Tuntuuko muista koskaan?

No kyllä tuntuu. Niin kieroa kuin se onkin, inhoan ja rakastan yksinäisyyttä samanaikaisesti. En nyt tiedä, miten sinä olet menettänyt yhteyden muihin, ihan huomaamattako, vähitellen?

Kohta alkaa hajota tähän yksinäisyyteen. Siis kyllä, minulla on paljon kavereita, tuttuja, omalla tavallaan monet hyvin sympaattisia ihmisiä, mutta silti tuntuu, ettei kukaan koskaan halua nähdä minun kanssani ihan kahden kesken. Eikä sillä, että minäkään kovin innokkaasti haluaisin tavata heitä niin. Olen vain hyväksytty osa porukkaa, kai minusta pidetään suunnilleen samalla tavalla kuin minä muista, "on se hyvä tyyppi mut vähän liian outo". Enkä oikeasti innostu keskustelusta suurimman osan ihmisiä kanssa. Koska se on harvoin aitoa, rakentavaa keskustelua vaan sitä, että jompi kumpi vuodattaa asioitaan ja toinen hymisee.

Kai kaikki johtuu siitä, että joskus vietin tahtomattani liikaa aikaa yksin. Vaikka eihän sitä lopulta varmasti tiedä kumpi on syy ja kumpi seuraus. Mutta ehkä se on antanut minulle kyvyn katsoa asioita ikään kuin ulkopuolelta, mitä muilla ei ole. Siksi pidän kummallisina monia odotuksia, joita ihmisille asetetaan, koska niin on vain totuttu tekemään ja tuskastun siitä, kuinka kaikki muut toteuttavat niitä niin orjallisesti.

Mutta jos kokee olevansa jotenkin sosiaalisesti rajoittunut, niin ainoa toimiva keino taitaa kuitenkin olla se, että pitää yhteyden niihin ihmisiin, jotka ovat sentään sillä sympaattisella tavalla kivoja. On sekin edes hieman parempi mielenterveyden kannalta. Lisäksi kun on kavereita, on yleensä helpompi tutustua myös uusiin ihmisiin. Jos ei jaksa yrittää, ei ainakaan löydä ikinä ketään.

"tuntuu vain vievän voimia, kun pitää yrittää olla jotain sellaista, mitä ei ole. Tavallaan pitää kokoajan ylläpitää jotain roolia siitä, että olisi iloinen ja onnellinen omaan elämäänsä, vaikka on oikeasti todella masentunut ja elämä tuntuu jotenkin niin päämäärättömältä. Tyhjältä. Kun ei ole ollenkaan ystäviä."

Joku joskus harvoin saattaa kysyä, että mitä kuuluu. Kiitos, ihan hyvää, minä vastaan. Vaikka koko ajan tekisi mieli romahtaa, pudota lattialle ja jäädä sinne makaamaan. Yksinäisyys on alkanut tuntua jo ihan fyysisenä oireiluna. Herään aamulla ja rinnasta puristaa kun on niin paha olla. Aina yksin.

Minulla on hyvin pitkälti samantapaisia ajatuksia. Joskus on jopa harmittanut, jos joku kaveri on kutsunut bileisiin tai synttäreille, kun olisi voinut viettää aikaa yksin omien juttujen parissa touhuten. Ehkä joku nyt ajattelee, että miksi valittaa, kun ei kavereiden seura kerran kelpaa. No ihminen ei ole kovin yksiselitteinen olio ja todellisia erakkosieluja taitaa olla harvassa - ainakin minulla yksinäisyyden tunne iskee ajoittain päälle, vaikka suurimman osan ajasta viihdyn hyvin myös yksin.

Minusta tuntuu, että en osaa pitää hauskaa aidosti muiden ihmisten kanssa. Suurella osalla muista ikäisistäni vaikuttaa olevan tiivis kaveriporukka, jonka kanssa ollaan yhdessä ja pidetään hauskaa lähes joka viikonloppu. Aina jollain on tuparit, synttärit ym. Pelkkä ajatuskin siitä, että pitäisi harvase viikonloppu olla jossain sosiaalisissa tilanteissa ahdistaa. Jonkun verran ko. tilaisuuksista on kuitenkin kokemuksia ja välillä on ollut ihan hauskaa, välillä vähän tylsempää. Yleensä minulla tulee kuitenkin jossain vaiheessa väsyminen enkä jaksa enää keskittyä muiden juttuihin ja yrittää keksiä jotain sanottavaa. Nään usein koko homman ikään kuin suorituksena, jossa vedän sosiaalista roolia. Suoritus arvostellaan panoksena keskusteluun osallistumisesta. Tosi asiassa 95 % keskustelun aiheista tuollaisissa tilanteissa ovat sellaisia suhteellisen arkisia, jotka eivät minua millään tavalla erityisemmin kosketa, joten keskusteluun on vaikea antaa kovin merkittävää panosta. Oma maailma tuntuu vain olevan niin erilainen kuin muilla.