Eli siis halusin nyt kertoa täällä omasta ensisynnytyksestäni.
Minulla alkoivat supistukset 30.6 klo 5.30.
Ja olivat säännöllisiä klo 11 jälkeen ja tulivat 5 min välein. Olin aivan ihmeissäni kun en tiennyt olivatko ne supistuksia vai mitä kummia kipuja ne olivat, sillä minua ei koko raskauden aikana ollut supistellut, ainakaan niin että olisin huomannut.
Tarkastuksissakin aina kyseltiin että onko supistellut, enkä edes ymmärtänyt koko sanan merkitystä.
Ja sinä aamuna oli taas terveysasemalla käynti ja jo sielä koitin sanoa että on jotain kipuja masussa ja tämä hoitaja vain hymyili ja sanoi että juu juu niitä supistuksiahan ne ovat ja passitti kotiin. Noin klo 14 soitin sitten sairaalaan ja kysyin että mitä pitäisi tehdä kun on sattunut vähän väliä masuun aamusta lähtien, ja sielläkin vain sanottiin että juu juu ne on niitä harjotussuppareita, ei mitään hätiä. Ja silloin jo tuli sellanen tunne että eikö nyt kukaan tajua että mun vauva syntyy kohta. Sen puhelun jäkeen sitten sinnittelin vielä tunnin ja sitten oli pakko lähteä sairaalaan kun supistukset vaan paheni pahenemistaan. Sielä ne sitten tarkasti että missä mennään. Ja olin vastamuutaman sentin siinä vaiheessa auki.
Sitten hoitaja sanoi että ulos kävelylle ja tule parin tunnin päästä takaisin. Ja se kaksituntinen oli varmaankin kaikista pahin. :D Sitten kuuden aikaan illalla sain ensimmäiset kivunlievitykset ja sen jälkeen oli parempi olla.
Ja vielä siinäkin vaiheessa lääkärit vain totesivat että ei se tänään synny ja hyvä etteivät passittaneet takaisin kotiin. Miehen ne kyllä passittivat ja minulle vaan hoettiin että ei se vielä ole tulossa. Sitten sielä "odotteluosastolla" hoitaja totesi minun olevan niin huonovointisen näköinen että pääsin jopa synnytyssaliin asti.
Siellä minä makoilin 21.00 eteenpäin käytännössä katsoen koko ajan yksin. Hoitaja kävi vain harvoin näyttämässä edes naamaansa sielä ja senkin ajan minkä vietti huoneessa niin istui vaan koneella ja kun koitin kertoa että nyt sattuu kovasti niin hoitaja vaan totesi että aijaa.
Sitten alkoi tulla sellainen tunne että on pakko päästä vessaan, ja kysyin hoitajalta että voinko mennä ja hoitaja sanoi että se sopii.
En kuitenkaan pystynyt tekemään vessassa mitään ja sanoin siitä hoitajalle. Tällöin kello oli noin 04.30. Sitten hän jopa tajusi kurkata sinne alakertaan ja totesi vain että siinä se nyt on ihan tuossa suulla ja sanoi vain että nyt voit ponnistaa. Mietin hetken ja kysyin että siis miten. Sanoi vain että ponnista nyt. Ja sitten minä ponnistin vailla harmainta aavistusta miten. Ei käynyt edes mielessä mitkään hengittämiset ja ajattelin vain että hengitän sitten kun se pullahtaa ulos.
Ja viimein 01.07.08 klo 04.39 syntyi maailman kaunein tyttövauva joka oli pitkä 51 cm ja painoi 3630g. Ja kun sain hänet rinnalleni niin hänellä oli silmät auki ja hän nosteli päätään katsellen miltä se äiti nyt oikein ulkoa päin näytti ja kuin kysyen: "Äiti, mikä siinä oikein kesti?"
Muuten jäi todella ihana muisto tästä kaikesta vaikka en apua juurikaan saanut ja vaikka kukaan ei edes uskonut neidin tulevan. Ja Hassuinta oli se että neiti tuli 9 päivää lasketun ajan jälkeen. :)
Minulla alkoivat supistukset 30.6 klo 5.30.
Ja olivat säännöllisiä klo 11 jälkeen ja tulivat 5 min välein. Olin aivan ihmeissäni kun en tiennyt olivatko ne supistuksia vai mitä kummia kipuja ne olivat, sillä minua ei koko raskauden aikana ollut supistellut, ainakaan niin että olisin huomannut.
Tarkastuksissakin aina kyseltiin että onko supistellut, enkä edes ymmärtänyt koko sanan merkitystä.
Ja sinä aamuna oli taas terveysasemalla käynti ja jo sielä koitin sanoa että on jotain kipuja masussa ja tämä hoitaja vain hymyili ja sanoi että juu juu niitä supistuksiahan ne ovat ja passitti kotiin. Noin klo 14 soitin sitten sairaalaan ja kysyin että mitä pitäisi tehdä kun on sattunut vähän väliä masuun aamusta lähtien, ja sielläkin vain sanottiin että juu juu ne on niitä harjotussuppareita, ei mitään hätiä. Ja silloin jo tuli sellanen tunne että eikö nyt kukaan tajua että mun vauva syntyy kohta. Sen puhelun jäkeen sitten sinnittelin vielä tunnin ja sitten oli pakko lähteä sairaalaan kun supistukset vaan paheni pahenemistaan. Sielä ne sitten tarkasti että missä mennään. Ja olin vastamuutaman sentin siinä vaiheessa auki.
Sitten hoitaja sanoi että ulos kävelylle ja tule parin tunnin päästä takaisin. Ja se kaksituntinen oli varmaankin kaikista pahin. :D Sitten kuuden aikaan illalla sain ensimmäiset kivunlievitykset ja sen jälkeen oli parempi olla.
Ja vielä siinäkin vaiheessa lääkärit vain totesivat että ei se tänään synny ja hyvä etteivät passittaneet takaisin kotiin. Miehen ne kyllä passittivat ja minulle vaan hoettiin että ei se vielä ole tulossa. Sitten sielä "odotteluosastolla" hoitaja totesi minun olevan niin huonovointisen näköinen että pääsin jopa synnytyssaliin asti.
Siellä minä makoilin 21.00 eteenpäin käytännössä katsoen koko ajan yksin. Hoitaja kävi vain harvoin näyttämässä edes naamaansa sielä ja senkin ajan minkä vietti huoneessa niin istui vaan koneella ja kun koitin kertoa että nyt sattuu kovasti niin hoitaja vaan totesi että aijaa.
Sitten alkoi tulla sellainen tunne että on pakko päästä vessaan, ja kysyin hoitajalta että voinko mennä ja hoitaja sanoi että se sopii.
En kuitenkaan pystynyt tekemään vessassa mitään ja sanoin siitä hoitajalle. Tällöin kello oli noin 04.30. Sitten hän jopa tajusi kurkata sinne alakertaan ja totesi vain että siinä se nyt on ihan tuossa suulla ja sanoi vain että nyt voit ponnistaa. Mietin hetken ja kysyin että siis miten. Sanoi vain että ponnista nyt. Ja sitten minä ponnistin vailla harmainta aavistusta miten. Ei käynyt edes mielessä mitkään hengittämiset ja ajattelin vain että hengitän sitten kun se pullahtaa ulos.
Ja viimein 01.07.08 klo 04.39 syntyi maailman kaunein tyttövauva joka oli pitkä 51 cm ja painoi 3630g. Ja kun sain hänet rinnalleni niin hänellä oli silmät auki ja hän nosteli päätään katsellen miltä se äiti nyt oikein ulkoa päin näytti ja kuin kysyen: "Äiti, mikä siinä oikein kesti?"
Muuten jäi todella ihana muisto tästä kaikesta vaikka en apua juurikaan saanut ja vaikka kukaan ei edes uskonut neidin tulevan. Ja Hassuinta oli se että neiti tuli 9 päivää lasketun ajan jälkeen. :)
Vastaukset 7
Vanhimmat
Onnea pienen tytön johdosta. :)
Kommenttina kirjoitukseesi haluaisin sanoa, että ei ne kätilöt / hoitajat kauheasti auta jos ei pyydä. Seuraavan kerran sitten ilmoitat määrätietoisesti että nyt sattuu niin paljon että tahdon jotain kivunlievitystä! :D Samoin voit pyytää myös kurkkaamaan kohdunsuun tilannetta, jos ei kukaan sitä pyytämättä tee ja sinusta tuntuu että edistystä olisi voinut tapahtua.
Ja tuosta ponnistamisesta, se on etenkin ekan kerran vähän semmoista arvailua, että miten sitä pitäisi... mulle sanottiin vaan että ponnista, ja kun tuntui tehoavan niin sanottiin "hyvä". Ei sitä oikeastaan voi naiselle sen paremmin neuvoa. Eikä sinullakaan ole siinä ilmeisesti ongelmia ollut, jos ponnistusvaihe on kestänyt vaan tuon 9 minuuttia.
Aurinkoista syksyä sinulle ja vauvallesi! :)
Missä ihmeessä sinä synnytit?! Aika synkältä kuulostaa tuo kohtelusi. Minä ponnistin esikoiseni maailmaan TYKSissä, juuri sairaanhoitajien lakon loputtua joulukuun alussa, ja sain parasta mahdollista tukea, apua ja ymmärrystä. Synnytys oli henkilökunnankin mukaan harvinaisen vaikea, mutta koko ajan tuntui, että ympärilläni olevat ihmiset osaavat asiansa. Minua myös käytiin tervehtimässä ja tarkkailemassa/tutkimassa säännöllisin väliajoin, ja koko ajan pidettiin niin äiti, kuin isäkin ajan tasalla kulloisestakin tilanteesta.
Vauva oli supistusten alkaessa (ja lapsiveden mentyä) kohdussa kyljellään ja näin painoi pahasti selkärankaani. Jokainen poltto osui suoraan jo vuosikausia vihoitelleeseen välilevytyrään, aiheuttaen infernaalisen kivun alaselkään tasaisesti viiden minuutin välein, yhteensä 22 tunnin ajan. Sain kaiken mahdollisen ja mahdottoman kivunlievityksen aquarakkuloista ilokaasun kautta epiduraaliin, alapääpiikkiin ja lopulta lähes koko selän täyspuudutukseen, ja niinhän siinä sitten lopulta kävi, että kun vauva oli viimein valmis maailmaan, ei äiti ollut enää ponnistuskunnossa ja supistuksetkin alkoivat heiketä, lopulta loppuen kokonaan. Sitten vain tippaa menemään, ja toinen hoitaja kiskomaan vauvaa imukupilla ulos ja toinen äitin mahan päälle makaamaan ja koko painollaan työntämään. Kun kaksi eri imukuppilaitetta oli irronnut vauvan päästä, roudattiin paikalle sähköllä toimiva masiina, ja tässä vaiheessa koitti jo äitikin osallistua toimintaan -suoraa huutoa jokaista ponnistusta parkuen, kun kivunlievitys alkoi vedellä viimeisiään, eikä lisää voinut enää antaa.
Kylkiasennon vuoksi vauvan vartalo ei millään meinannut mahtua ulos ja vaarallisen pitkään neiti katseli maailmaa äidin jalkovälistä käsin, puolivälissä matkaa. Kun sitten viimein kroppakin saatiin pihalle, oli pieni ihminen niin shokissa ja puhki (niinkuin äitinsäkin), ettei jaksanut hengittää, vaan vietti elämänsä ensimmäiset tunnit teholla -tosin kuulema jo hyvissä voimissa ja vailla happivajausta. Sitten lähtikin jo äidiltä taju, ja sama toistui ensimmäisen vessayrityksen myötä muutaman tunnin kuluttua osastolla.
Mutta koko tämän koettelemuksen ajan minulla oli 100% luottamus ympärilläni oleviin ihmisiin. Koin saavani osakseni aitoa välittämistä, empatiaa ja tunsin, että olen tärkeä ja minusta pidetään huolta. Joka kerta, kun hoitajien vuoro vaihtui, kävi uusi ihminen esittäytymässä minulle ja kysymässä vointiani, niin synnytystä odotellessa, kuin toipumisaikana osastollakin. Myös sen kahden päivän ajan, jonka pieni tyttäremme makasi tarkkailussa, olin koko ajan tietoinen hänen voinnistaan ja oman kuntoni sen salliessa sain käydä häntä myös katsomasa ja sylissä pitämässä. Sain arvokasta apua ja opastusta myös imetyksen alkuvaikeuksiin ja muutenkin pienoikaisen hoitoon, ja viiden päivän kuluttua sairaalasta lähti voipunut, mutta onnellinen ja itseensä luottava äiti terveen tyttövauvan kanssa.
Tällä omalla tarinallani en halua shokeerata tai pelotella ensisynnyttäjiä, vaan kertoa vaikeasta, mutta kaikenkaikkiaan ja loppujen lopuksi rohkaisevasta kokemuksesta hyvissä ja osaavissa ammattilaisten käsissä. Itse olen ainakin valmis seuraavan lapsen tuloon, (jos/)kun sellaisen aika on, ja kun hetkittäin muistelen kokemukseni synkimpiä hetkiä ja pelko hiipii mieleen, lohduttaudun eräänkin ystävällisen hoitajan sanoin, ettei seuraava synnytys voi ainakaan tätä vaikeampi olla!
Jos siis harkitset toista lasta, ota ajoissa selvää, voisitko synnyttää jossain muualla, kuin noiden käsittämättömän kylmäkiskoisten ihmisten kanssa. Johan nyt on ihan inhimillisestikin oikein, että sinua kuunnellaan ja tuntemuksesi otetaan vakavasti; Sinähän sitä lasta olet maailmaan saattamassa ja varmasti itse parhaiten tunnet, mitä kropassasi tapahtuu!
Naistenklinikalla synnytin. Luulen kohteluni johtuvan siitä, etten osannut ehkä tarpeeksi kärkkäästi esittää vaatimuksia/toiveita. Ja vielä siitäkin haluan mainita, että loukkaannuin syvästi siitä kuinka minut pakotettiin ottamaan ilokaasua vaikken olisi halunnut. Se naamari työnnettiin väkisin naamaani vaikka sanoin että en halua käyttää sitä koska minulle tulee siitä vain paha olo. Kyllähän kätilökin sitten jälkeenpäin kehui kuinka olin niin taitavasti osannut hoitaa hommani mutta minun teki vain mieli sanoa ettei kiitos siitä ainakaan hänelle kuulu. :D
Niin ja ei ollut kyllä palvelu paljon parempaa kohdallani myöskään lapsivuodeosastolla, sillä ei siellä kukaan sen enempää opastanut. Imetyksen suhteenkin tuli vaan joku kysymään että sujuuko iimetys hyvin vaikkei sitä ollut kukaan edes neuvonut että miten se ylipäänsä käytännössä toimii. Vierustoverilta taas käytiin varmaan tunnin välein kysymässä imetyksestä ja käytiin neuvomassa ja tarjottiin sitä jotain tyynyä imetyksen avuksi. Ei toivokaan minun kohdallani. Itse sitten peitostani vuorasin jonkinlaisen tuen imetykseni avuksi. Ja hoitajien vaihtuessa uusi tuli vaan ilmoittamaan olevansa vuorossa ja sen jälkeen niitä ei enään näkynyt. Sen johdosta ainut ajatukseni olikin vain että milloin pääsen pois täältä. Ja vauva siis syntyi tiistaina ja torstaina jo pääsin pois niin en onneksi sen kauempaa sielä joutunut olemaan.
Ja en voi muuta sanoa kuin että suunnatomasti ihmmettelen tätä, etten apua saanut vaikka kuitenkin olisi kuvitellut että saisin erityisen hyvää opastusta sillä olen kuitenkin aika nuori äidiksi kun vasta kesäkuussa täytin 18. Ja huonetoveri lähenteli luultavasti enemmänkin 30 ikävuotta ja häntä paapottiin sielä kuin pikkulasta.
No kotiin päästyämme tuntui jo paremmalta. Ja kotona kaikki tuntuikin jo paljon helpommalta kun sai ns. "normaalissa" ympäristössä touhuta pienokaisen kanssa.
Sen kyllä päätin että seuraavalla kerralla tuon oman ääneni kuuluviin JA LUJAA.Enkä aijo tuntea huonoa omaatuntoa siitä jos välillä uskallan painaa kutsunappia vaikka hoitaja näyttääkin lähinnä kiukkuiselta joutuessaan tulemaan paikalle. Tai ehkä vaan ensi kerralla menen muualle synnyttämään. :D
Niin sitä pitää!! Jos eivät pirut itse tajua asiakasta kuunnella, niin pistä kuuntelemaan!
Toki sairaanhoitajan työ on raskaimpia mahdollisia ammatteja, niin henkisesti, kuin joskus fyysisestikin, ja esim. hoitajien lakon aikana ainakin minun sympatiani olivat kokonaan lakkolaisten puolella, mutta minusta kyseessä on ns. kutsumusammatti, eli siihen hakeutuessaan täytyisi ihmisellä olla luonnostaan kykyä ja halua empatiaan, potilaan auttamiseen ja esim. kivun ja/tai epätietoisuuden leivittämiseen.
Tuo sinun kertomuksesi kuulostaa kyllä niin surulliselta, että kohdallesi on varmaan sattunut osastollinen väärän ammatin valinneita ihmisiä. Varsinkin silloin, kun kyseessä on nuori ensisynnyttäjä, pitäisi niitä kuuntelevia korvia ja auttamisaikaa löytyä entistä suuremmalla syyllä.
Mutta ensi kerralla siis muista myös ilmaista avun- ja/tai tiedontarpeesi selvästi, kysy ja pyydä, kun tunnet, että opastusta tai vaikka kivunlievitystä kaipaat. Synnytys on (kaikessa rajuudessaankin) ainutlaatuinen ja upea tapahtuma, eikä siitä saisi jäädä noin murheellisia ja pettyneitä fiiliksiä kenellekään.
Onnea sinulle ja pikkuisellesi, ja parempaa jatkoa toivotellen,
Esikoisen äiti
Ni eipä tuo kyllä mitenkään asiantuntevasti hoidetulta synnytykseltä kuulosta. Lapsi teholle ja äidiltä taju kankaalle. Mikä tuossa oli asiantuntevaa ja/tai empaattista? Asiantuntevaa olisi ollut suorittaa keisarinleikkaus eikä odottaa, että puolikuollut vauva saadaan jollakin keinolla pihalle.
on niin vaikeeta ymmärtää, että ei hoitsuilta löydy sitä aikaa kovinkaan paljoa. Ei voi vaatia, että joku olisi vierellä koko ajan kun muutkin tarvitsevat apua. Aloittajan tapaus vielä oli ihan normisynnytys joten miksi siinä olisi pitänyt jatkuvasti paikalla olla? Monilla on ongelmallisempaa. Minä olin nuori ensisynnyttäjä eikä minuakaan tuon enempää häiritty, tultiin kyllä heti jos kutsuin. Mihin siinä sen enempää apua tarvitsee?
Aloittajalle, jos kerrot jollekin että sinua on sattunut vatsaan jatkuvasti, ei varmaan kukaan voi olettaa automaattisesti että lapsi sieltä kohta syntyy. Minä lähdin sairaalaan kun kipu alkoi olla liikaa ja sanoin moi, tulin synnyttämään. Myöskin vaan pari senttiä auki. Tutkimukset tehtiin heti automaattisesti. Pitää tehdä asiansa selväksi.
Joku taisi jo sanoa, että ponnistamista on hankala neuvoa. Ja tunnelmaa voi vähän latistaa jos kätilö huikkaa että kuin p***aa vääntäisit! Imetyksessä ja muussa ei neuvota ellei kysy. Useimmiten oletetaan että tiedät. Minä en tajunnut eka päivänä vaihtaa vaippaa ollenkaan kun kukaan ei sanonut mitään... Hoitsu kyseli aamulla että mites imetys...hyvin...ja vaipanvaihto luistaa jo kuin vanhalta tekijältä...ööö...joooo! tosi helppoo, turhaan oon jännittäny vauvanhoitoo! Ja äkkiä hommiin ku lähti paikalta :)
Kuulin synnärillä tosi usein että "neuvolassa on varmaan opetettu/ kerrottu..." Ja ihan totta, neuvolassa sitä aikaa olis kaikesta puhua ja kaikennäköstä opettaa, vaikka nukella. Mutta ei siellä oikeen mitään ollut. Minä syyttäisin ennemmin niitä, jos ketään. Ei sairaalassa ole aikaa. Ne myös olettaa että vauvan kanssa halutaan olla mahdollisimman rauhassa. Ja varmaan myös että nykyisin kaikki hommaa raskauden aikana älyttömästi tietoa netistä, monilla on tietoa oikeesti enemmän kun vaikka kätilöillä.
Toivottavasti et mitään kammoa saanut, jos sait, niin aivan turhaan, tuo on ihan normaalia. Jos siitä ei pidä, täytyy avata suunsa. Minkään kysymistä ei pidä ujostella ja jos et saa selvää vastausta niin kysy uudestaan, "anteeksi, en nyt ymmärtänyt" ja vaikka vielä uudestaan. Kätilö voi pitää sinua tyhmänä, mitä sitten, tuskin tulet häntä toiste tapaamaan. Mutta täytyy tosiaan muistaa että sairaalan henkilökunta on kiireistä porukkaa. Heillä on monta muuta huolehdittavaa sinun lisäksesi. Ei saa viedä turhaan aikaa. Että minua ärsytti sänkynaapuri joka soitteli kelloa koko ajan, että nyt se taas itkee, mitä teen? AAARGHH!! Mitenköhän ovat kotona pärjänneet...
kans tollanen ihme kätilö!
Ne ei käsitä et jotkut voi sanoo et nyt kyl sattuu, pitäskö tehä jotain, vaan pitäs sanoo et jumalauta, koita ny perkele antaa jotain kivun lievitystä tai tehdä jotain, tai kohta lähtee sultakin taju!
Eli nätti puhe ei toimi kaikille!
Ite mietin supistuksen aikaan et kun ois joku terävä kulma mihin paukuttais päätä, ja en tosiaan kironnu ja pärränny, mut ois pitäny et ois saanu jotain apua, kun ei se pyytäminenkään sitä apua ihan hevillä perille tuonut!