Olen yksinhuoltaja-äitini ainoa lapsi. Lapsuudessani äitini oli yliväsynyt, ongelmainen ja masentunut.
Äitini oli myös hyvin kontrolloiva minua kohtaan. Hän oli lähes ylitarkka ja hysteerinen siitä, että olin pesty, söin terveellistä ruokaa jne. huolehtimisen tekninen puoli oli siis tärkeää, mutta mielestäni hellyys puuttui kokonaan.
Esim. minua pestessään äitini oli kovakourainen ja tarkka vain siitä että suoritti pesuni oikein. Sain kokea myös fyysistä pahoinpitelyä (tukistaminen, potkiminen, remmillä lyöminen) jälkeenpäin ajatellen aika mitättömien rikkeiden vuoksi.
Äitini myös puhui minulle joskus rumasti. Kun lähdin harrastukseeni hän saattoi sanoa: "toivottavasti kuolet, etkä tule enää takaisin". Kun tulin takaisin kotiin "etkö edes jäänyt auton alle" jne. myös nimittely "paskapääksi" jne.
Negatiivisia tunteita ei saanut näyttää. Kun hän haukkui minua jostain ja tulin surulliseksi ja olin itku kurkussa niin hän komensi heti laittamaan "naaman peruslukemille" tai sitten naurahti pilkallisesti, tuijotti minua ja kysyi: "mitä ihmettä? itketkö sinä"?
Myös hyikäili kun haisin hielle (itse ei antanut minun käyttää deodoranttia, koska se on myrkkyä).
Että semmosta, nämä varmaan pahimmat muistot. Minulla on ihan hyvät välit äitiini, mutta ajoittain nämä asiat palaavat mieleen kummittelemaan ja olen vain miettinyt paljonko niillä on osuutta aikuisen elämäni itsetunto-ongelmiin, jännittämiseen ja pelkotiloihin.
Onko muilla ikäviä muistoja äidin suhteen lapsuuden ajoilta?
Äitini oli myös hyvin kontrolloiva minua kohtaan. Hän oli lähes ylitarkka ja hysteerinen siitä, että olin pesty, söin terveellistä ruokaa jne. huolehtimisen tekninen puoli oli siis tärkeää, mutta mielestäni hellyys puuttui kokonaan.
Esim. minua pestessään äitini oli kovakourainen ja tarkka vain siitä että suoritti pesuni oikein. Sain kokea myös fyysistä pahoinpitelyä (tukistaminen, potkiminen, remmillä lyöminen) jälkeenpäin ajatellen aika mitättömien rikkeiden vuoksi.
Äitini myös puhui minulle joskus rumasti. Kun lähdin harrastukseeni hän saattoi sanoa: "toivottavasti kuolet, etkä tule enää takaisin". Kun tulin takaisin kotiin "etkö edes jäänyt auton alle" jne. myös nimittely "paskapääksi" jne.
Negatiivisia tunteita ei saanut näyttää. Kun hän haukkui minua jostain ja tulin surulliseksi ja olin itku kurkussa niin hän komensi heti laittamaan "naaman peruslukemille" tai sitten naurahti pilkallisesti, tuijotti minua ja kysyi: "mitä ihmettä? itketkö sinä"?
Myös hyikäili kun haisin hielle (itse ei antanut minun käyttää deodoranttia, koska se on myrkkyä).
Että semmosta, nämä varmaan pahimmat muistot. Minulla on ihan hyvät välit äitiini, mutta ajoittain nämä asiat palaavat mieleen kummittelemaan ja olen vain miettinyt paljonko niillä on osuutta aikuisen elämäni itsetunto-ongelmiin, jännittämiseen ja pelkotiloihin.
Onko muilla ikäviä muistoja äidin suhteen lapsuuden ajoilta?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Äiti oli hyvin lempeä mutta myös tiukka ja antoi selkään. Hänen mielestään siihen tietysti oli syy ja olikin, mutta itse koin sen aina hyvin ahdistavaksi sillä en ikinä tarkoittanut olla ilkeä tai rikkoa sääntöjä tahallaan.
Äitini on ollut myös hyvin masentunut aina ja se on varmasti vaikuttanut suuresti. Myös siskoni masentuu herkästi.
Lisään vielä, että nämä kirjoittamani olivat niiden vaikeiden aikojen "huippuja". Niiden välissä äitini saattoi olla jopa herttainenkin ja kertoi, kuinka tärkeä olen hänelle ja pyytää anteeksi "tekojaan". teimme yhdessä myös mukavia juttuja ja niistä on hyvät muistot. Koko lapsuuteni ei siis ollut painajaista.
Olen ajatellut, että äitini ei osannut arvioida jaksamistaan pienen lapsen yksinhuoltajana. Hän on myös perfektionisti ja otti minusta huolehtimisen suorituksena ja varmaan halusi oikeasti tehdä parhaansa ja olla "hyvä äiti", ja väsähti sitten. Hän ei koskaa ottanut mitään apua ulkopuolelta vastaan, ei hoitoapua eikä muutakaan. Hänelle oli tärkeää tehdä kaikki yksin ja täydellisesti.
Samaan aikaan painoivat päälle taloushuolet ja monet muut ongelmat. Äitini kärsi uupumuksesta, masennuksesta, sosiaalisista peloista ja paniikkioireista (eikä hakenut apua).
Luulen, että hän oli "sekoamisen" partaalla eikä pystynyt aina kontrolloimaan tekojaan tai puheitaan, koska oli mielenongelmia.
Silloin kun kaikki oli hyvin äiti oli ihana ihminen ja muistan kuinka rakastin häntä aina yli kaiken. Ja silloin meillä oli kotona mukavaa.
Mutta kuitenkin joskus ajattelen miten hän on saattanut olla minua kohtaan niin "paha" välillä? Ja on siitä kuitenkin varmasti jäänyt traumoja vaikka rakastan äitiäni vieläkin.
Äitini kantaa syyllisyyttä teoistaan ja sanoo aina olleensa huono äiti ja epäonnistunut äitinä olemisessa, eikä itsekään jälestäpäin voi ymmärtää kuinka käyttäytyi niin vaan sanoo olleensa "sekaisin".
Samaa on koettu täälläkin. Mitenkähän tuollaiset äitien pokka oikein pitää kun lapset kasvavat aikuisiksi ja muistavat huonon kohtelun? Ihmettelen usein, että nukkuuko oma äitini yönsä hyvin? Kannattaa mennä keskustelemaan asiasta ammattiauttajan luona - muuten ne asiat jäävät pyörimään ja vaikeuttavat jokapäivästä arkista elämää.
Kyllä on ikäviä muistoja. Äitini sairastui henkisesti, minun ollessa 17 vuotias. Hän pakotti minut hoitamaan karjan (lypsämään lehmät) aikaisin aamulla ennen kun lähdin omaan työpaikkaani. Itse laittautui kauniiksi ja hävitti kaikki karjavaatteensa. Oli tekemättä mitään. Ei mennyt montaakaan päivää kun isäni (tuuri juoppo siihen aikaan) vei enoni kanssa äitini hoitoon mielisairaalaan. Tuo aika oli aivan kamalaa. Minusta tuntui silloin, että selkäni taittui, mutta oli vain pakko jaksaa!!! Jouduin lypsämään lehmät myös illalla, sen jälkeen kun tulin töistä. Tein pitkiä päiviä kotiapulaisena. Sairastuin itse vahvuuteen ja tuonne 30 vuotiaaksi asti minulla oli aina huono olla. Hakeuduin aikuisopiskelijana ollessani psygologin vastaan otolle ja kävin siellä lävitse äitisuhdettanikin. Äitini on ollut sairaalloinen melkeimpä koko aikuisikäni ja useinkin minusta on tuntunut, että olen saanut olla enemmänkin äiti omalle äidilleni kun tytär. Nykyisin minulla on äitiini asialliset välit, mutta pidän jonkinasteista etäisyyttä häneen. Olen katkaissut napanuorani häneen!!!Lisäksi pidän huolta omasta terveydestäni, niin henkisestä kun ruumiillisestakin. En ole kuitenkaan katkera äidilleni, koska hänelläkin on oma historiansa, erittäin ankara lapsuus uskonnollisessa kodissa.
Koen nyt aikuisena, että jäljet johtavat sylttytehtaalle = äitisuhteeseen. Pari viikkoa sitten otin kunnolla yhteen äitini kanssa vaille jäämisistäni, lähinnä hoiva, turva, hellyys, rakkaus. Hän huusi, ettei ole OSANNUT rakastaa enempää! Jotenkin tajusin, et se on totta. Jospa joskus saan annettua anteeksi senkin, että äiti on tänäkin päivänä sokea isäni hyväksikäytölle, mikä kohdistui perheessämme minuun. Olen masennuksen takia eläköitynyt nuorella iällä.