Havahduin eilen ystävän kanssa jutellessa, kun hän kommentoi minua "sinä olet kyllä mahdottoman kiltti ja muut huomioonottavainen.."
No, tavallaan hyvä asia. Mutta.. aloin todella ajattelemaan. Niinhän minä taidan olla. Lapsesta asti liiankin kohtelias, huomaavainen, auttavainen ja kiltti muita kohtaan. Siksi kait koulussakin olin sopiva kiusaamisen kohde.
Se lähtee kotoa. Minulle on aina opetettu hyvät käytöstavat ja toisten huomioiminen. Vanhempani ovat sellaisia. Lisäksi ovat hyväsydämisiä ja rehellisiä.
Kuitenkin olen saanut huomata, että tässä maailmassa ei kannattaisi olla kiltti, herkkä, empaattinen, huomaavainen eikä hyvinkäyttäytyvä. Sellaista halveksitaan ja pidetään jopa tyhmänä ja lapsellisena.
minua sukulaiset haukkuivat lapsena "tyhmäksi". Mielestäni olin vain herkkä ja ajattelevainen lapsi. Kuulema puhuin "tyhmiä". Siis ajattelin ja kerroin ajatuksiani.. ne olivat sitten omituisia ja tyhmiä ja komennettiin "pidä suusi kiinni" ja "älä taas mene ihmisille höpöttämään niitä tyhmiä juttujasi ettei tarvitse hävetä".. Joo, olipa tosi kannustavaa.
nyt aikuisena olen huomannut, että ihmisten parissa yritän aina näyttää iloiselle, pirteälle ja hyväntuuliselle. Olen kohtelias, tervehdin iloisesti ja keskustelen, olen kiinnostunut ihmisten kuulumisista. Huomaan, että usein myötäilen ihmisten ajatuksia, pyrin ymmärtämään heitä ja asettumaan heidän tilalleen (empatia).
Huomaan myös helposti vähätteleväni itseäni. En selvästikään usko itseeni tai kykyihini tai että mikään tekemäni voisi olla yhtä "tasokasta" kuin toisten. Esim. nyt vasta aloitin uuden kurssin. Kerroin siitä tuttavalleni, joka osoitti arvostusta tekemisiäni kohtaan. Aloin heti vähätellä ja mitätöidä tuota kurssia tyyliin "no, kunhan nyt yritän, enpä tiedä pääsenkö edes läpi".
Tuntuu, kuin joskus minulla olisi peräti huono omatunto jos osaan jotain ja yritän peitellä sitä. Minulla on taiteellisia kykyjä, joita suorastaan häpeän ja olen lopettanut niiden tekemisen. Lisäksi olen niin kriittinen, etten edes voi tehdä mitään luovaa.
Eräs todella v-mäinen henkilö käyttäytyi minua kohtaan paskamaisesti. Kaiken järjen mukaan minun olisi pitänyt suuttua loppuiäksi ja haukkua hänet. Mutta, mitä minä teinkään? Seuraavan kerran kun näin hänet, MINÄ pyysin anteeksi häneltä ja hän antoi omahyväisesti virnuillen anteeksi. Aina sama juttu, en kertakaikkiaan kestä mitään ristiriitatilannetta vaan pyydän anteeksi vaikkei vika olisi minussa jotta vain saan tilanteen taas "taspainoon".
Olen huomannut.. olen todellakin liian kiltti ja herkkä, minulla on huono itsetunto, enkä usko itseeni tai elämääni. Kaikki tuo on varmasti massiivisen kiusaamisen ja alistamisen syytä. Mielestäni minua on aina kiusattu, haukuttu ja vähätelty.
Nykyään olen huomannut, että en edes jaksa sosiaalisia kontakteja, ne käyvät minulle liian rasittaviksi, koska annan itsestäni niille aivan liikaa, enkä osaa suojautua.
Turha kait sanoakaan, että minulla on ollut ja on yhä masennusta, ahdistusta ja pelkotiloja.
No, tavallaan hyvä asia. Mutta.. aloin todella ajattelemaan. Niinhän minä taidan olla. Lapsesta asti liiankin kohtelias, huomaavainen, auttavainen ja kiltti muita kohtaan. Siksi kait koulussakin olin sopiva kiusaamisen kohde.
Se lähtee kotoa. Minulle on aina opetettu hyvät käytöstavat ja toisten huomioiminen. Vanhempani ovat sellaisia. Lisäksi ovat hyväsydämisiä ja rehellisiä.
Kuitenkin olen saanut huomata, että tässä maailmassa ei kannattaisi olla kiltti, herkkä, empaattinen, huomaavainen eikä hyvinkäyttäytyvä. Sellaista halveksitaan ja pidetään jopa tyhmänä ja lapsellisena.
minua sukulaiset haukkuivat lapsena "tyhmäksi". Mielestäni olin vain herkkä ja ajattelevainen lapsi. Kuulema puhuin "tyhmiä". Siis ajattelin ja kerroin ajatuksiani.. ne olivat sitten omituisia ja tyhmiä ja komennettiin "pidä suusi kiinni" ja "älä taas mene ihmisille höpöttämään niitä tyhmiä juttujasi ettei tarvitse hävetä".. Joo, olipa tosi kannustavaa.
nyt aikuisena olen huomannut, että ihmisten parissa yritän aina näyttää iloiselle, pirteälle ja hyväntuuliselle. Olen kohtelias, tervehdin iloisesti ja keskustelen, olen kiinnostunut ihmisten kuulumisista. Huomaan, että usein myötäilen ihmisten ajatuksia, pyrin ymmärtämään heitä ja asettumaan heidän tilalleen (empatia).
Huomaan myös helposti vähätteleväni itseäni. En selvästikään usko itseeni tai kykyihini tai että mikään tekemäni voisi olla yhtä "tasokasta" kuin toisten. Esim. nyt vasta aloitin uuden kurssin. Kerroin siitä tuttavalleni, joka osoitti arvostusta tekemisiäni kohtaan. Aloin heti vähätellä ja mitätöidä tuota kurssia tyyliin "no, kunhan nyt yritän, enpä tiedä pääsenkö edes läpi".
Tuntuu, kuin joskus minulla olisi peräti huono omatunto jos osaan jotain ja yritän peitellä sitä. Minulla on taiteellisia kykyjä, joita suorastaan häpeän ja olen lopettanut niiden tekemisen. Lisäksi olen niin kriittinen, etten edes voi tehdä mitään luovaa.
Eräs todella v-mäinen henkilö käyttäytyi minua kohtaan paskamaisesti. Kaiken järjen mukaan minun olisi pitänyt suuttua loppuiäksi ja haukkua hänet. Mutta, mitä minä teinkään? Seuraavan kerran kun näin hänet, MINÄ pyysin anteeksi häneltä ja hän antoi omahyväisesti virnuillen anteeksi. Aina sama juttu, en kertakaikkiaan kestä mitään ristiriitatilannetta vaan pyydän anteeksi vaikkei vika olisi minussa jotta vain saan tilanteen taas "taspainoon".
Olen huomannut.. olen todellakin liian kiltti ja herkkä, minulla on huono itsetunto, enkä usko itseeni tai elämääni. Kaikki tuo on varmasti massiivisen kiusaamisen ja alistamisen syytä. Mielestäni minua on aina kiusattu, haukuttu ja vähätelty.
Nykyään olen huomannut, että en edes jaksa sosiaalisia kontakteja, ne käyvät minulle liian rasittaviksi, koska annan itsestäni niille aivan liikaa, enkä osaa suojautua.
Turha kait sanoakaan, että minulla on ollut ja on yhä masennusta, ahdistusta ja pelkotiloja.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Kuulostaa kliseeltä mutta ihan kun mun elämästä!!..aina yrittää olla muille kohtelias ja ystävällinen,ja vaikka joku on käyttäytyny mua kohtaan paskamaisesti niin jotenkin aina saan väännettyä sen itselleni niin päin,että MUN on pyydettävä anteeks siltä TOISELTA!
Aargh!! Enkä myöskään kestä mitään riitoja!
Mulla myös huono itsetunto ja olen herkkä...ja masennusta...
Olin hyvin samanlainen kuin sinä kirjoituksessasi. Empatia muita kohtaan oli hallitsevia asioita sosiaalisessa elämässäni. Olin yliampuvan altruistinen. Mitä enemmän itsestään uhrasi mitä pienemmäksi toisen hyväksi, sen parempi. Kuten sinäkin, myös minä huomasin että liikaa kiltteyttä ja empatiaa usein pidetään vastenmielisenä. Miehenä luulisin, että sellaista käytöstä pidetään heikkona.
En omalla kohdallani väittäisi, että ylitsepursuava empatia olisi vaikuttanut sairastumiseeni. Silti vajaan parin vuoden masennuksen jälkeen koko piirre on kadonnut minusta lähes täysin.
Pyrin vielä jatkuvasti asettumaan toisen asemaan, mutta ainoastaan tutkiakseni hänen näkökulmaansa. Tunnetasolla empatia on kuihtunut siihen pisteeseen, että sen pystyy suurimmaksi osaksi ohittamaan olankohautuksella. Olen tullut selvästi itsekkäämmäksi, ja toisinaan halveksun itseäni sen takia. Joskus pyrin tietoisella tasolla toimimaan altruistisesti ja silloin tällöin onnistun tietoisesti voimistamaan empatian tunnetta.
Kunpa vaan vois pääkoppa palata siihen tilaan, missä se oli pari vuotta sitten. Mutta kukapa masentunut ei antaisi kahta jalkaansa ja äitipuoltaan tervehtymisestään.
En halunnut kirjoittaa tätä minään kauhuskenaariona, joka sinua odottaisi nurkan takana. Minulla on oma kiero mieleni ja omat pakokeinoni, jotka ovat osaltaan saattaneet pääkoppani siihen mistä nyt kirjoittelen.
Jotenkin olen pystynyt nyt "sisuuntumaan", kun olen tajunnut ongelmieni johtuvan suurilta osin erittäin huonosta minäkuvasta ja itsetuntovammoista.
Olen saavuttanut ongelman ytimen ja tehnyt sellaisen päätöksen, että yritän kasvattaa itseäni hieman vahvemmaksi ja "kovemmaksi" sekä itsevarmemmaksi.
Keino siihen voisi olla hypnoositerapia, jolla tiedän monen saaneen todella hyviä tuloksia tullakseen rohkeammaksi ja itsevarmemmaksi ja itseään enemmän arvostavaksi.
En tiedä milloin saan sinne mentyä, mutta jokatapauksessa sinne kuitenkin aion mennä.
Minun elämäni ja käyttäytymismallini. Eipä siihen jäänyt mitään lisättävää. Tunne, että ihmiset käyttävät hyväksi luonteeni heikkouksia saa minut raivostumaan!! En osaa riidellä ja sisälläni kiehuu... Minua ei koulussa kiusattu, eikä ole tyhmäksi haukuttu. Tai jos on haukuttu, olen antanut sen mennä ohi korvien. Tai ainakin yrittänyt. Vaikeeta tää elämä on kun on heikko luonne.
Olen huomannut, että minulla on jäänyt ehkä joku kiltteyden ja miellyttävyyden rooli päälle.
Yksi syy siihen voi olla se, että kun olen koko aikuisikäni kuullut olevani "mukava ihminen" niin yritän jatkuvasti olla sellainen, ettei kukaan joudu pettymään minuun.
Ajattelen, että vaikka minulla olisi huono päivä niin en saa tippaakaan näyttää sitä negatiivisena tunteena, eikä ympäristöni saa huomata minussa mitään kielteistä. Esim. jos olen väsynyt tai turhautunut niin ajattelen etten saa ilmeelläni näyttää sitä tunnetilaa vaan minun pitää olla silti iloisen ja herttaisen näköinen.
Minulle olisi kauhuajatus se, että joku näkisi minun kulkevan hapan ilme naamalla ihmisten ilmoilla. En tajua miksi en uskalla näyttää tunteitani vaan ajattelen että minun pitää aina olla ystävällinen ja miellyttävä ja vain niin voin ansaita toisten hyväksynnän.
Ihan sama juttu minulla. Olen aina huomaavainen ja kiltti muita kohtaan. Olen oppinut tämän kotoa ja itse arvostan hyviä tapoja. Mutta ihmiset käyttävät helposti hyväkseen ja tuntuvat tosiaan jopa halveksivan.
Aina jos joku kysyy että mitä kuuluu, sanon aina että ihan hyvää vaikka olisin itsemurhan partaalla... En edes perheelleni voi näyttää aitoja tuntemuksia, koska en halua masentaa heitä enkä olla rasite.
Poikaystäväni on myös tyly ja ällöttävä minulle, vaika yritän vain jutella ja olla lempeä... Ja kun muutun hänelle kylmäksi niin sitten hän taas muuttuu mukavaksi. Olen ihan oikeasti niiin loppu tämän elämisen kanssa kun tuntuu että ihmiset on vaan itsekkäitä paskakasoja. Jatkuvasti olen yrittänyt aina uudelleen ja toivonut ja perusluonteeni sisimmissään on iloinen ja elämänmyönteinen. Tuntuu vaan että muut haluavat tehdä minusta onnettoman tahallaan. Ja se myös onnistuu. Ei herkkien ja ystävällisten ihmisten kannata nykyään enää elää.
Todella tutun kuulosta.
Sano aina mitä ajattelet,jollet tiedä niin mieti ensin ja sano sitten.
Älä myötäile muita.
Äläkä pyytele anteeksi jollet todella ole tehnyt jotain väärin!
Ole ilkeä,ole negatiivinen,ole aina sitä mitä huvittaa.
Miksi pitäisi olla ystävällinen jollekin sellaiselle joka ei sitä ystävällisyyttäsi ansaitse?
Esim. kun vihdoin viimein rupesin sanomaan ex-ystävälle, mitä mistäkin asiasta oikesti ajattelen, sain kuulla olevani vaihdevuosissa, kummallinen, narsisti, v-mäinen akka, katkera, pirullinen ym. Aikaisemmin myötäilin häntä joka käänteessä, joten muutos oli hänelle ilmeisesti perusturvallisuutta järkyttävä. Jos sanoo suoraan, pitää olla valmis kuulemaan mitä tahansa törkyä provosoitumatta. Loanheittoon turha lähteä mukaan.
Tietysti jos kavereita haluaa niin sitten
ei passaa koskaan puhua mitään suoraan..
Mutta sellainen ihminen jolla todella on
itsekunnioitusta sanoo asiat niinkun ne on.
kuvailtu:liian kiltti ja...aivan kuin mä. karun-näköinen ujo ja hiljanen mies, jätetty ja hylätty. mut meidän menttalipolitiikka on loppupeleissä pop. siis paistaa päivä vielä meillekkin