Olen kuukausi sitten lopettanut pitkän suhteen. Aluksi kaikki tuntui olevan hyvin ja ratkaisu oikealta. Roikuin pitkälti suhteessa juuri yksinäisyyden pelon vuoksi. Lopulta en enää kestänyt vaan päätin että on parempi olla yksin. Nyt se yksinäisyys on sitten iskenyt. Ei ole ketään jota pitää lähellä. Ei ketään kenelle soittaa jos tuntuu pahalta. Luulin olevani ihminen, joka viihtyy yksin ja nauttii siitä, ettei ole tilivelvollinen kenellekään. Ilmeisesti pitkä suhde on muuttanut nämä piirteet minussa. En olekaan enää sama ihminen kuin viisi vuotta sitten. Löydänkö enää koskaan ketään, joka rakastaa minua ja haluaa vastarakkautta. Tällä hetkellä se ei tunnu mitenkään mahdolliselta. Edellisen löytämiseen kului 25 vuotta. Jos edessä on taas 25 vuotta yksinäisyyttä...
Eron jälkeen
löytyykö enää koskaan ketään?
81706
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Kyllä tuon huonon suhteen tilalle löytyy helposti paljon parempikin, vaikka heti tänään.
Ihmisten ilmoille lähtiessä pitää vain uskaltaa jutella mukavalta vaikuttaville tyypeille ja vähän fyysisestikin lähennellä (silittää hiuksia yms) niin asiat nopeutuvat.
Varmasti vaikeaa sopeutua. Mä olen 32v nainen ja seurustellut kerran ja se suhde päättyi ERITTÄIN ikävällä ja traumaattisella tavalla.
En luota enää keneenkään. Minulla on myös pitkä yksinäisyys edessäni...loputon Sahara. Vihaan miehiä.
Kun yksi mies saa sinut vihaamaan meitä kaikkia.
Mä olen saanut paskaa niskaani ja olen saanut sitä tosi paljon joistakin parisuhteista, eikä aina ole ollut minun syytäni.
JA MÄ AINAKIN RAKASTAN NAISIA EDELLEENKIN, TOSIN VAAN YHTÄ, MUTTA KUITENKIN, RAKASTAN VAIKKA HÄN ON OLLUT MINUA KOHTAAN ILKEÄ JA VÄLINPITÄMÄTÖN.
mulla. Suhteeni miehiin on torjuva eli pärjään ilman erittäin hyvin. Kaikissa parisuhdeoppaissa neuvotaan, että eron jälkeen pitäisi käydä suru- ja vihavaihe ja sitten luottavaisin mielin mennä eteenpäin. Tällä hetkellä en halua ketään ja voin elää vuosiakin yksin. En halua käydä niitä inhottavia tunteita läpi, kun toinen loukkaa ja käyttäytyy kuin possu.
Aluksi ahdisti yksinäisyys. Nyt alan tottua tähän. Miesten maailma on niin kova, niin itseään täynnä, niin armoton, että en halua osallistua siihen mitenkään. Olen täysin onnellinen tässä turvallisessa ruusukammiossani, jossa on nätit verhot, kauniita tauluja ja esineitä. Täällä saan kuunnella lempimusiikkiani, käydä läpi omia tunteitani ja välittää itsestäni, ilman että tarvitsen siihen jotain miestä panemaan ja pilaamaan tämän kaiken kauniin. Ajattele itseäsi!
Liian monta miestuttavuutta ovat olleet satuttavia. Aina ovat vain vähätelleet, pilkanneet, kettuilleet, satuttaneet ym. Siis vaikka ei ole ollut kuin yksi seurustelu, muut ovat olleet vain tuttavuuksia. Olen niistä kaikista sikamiehistä eroon päässyt tavalla tai toisella. Jos taas tutustuisin johonkin, odottaisin heti saavani paskaa. En usko hyvään kohteluun enää.
Vieläkö ihmettelet miesvihaani?
En tosin tarpeeksi tarkasti kertonut taustoja eka viestissäni.
Missä sä tämän seurustelukumppanisi tapasit ja missä vaiheessa se vähätteleminen ja pilkkaaminen alkoi ja miksi? Entä mistä syystä jotkut tuttavat sua kävi haukkumaan? Millaisia ihmisiä sä vedät puoleesi ja missä sä niihin olet tutustunut? Millainen sä itse olet muita kohtaan ja mistä asioista sua yleensä morkataan?
Eli välititkö edes kyseisestä ihmisestä, vai olitko sä sen kanssa vaan siksi kun et halunnut olla yksinkään? Mitäs jos sä satutkin löytämään jonkun toisen suht lyhyen ajan sisällä ja sama ahditus iskee senkin kanssa ja haluat päästä äkkiä eroon? Kyllä niiden omienkin tunteiden täytyy olla toista kohtaan vähän vahvempia. Muuten ei tule mistään mitään.
On alkanut tuntua, että olen kyllä välittänyt, mutta en ehkä rakastanut koskaan. Niin helposti tuo ero kävi. Nyt tuntuu todella pahalta, että olen vienyt myös monta vuotta toisen ihmisen elämästä. En todella vihaa miehiä, niin kuin moni muu tuntuu vihaavan. Tämä mies kenen kanssa seurustelin, oli varmasti maailman kiltein ja ihanin mies. Jaksoi kaikki mun oikut ja oli aina tukena. En usko, että löytyy enää koskaan ketään samanlaista. En silti halua palata takaisin vanhaan. Meiltä vain puuttui se jokin.