katoaa haarukasta lautasen ja suun välimaastossa pääsemättä koskaan tavoiteasemalle.. Ja se taas, kun käyttää "väärää kättä" antaa lisää aihetta sosiaalisen pelon tunteille, mitähän noi muut ajattelee kun syön näin...
On päiviä, jolloin kuljen pää pystyssä ja luottavaisin mielin, näistä päivistä ammennan voimaa. Ikävä kyllä ne ovat harvassa. Enemmän on tuttua pistävä itsetietoisuus kun astun kotiovesta ulkopuolelle alkaen jo siitä, mitä naapurit ajattelevat roskistani jos näkevät minun vievän niitä ulos mennessäni. Katsovatko ne minua, puhuvatko minusta, nauravatko minulle; nuo vastaantulevat, ohimenevät ja kaupan kulmilla oleilevat ihmiset. Varmasti minussa on jotain pielessä. Jotain erikoista, jotain erilaista.
Onko tämä kaikki sitten seurausta siitä, että lasta aikuiset hiljensivät ja luokkalaiset kiusasivat koulussa? Miten suuren jäljen alitajuntaan voikaan jättää puoliviaton pilkkahuuto koulunkäytävällä kun on jalassa maiharit vaikka muilla lenkkarit, tai jälkeenpäin ajatellen täysin perusteeton nauru koska sukset ovat erimerkkiset kuin "suosituilla" oppilailla?
Odotin aikuistumista kuin kuuta nousevaa, ajatellen sen tuovan helpotuksen peloilleni. Edelleen ajatukset vaivaavat ja muiden ajatuksilla on suuri painoarvo. Tätäkö tämä elämä tulee olemaan?
Fuck you I won't do what you tell me! - laulaa rage against the machine, mutta tuosta ajattelutavasta olen kaukana.
Mitähän "ne" ajattelee jos teen näin tai sanon noin, entäs jos toiminkin toisinpäin? onkohan tämä normaalia jos teen näin tai sanon noin, onko toinen tapa normaalimpi? Olenko hyvä? Huomataanko epävarmuuteni? En ole varma joten en tee/ sano vielä mitään. Katsovatko "ne" minua, puhuvatko minusta, nauravatko minulle?
Opiskeluaikoina en enää käynyt syömässä opiskelijaruokalassa, ja yhteiset ruokailutilanteet ovat siitä lähtien olleet minulle haasteellisia. Sosiaalinen jännittäminen on aiheuttanut sen, että suuta kuivaa ja nieleminen tuntuu vaikealta, siksi syöminen ja juominen kestää kauan. jotenkin sain tästä aikaan sen verran ison ongelman että aterian syöminen toisten seurassa tuntuu liian suurelta asialta. Helpompaa on syödä koulu-tai työpäivän aikana jotain nopeaa evästä, leipää ja jugurttia vaikkapa. Kahvikuppineuroosi seuraa ja käsi tärisee työpaikan edustustilaisuuksissa. Ruokaillessa toisten seurassa tämä aiheuttaa sen, että käytettäessä haarukkaa ja veitseä pidän haarukkaa "väärässä kädessä" eli oikeassa, koska vasen tuppaa tärisemään niin että salaatit katoaa haarukasta lautasen ja suun välimaastossa pääsemättä koskaan tavoiteasemalle.. Ja se taas, kun käyttää "väärää kättä" antaa lisää aihetta sosiaalisen pelon tunteille, mitähän noi muut ajattelee kun syön näin...
On päiviä, jolloin kuljen pää pystyssä ja luottavaisin mielin, näistä päivistä ammennan voimaa. Ikävä kyllä ne ovat harvassa. Enemmän on tuttua pistävä itsetietoisuus kun astun kotiovesta ulkopuolelle alkaen jo siitä, mitä naapurit ajattelevat roskistani jos näkevät minun vievän niitä ulos mennessäni. Katsovatko ne minua, puhuvatko minusta, nauravatko minulle; nuo vastaantulevat, ohimenevät ja kaupan kulmilla oleilevat ihmiset. Varmasti minussa on jotain pielessä. Jotain erikoista, jotain erilaista.
Onko tämä kaikki sitten seurausta siitä, että lasta aikuiset hiljensivät ja luokkalaiset kiusasivat koulussa? Miten suuren jäljen alitajuntaan voikaan jättää puoliviaton pilkkahuuto koulunkäytävällä kun on jalassa maiharit vaikka muilla lenkkarit, tai jälkeenpäin ajatellen täysin perusteeton nauru koska sukset ovat erimerkkiset kuin "suosituilla" oppilailla?
Odotin aikuistumista kuin kuuta nousevaa, ajatellen sen tuovan helpotuksen peloilleni. Edelleen ajatukset vaivaavat ja muiden ajatuksilla on suuri painoarvo. Tätäkö tämä elämä tulee olemaan?
Fuck you I won't do what you tell me! - laulaa rage against the machine, mutta tuosta ajattelutavasta olen kaukana.
Vastaukset 6
Vanhimmat
No se on varmaan totta kun sanotaan että kiusaaminen jättää elinikäiset jäljet. Suurimmalla osalla sos. til. pelkoa sairastavilla, jotka mä tiedän, on ollut jotain kiusaamistaustaa.
Tosta kasvatusjutusta ei oikeen saanu selvää, mut tietysti kasvatus vaikuttaa tosi paljon suhun. Ja kaikki se miten vanhemmat on kohdellu jne.
Ehkä asiat on lähteneet huonoon suuntaan sun tapauksessa jo ennen kuin esim. "sukset ovat erimerkkiset kuin "suosituilla" oppilailla". Olit varmaan jo silloin ujo/jännittäjä. Päättelen vaan siitä ku harvemmin rohkeille tyypeille sanotaan mitään esim. suksista. Eli ei noi tollaset pikkukokemukset oo tehnyt susta jännittäjää, ne on voimistaneet stp:tä.
Itsellänikin on stp, eikä minua ole koskaan kiusattu ja olen kasvanut ihan normaalissa, onnellisessa ympäristössä.
Mä jätin lukion viimeiset puoli vuotta syömättä kun vihasin sitä ihmispaljoutta. Vihasin lähinnä kaikkia ihmisiä. Vanhat kaverit ei ollu enää kavereita. Olin täysin yksin. Seisoskelin välitunnilla kaukana muista ja mulkoilin vihaisesti. Ala-asteella minua oli kiusattu ja aina naurettu jos tein jotakin eritavalla. Kun kiusaus loppui yläasteella niin alkoi viha kaikkea kohtaan ja eristäytyminen. Yläasteella muutenkin elin ihan eri maailmassa kuin muut. Kuvittelin koko ajan olevani muualla ja puhuin itselleni mielessäni. Edelleen olen täysin yksin mutta olen oppinut pitämään siitä, enkä varmasti enää koskaan tule olemaan niinkuin normaalit ihmiset, jotka hankkivat kavereita ja elävät muiden keskellä. Onhan tässä kuntouksen aikana hieman muuttunut suhtautuminen muihin, mutta edelleenkään en mene kenellekään puhumaan ellei ole asiaa. En vain luota ihmisiin ja aina odotan sitä naurua ikäänkuin alitajunnassa. Tälläinen aikuinen minusta tuli. Kuntoutus yrittää nyt sitä muuttaa, mutta tähän mennessä olen tuskin muuttunut yhtään.
terve, vähän samantyyppisiä ongelmia on myös minulla, ja tiedän myös kokemuksesta että voipi olla todella pahojakin!.
jotain neuvoja varmaan voisin antaa, vaikka saatat nämäkin jo tietää.
-eli mitä enemmän sinä noita kaikkia vaikeita tilanteita vältät, sinä vaikeammaksi se menee, kun taasen jos menet vaikka väkisin vaikeisiin tilanteisiin, niin pyörä lähtee menemään toiseen suuntaan.
-itsellä tuo jännittäminen on myös sellaista, että jos vaikka pitää jossain tilanteessa katsoa jotain suoraan silmiin ja keskustella, saattoi alkaa minulla pää tärisemään jne..
tuohon vaivaan auttoi sen niminen lääke kun: kerlon 20mg, ei mitään sivuvaikutuksia, ei jää koukkuun, mutta tärinät loppuivat siihen.
Olen jo yli 50v nainen ja myös koko ikäni ollut hiljainen, ujo ja jännittäjä. Nuorena pelkäsin poikia tai ujostelin kai paremmin. Eisitelmät oli kauhistus ja silloin noista asioista ei kotonakaan voinut kertoa. No ei kai kaikki nykyäänkään. Olen yhä uudelleen masennuskausia sairastava edelleen. Kahvikuppi- yms. neuroosia minulla ei ole koskaan ollut. Epämiellyttävää vaan joskus on istus kahvilla ahtaassa huoneessa, jos kukaan ei juttele. No minä lähden siitä, ajatelkoon muut mitä lystää. Mutta yksi asia mikä vaivaa ja mistä saan kuulla on se, että pelkään katsekontaktia. Kammottavaa olisi tuijottaa herkeämättä jotakuta silmiin. Yleensä vilkuilen vain. Ja siitä on sitten todella saanut huomautuksia. Antaa kuulema epärehellisen vaikuttelman. No sitten siihen ei todella kannata luottaa!
Hyvän selityksen luin kerran: ehkä toisen ihmisen silmät ovat usein pettäneet ujon ihmisen, silloin välttää sitä katsetta.
Minusta ei pidä alkaa syyttelemään muita. Jokaista ihmistä on syrjitty ja jokainen on koneut olevansa erilainen. Vika on Sinussa. Siinä, että alunperinkään et ollut henkisesti kykenevä käsittelemään näitä eroavaisuusasioita muiden kanssa ja siksi ne niin ahdistavat. Monet osaavat ja pystyvät niitä käsittelemään ja siksi selviytyvät elämässä.
Älä pidä itseäsi UHRINA. Sitä et ole. Ota ohjat käsiisi ja mieti, mikä olisikaan pahin mitä voisi sattua jos sinulle naurettaisiin ?
Usein tuollaiset pelot johtuvat siitä, että sinulla itselläsi ei ole luottamusta itseesi. Toisinsanoen et luota siihen, ettö pystyt käsittelemään ne asiat ja pelkäät koska joku romahduta sinut. Et voi antaa sitä valtaa muille. Koskaan ei pidä antaa enemmän kuin on varaa menettää. Nyt mietit pahimmat skenaariot ja teet harjoituksia. Toivottavasti lopputuloksena on ajatus siitä, että vaikka puoli suomea nauraisi muka juuri Sinulle, niin kyllä elämä jatkuu ja Sinä selviät itsesi avulla.
Ja tämä ystäväälisenä vinkkinä vain, Minä en naura Sinulle ;D
Hei.
Ihana kuulla, että meidänlaisia on muitakin.
Ei ole enään niin erilainen olo :).
Itse lopetin kouluruokailut yläasteen 7-8 luokan välissä, eli viimeiseen puoleentoista vuoteen en käynyt syömässä koulussa.
Onneksi asuin aivan kivenheiton päässä koulussa, ja aina kun mahdollista, lintsasin kotiin syömään.
Ala-asteella minulla on yksi hyvä, ja muutama ''onpahan kaveri'' kaveri.
Siellä tuli syötyä, ja meillä oli tosi kiva luokka silloi, se aika on edelleenkin mielessä, oli niin hienoa,kun ketään ei kiusattu, haukuttu, vaan kaikki oli kavareita toisilleen.
Ylä asteella veli oli vielä sen yhden vuoden kanssa koulussa, joten hänen kanssan kävin syömässä, jos joskus ilmankin.
Valitettavasti veljeni oli pienluokalla, eikä normaali, ei kerrota siitä enempää.
Sitten sain ulkomaalaisen kaverin viimeisinä 7 luokan viikkoina.
Istuin pöytään, jossa hän oli yksin, kun kaikki muut paikat oli varattu.
Sitten hän nappasi lautasestani kiinni, ja veti sen hänen paikkansa vieraan, ja sanoi: tuu vaan tähän.
Siitä se alkoi.
Ja se 7 luokan kesä, se oli elämäni ihanin kesä.
Vaikka hän oli uskovainen (Islam, mutta ei fundementalisti) hän oli tosi lojaali.
Esimerkiksi, hänen isänsä sanoi, kun pyysin häntä elokuviin, että elokuvatalot (Finnkino) ovat täynnä juoppoja tms.
HÄ? sanoin.
Olen käynyt elämäni aikana vähintää 200 elokuvassa, eikä ole kertaakaan näkynyt juoppoja!
Mutta ymmärsin hänen isäänsä, hän pelkäsi, että hänen poikansa luopuisi uskosta tms.
Mutta lomanjälkeen alkoi kiusaaminen.
Muutama skini alkoi ahdistella, ja uhkata hakata.
Kaveri sanoi etä ei niitä pelkää, mutta ei kuitenkaan tehnyt mitään niille, haukkui takaisin, muttei uskaltanut töniä tms.
Eräänä päivänä oli käydä TOSI pahasta.
Kävelin koulusta kotiin.
Meillä on omakotilalo.
ja ovi on talon takana.
olen kääntymässä talon taaksi.
MITÄ!
2 ihmistä nousee maasta, lumesta, vähän kauempaa,
onneksi kaveri oli kuullut tästä jotain huhua, ja rehtori oli ulkona koulusta, ja saattanu minua, ja oli vielä lähettyvillä.
TÄÄLLÄ OPE!
Sanoin, ja he lähtivät pakoon.
Isäkin oli onneksi kotona, muttei nähnyt heitä.
SIINÄ OLI LÄHELLÄ TULLA HAKATUKSI!.
Ensin koulussa he sanoivat (2 tyyppii) että miksi huusit opea?
Sitten seuraavana päivänä, kun he ilmeisesti olivat lukeneet lakia, he eivät puhuneet enään mitään.
No, koulussa ei mennyt sen takia hyvin.
7 luokan Välitodistus (Jouluna) OLI 8,7!
Se kertoo älykkyydestäni!
Yläasteen jälkeen se oli 6,7!
Vitun yläaste, vitun homot!
kaveri ei tykännyy siitä, että en lukenu kokeisiin, myönnän, olin laiskistunut, ja sain 6 kokeista.
Olimme aina sopineet, missä tapaamme välituntisin.
Häntä ei näkynyt, joten soitin hänelle.
''Ei kannata olla kavereita, kun se et lue kokeisiin, sä et pääse työpaikkaan ja lässyn lässyn''. Se oli kaverisuhteemme lopun alkua.
Snänsä harmittaam, koska hän oli lojaalimpi, ja ystävällisempi minulle, kuin se ala-aste kaverini.
Mutta menneet olivat menneita.
isokiitos kaverille elämäni kivoimmista kesälomista, ja iso vihanosoitus siitä, että ei puolustanut!
Nykyisinkään ei mene hyvin.
Ala-aste kaverin kanssa harrastettiin salibandyä, se lopetettiin, kun kaveri ei totellut vahingossa sitä käskyä, että kokoonnutaan, se vaan pyöri pallon kanssa, ja joutu poistuun, mäkin lähin kanssa.
keilailuakin harrastettiin, heitin sille läppää, eikä se joku nuori vahtija siellä tykänny, anto viikon bannit, ja kaveri kerto isälleen, (EN OLE VARMA, EHKÄ KUSETTI) Ja isä ei tykänny, ja se loppu siihen.
Kiipeilyä onneksi vielä harrastetaan.
kaverin tyyli:
Anteeksi en muistanut ilmoittaa, että en pääse kiipeämään.
Eli kaverilla oli kato muutama mua parempi kaveri, niin eihän se musta jaksa välittää.
Sitten se viel harrastaa jtain hapkidoo 4 kertaa viikossa, ja mä huomaan, että se ei enään välitä musta samanlailla kuin ala-asteella.
jos saisin jonkun muun kaverin, jolla ei olis muuta kaveria kun mä, lopettaisin kaverisuhteeni vanhan kanssa heti.
Se käsittelee mua kuin ö-luokan filmiä!
Vaan millä saat kaverin?
Vaikestti, vaikeasti.
huhhuh, offtopic, mutta piti avautua.