Keväällä täytin 30v. Jo 29-vuotiaana minulla alkoi "sekava" aika. Ihmettelin, miten ne asiat, jotka ennen oli ollut minulle kaikki kaikessa ja elämäniloni alkoivat menettää merkitystään. Aloin kyseenlaistaa vähän kaikkea ja vertailla kovasti elämääni muiden elämiin ja kaikkeen yleiseen.
Tämä alkoi silloin 29v kesänä. Silloin myöskin yhtäkkiä "sekosin" niin, että rakastuin syvästi tapaamaani vieraaseen mieheen. Menin niin syvälle, että olin yhtäkkiä valmis jättämään kaiken entisen ja lähtemään hänen mukaansa (minulla on vakaa 13vuotta kestänyt avoliitto itsellä. Tunne oli niin voimakas ja yllättävä, että olin ihmeissäni.
Onneksi tuo mies huomasi minun olevan "sekaisin" ja poikkaisi koko suhteen. No, siitä sitten menin eri tavalla sekaisin ja masennuin ja jouduin identiteettikriisiin ja tosi syvälle. Tunsin, että ennen niin vakaa ja tyydytystä tuottanut elämäni ei ollutkaan yhtäkkiä mitään ja olisin halunnut jättää kaiken.
Siinä meni se syksy ja talvi kipuillessa. Keväällä täytin sitten 30v ja kaikki syveni vain. Yhtäkkiä olin täysin kypsä vakaaseen avosuhteeseeni enkä enää tuntenut rakastavani miestäni vaikka suhteemme ei ollut muuttunut mihinkään vaan oli yhtä hyvä, kuin ennenkin. Tunsin halua jättää mieheni ja hän ahdisti minua.
Yhtäkkiä aloin tuntea vetoa huomattavasti nuorempia 20-26v miehiä kohtaan. Ja tämä tunne tuli tosiaan aivan yhtäkkiä ja itsekin sitä hämmästelin, koska siihen saakka olen aina tuntenut vetoa vain itseäni huomattavasti vanhempiin. Aloin seksuaalisesti unelmoida nuorista (saa nauraa, minäkin nauran..)
Aloin myös olla tosi väsynyt, kiukkuinen ja turhaantunut kaikkeen. Ennen niin ihana työni alkoi tuntua täysin pakkopullalle eikä enää kiinnostanut. Alkoi tulla voimakas tunne siitä, että kaipaan suurta elämänmuutosta. Olisiko se uuden kodin hankkiminen, muutto eri paikkakunnalle, miehen jättäminen ja uuden etsiminen, lasten tekeminen, sitä en osannut päättää. Paine oli valtava. Iltaisin itkeskelin ja lipitin alkoholia ja mietin synkkiä.
Tuntui, että koko elämäni on yhtäkkiä vialla ja väärin, enkä tunne itseäni. Minuun iski paniikki. Aloin tehdä muutoksia. Jätin jopa sen työni ja halusin aloittaa uuden elämän. Harkitsin vakaasti mieheni jättämistä, mutta luojan kiitos en sitä tehnyt. Enkä kotiakaan pistänyt myyntiin, taas luojalle kiitos. Mutta tuon työn jättäminen oli melko "seko" juttu.
Sen jälkeen masennuin pahasti. Ajattelin, mitä helvettiä olen mennyt tekemään? Yhtenä päivänä se tuntui oikealle ratkaisulle ja taas toisena päivänä itkin katkerasti. Päässäni ei välillä ollut yhtään ideaa jatkosta ja taas toisena päivänä varmaan 10 erilaista. Tunsin olevani aivan sekaisin ja vieras itselleni. Sitten se paska vasta alkoikin.. Asiat lapsuudestani ja nuoruudestani saakka alkoivat yhtäkkiä pyöriä päässä ja ahdistivat aivan kauheasti. Yhtäkkiä kelasin koko sen astista elämääni ja se näytti olevan vain epäonnistumisia täynnä, tuntui että en ole saanut mitään järkevää aikaiseksi.
Olen vieläkin masentunut ja nyt työni jättäminen alkaa tuntua tosi tyhmälle tempulle. Olen edelleenkin hukassa itseni kanssa, mutta onneksi olen tajunnut, että kuitenkin rakastan miestäni ja haluan pysyä hänen kanssaan ja pitää tämän kodin. Kuitenkin vieläkin mietin päivittäin kuka ja mikä minä olen ja missä haluan asua ja mitä tehdä? Nämä asiat eivät tunnu olevan selviä ja identiteetti on hakusessa.
En edes tajunnut, että minulla voisi olla 30-kriisi menossa ennenkuin luin netistä sattumalta muiden samanlaisia tuntemuksia ja melkein huudahdin ääneen "tuohan on just kuin mulla". Ajattelin ja ihmettelin vain miten elämä yhtäkkiä muuttui kuin napista painamalla täysin oudoksi.
Tuon ajatuksen myötä, että olen ikäkriisissä enkä pelkästään tullut mielisairaaksi sain hieman helpotusta ja ymmärrystä kaikkeen. Minulla on siis "toinen murrosikä" menossa ja siltä se tuntuukin.
Onko muita 30.kriisissä olevia tai sen kokeneita, olisi kiva kuulla kokemuksia ja vaihtaa ajatuksia tässä palstalla keskustellen.
Tämä alkoi silloin 29v kesänä. Silloin myöskin yhtäkkiä "sekosin" niin, että rakastuin syvästi tapaamaani vieraaseen mieheen. Menin niin syvälle, että olin yhtäkkiä valmis jättämään kaiken entisen ja lähtemään hänen mukaansa (minulla on vakaa 13vuotta kestänyt avoliitto itsellä. Tunne oli niin voimakas ja yllättävä, että olin ihmeissäni.
Onneksi tuo mies huomasi minun olevan "sekaisin" ja poikkaisi koko suhteen. No, siitä sitten menin eri tavalla sekaisin ja masennuin ja jouduin identiteettikriisiin ja tosi syvälle. Tunsin, että ennen niin vakaa ja tyydytystä tuottanut elämäni ei ollutkaan yhtäkkiä mitään ja olisin halunnut jättää kaiken.
Siinä meni se syksy ja talvi kipuillessa. Keväällä täytin sitten 30v ja kaikki syveni vain. Yhtäkkiä olin täysin kypsä vakaaseen avosuhteeseeni enkä enää tuntenut rakastavani miestäni vaikka suhteemme ei ollut muuttunut mihinkään vaan oli yhtä hyvä, kuin ennenkin. Tunsin halua jättää mieheni ja hän ahdisti minua.
Yhtäkkiä aloin tuntea vetoa huomattavasti nuorempia 20-26v miehiä kohtaan. Ja tämä tunne tuli tosiaan aivan yhtäkkiä ja itsekin sitä hämmästelin, koska siihen saakka olen aina tuntenut vetoa vain itseäni huomattavasti vanhempiin. Aloin seksuaalisesti unelmoida nuorista (saa nauraa, minäkin nauran..)
Aloin myös olla tosi väsynyt, kiukkuinen ja turhaantunut kaikkeen. Ennen niin ihana työni alkoi tuntua täysin pakkopullalle eikä enää kiinnostanut. Alkoi tulla voimakas tunne siitä, että kaipaan suurta elämänmuutosta. Olisiko se uuden kodin hankkiminen, muutto eri paikkakunnalle, miehen jättäminen ja uuden etsiminen, lasten tekeminen, sitä en osannut päättää. Paine oli valtava. Iltaisin itkeskelin ja lipitin alkoholia ja mietin synkkiä.
Tuntui, että koko elämäni on yhtäkkiä vialla ja väärin, enkä tunne itseäni. Minuun iski paniikki. Aloin tehdä muutoksia. Jätin jopa sen työni ja halusin aloittaa uuden elämän. Harkitsin vakaasti mieheni jättämistä, mutta luojan kiitos en sitä tehnyt. Enkä kotiakaan pistänyt myyntiin, taas luojalle kiitos. Mutta tuon työn jättäminen oli melko "seko" juttu.
Sen jälkeen masennuin pahasti. Ajattelin, mitä helvettiä olen mennyt tekemään? Yhtenä päivänä se tuntui oikealle ratkaisulle ja taas toisena päivänä itkin katkerasti. Päässäni ei välillä ollut yhtään ideaa jatkosta ja taas toisena päivänä varmaan 10 erilaista. Tunsin olevani aivan sekaisin ja vieras itselleni. Sitten se paska vasta alkoikin.. Asiat lapsuudestani ja nuoruudestani saakka alkoivat yhtäkkiä pyöriä päässä ja ahdistivat aivan kauheasti. Yhtäkkiä kelasin koko sen astista elämääni ja se näytti olevan vain epäonnistumisia täynnä, tuntui että en ole saanut mitään järkevää aikaiseksi.
Olen vieläkin masentunut ja nyt työni jättäminen alkaa tuntua tosi tyhmälle tempulle. Olen edelleenkin hukassa itseni kanssa, mutta onneksi olen tajunnut, että kuitenkin rakastan miestäni ja haluan pysyä hänen kanssaan ja pitää tämän kodin. Kuitenkin vieläkin mietin päivittäin kuka ja mikä minä olen ja missä haluan asua ja mitä tehdä? Nämä asiat eivät tunnu olevan selviä ja identiteetti on hakusessa.
En edes tajunnut, että minulla voisi olla 30-kriisi menossa ennenkuin luin netistä sattumalta muiden samanlaisia tuntemuksia ja melkein huudahdin ääneen "tuohan on just kuin mulla". Ajattelin ja ihmettelin vain miten elämä yhtäkkiä muuttui kuin napista painamalla täysin oudoksi.
Tuon ajatuksen myötä, että olen ikäkriisissä enkä pelkästään tullut mielisairaaksi sain hieman helpotusta ja ymmärrystä kaikkeen. Minulla on siis "toinen murrosikä" menossa ja siltä se tuntuukin.
Onko muita 30.kriisissä olevia tai sen kokeneita, olisi kiva kuulla kokemuksia ja vaihtaa ajatuksia tässä palstalla keskustellen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
No minäpäs olen jo 35, mutta tuo kuvailemasi sopii (ainakin osittain) minuun...
Ehkä sitten kuljen jotenkin 5 vuotta "jäljessä" tässä kriisissä...?
Yllätin itse itseni, kun eräs kommentti vanhemmaltani sai minut aivan tolaltani...olen avioerolapsi ja tämä trauma on jäytänyt minua jo siitä lähtien kun olin teini-ikäinen, mutta menetin melkein muistini viikonlopun "itkupotkuraivarin" vuoksi, joka liittyy siihen, että koen tulleeni toisen vanhempani "tumppaamaksi" vailla mitään järkevää syytä...!
Siis mietin vain, että miten vielä 35-vuotiaana tuo asia voi sattua NIIN paljon...?
vain aikaisemmin. Ihastuin ja rakastuin pariin kertaan ja erosin pitkästä suhteesta. Toinen ihastuminen tapahtui suhteen aikana ja se oli ihan pelkästään ihastelua. Toinen ihastuminen tapahtui eron aikana ja päättyi. Pahimpina päivinä viime heinäkuussa oli rankkaa. Kaikki suhteet olivat menneet päin p:tä. Sitten muutamana viikonloppuna olin tuntuvasti humalassa, joka ei tee yhtään hyvää minunlaiselleni henkilölle. Jossain masennuksen syöverissä meinasin hypätä parvekkeelta, mutta paniikissa soitin parhaalle ystävälleni keskellä yötä ja hän rauhoitteli. Itkin paljon iltaisin kotona yksin. Töissä meinasi tulla itku. En halunnut mennä ulos vapaapäivinä. En halunnut tavata ihmisiä. Katselin vain elokuvia.
Olen saanut voimaa, että olen päässyt puhumaan asioista kavereiden ja lähimmäisten sukulaisten kanssa. Minulla on kivat siskot, joiden kanssa pystyn puhumaan kaikesta. Terapiassa en ole käynyt, mutta olen harkinnut jotain ryhmää, jossa voisi jakaa surujaan. Ahdistukseen olen ottanut lääkityksen. On pakko, koska pelot ja viha saattaa olla niin hirveän isoja, ettei meinaa illalla rauhoittua. Ja rukoilu auttaa myös.
Olen läpikäynyt aikoinani nuoruusajan masennuksen, joten niin pitkälle en halua mennä. Tiedän mitä se on ja siitä selviytyminen saattaa viedä - ainakin minulta - vuosia. Kävin 3 vuotta terapiaakin, joten ei tämä mikään uusi asia ole.
Jaksamista ja tsemppiä!
Kai se minullakin oli tuota ikäkriisiä, kun aloin pari vuotta sitten, 27-vuotiaana oireilla erittäin voimakkaasti. Aloin miettiä elämääni. Olin hyvin eksyksissä sekä uran, että normaalin perhe-elämän suhteen. En ollut kiinnittynyt kumpaankaan.
Nyt opiskelen, mutta seurustelusuhteen tavoittaminen on lähes mahdotonta (olen mies ja sosiaalisesti hyvin estynyt). Ei tässä mitään taikatemppuja ole tehtävissä. Mielialääkkeillä yksin jäämisen tuomaa ahdistusta vähennetään ja yritetään mennä päivä kerrallaan. Lääkkeiden kanssa on vain melkoista säätämistä, kun niiden vaste aina heikkenee ja joutuu aina kysymään uuden tropin.
Mulla elämä on ollut lapsuudesta asti kriisejä täynnä, joten en muista mikä kriiseistäni olisi ollut 30-kympin kriisi.
No, ainakin koen alemmuutta ikäisiini nähden monesta syystä, esim. sen takia, kun mulla ei ole puolisoa eikä lapsia. Koen olevani todellinen väliinputoaja ja liikaa kärsinyt monessa mielessä.
Yritän kuitenkin ajatella että onhan mulla sentään joitakin saavutuksia ja onnistumisia etten aivan totaali-luuseri ole.
Kaikkien elämä ei vaan mene oppikirjojen mukaan...sen kun aina jaksaisi muistaa kun kateuden puuska iskee verratessa muihin.