Miksi yksinäisyys tuntuu pahalta vaikka siihen on jo tottunut?

Mutta oma yksinäisyys ei nyt tunnu niin pahalta. Voisi sanoa että minun yksinäisyyteni johtuu läheisteni hiljaisuudesta. Minulla ei ole muuta ihmiskontaktia kuin he, joten kun he eivät minulle lähetä viestiä tai mitään muutakaan, saatan ahdistua. Tämä tilanne luultavasti tulee nyt vaikeutumaan, kun kaikki tutut hajoavat ympäri Suomea ja ovat entistä kiireisimpiä.

Mutta erakko-luonne olen ja olen saanut osani yksinäisyyden tunteesta. Hyvistä että huonoista puolista ja olen täysin kokematon ihmiskontaktien kanssa. En ymmärrä ikäisiäni ja nuorempia, en sosiaalisia ihmisiä ainakaan ja näiden kulttuuria ja tapoja.

Lohtua sain uskonnostani todella paljon, enkä yksin olostani huolimatta vihaa itseäni, ole masentunut, itsetuhoinen tai ajattele että tämä yksinään olo olisi välttämättä pahasta. Tosin huolestuneena seuraan tilannettani jos joudunkin yllättäen kokonaan sellaiseen tilaan, joka tuntuu siltä kuin olisin normaalista maailmasta eristävän seinän takana. Voin vain katsoa ja toisinaan ihmiset sen seinän takana eivät kuule ääntäni. Leikittelen silloin tällöin ajatuksella että entä jos muutun muille näkymättömäksi. Mutta kaikesta synkkyydestä huolimatta jaksan uskoa ja toivoa.

Olen kuitenkin ottanut kohtaloni omiin käsiini. Olen päättänyt aloittaa varovaisesti ihmisten pariin menemistä. Tämä on edennyt todella hitaasti, mutta kuljenkin omassa tahdissani. Huomenna kahvilaan. Yritän olla jännittämättä, vaikka yleensä tuollaiset tilanteet aiheuttavat melkein paniikkia.

Voi olla etten sulaudu ihmisten joukkoon sekä erakkona olo on vain kuka olen, mutta siinä tapauksessa aion elää tyytyväisenä. Kuitenkin yritän pitää tilanteeni sellaisena, että edes toisinaan saisin kontaktia normaaliin maailmaan.

Tuli pitkä tilitys, kiitos sille joka jaksoi lukea loppuun asti.

terv. Byronic hero

Lisääpäs vielä ikääsi 10 vuotta ja toivottavasti et enää sitten ole yksinäinen. Olen asunut yksin noin 8 vuotta, seurustellut noin 5 kk --> hieno homma! (säälittävää lähinnä).

Olin nuorempana (iässäsi) sairaalloisen arka. Enkä uskaltanut silloin hakea apua ongelmaani. Nyt itsevarmuuteni on hieman, oikeastaan aika paljonkin kohonnut. Seurauksena on ollut se, että onhan minulla koulussa seuraa ihan yllin kyllin. Mutta ei se pinnallinen jutustelu poista minun sielun yksinäisyyttäni. Tarvitsisin naisen kosketusta ja toki minä itsekin tarjoaisin hyvää yhdessäoloa ja henkeviä keskusteluja.
Yksinäisyys ei kuitenkaan poistu, vaikka tumppaan itseeni antidepressantteja ja rauhoittavia. Jotain muutosta on tehtävä, jotta tavoitan seurustelukumppanin.

Aloita sinäkin opiskelut ja varmaankin saat sieltä kavereita.

"Minusta ihminen tarvitsee kuitenkin tukiverkon läheisistä, perheestä tms. ennen kuin uskaltaa mennä tuntemattomiin kunnolla tutustumaan."

Tuosta olen samaa mieltä. Kuinka etulyöntiasemassa ovatkaan etenkin he, joilla on kumppani tukemassa elämän kolhuissakin.

Se kuulostaa nuoresta ihmisestä varmasti idioottimaiselta, mutta jossain sellaisessa tuntisit itsesi tarpeelliseksi ja työn huiskeessa epävarmuutesi häipyy ja tulet huomaamatta solmineeksi kontakteja.
Vaikka SPR ja erilaiset sairaaloiden ja vanhusten auttamisjutut, esimerkiksi vanhukset tarvitsevat kipeästi ulkoiluttajaa ja ystäviä.

Tai hakeudu johonkin luontojuttuun, missä patikoidaan ja retkeillään yhdessä. Kun patikoi vaikkapa 20 kilometrin taivalta, solmii väkisinkin kontakteja!!! Minulla on kokemusta tästä itselläni!

Jossain luontoharrastuksessa tapaat myös sellaisia nuoria ihmisiä, joilla ei ole elämässä tärkeintä bilettäminen, vaan ihan herkkiä kivoja ihmisiä.

Pikku hiljaa vapaudut ja opit luottamaan ihmisiin. Sillä se on mistä selvästi sinulla kiikastaa läheisten ihmissuhteiden puuttuessa!

moi..toi kuulostaa niin tutulta oon itsekkin 20-vuotias asun kotona ja mulla on kuusi sisarusta ja vanhemmat..mutta ei ne korvaa tosiystävää tai edes kaveria..viimeks tänään yks mun sisaruksista sano että sulla ainakaan ei oo yhtään kaveria tai ainakaan se ei oo nähny..tottahan se onki..mutta en halua sitä porukoille myöntää..yksin tässä taaskin melkein itken ja kirjotan..ne siskon sanat loukkas taas mitä se sano..oon yrittäny olla kouluski mutta sielläkää ei oo yhtään kaveria..oon varmaan niin vaikeasti lähestyttävä ja ujo..ajattelen vaan jos helpottas ku muuttasin toiselle paikkakunnalle mistä en tunne vie ketää..jos vaik sieltä sais ystävän ja kavereita..mun siskoilla on kavereita ja ne on aina jossain tekemisis niiden kans mut mulla ei oo ketää. se tuntuu niin väärältä..ajattelen et olenko jotenki outo kun oon sun tavoin 20-vuotias ja ei yhtään ketään kaveria puhumattakaan ystävästä..:)

Tuttuja piirteitä tossa sun tilanteessa.

Mullakin on ollut vähän samanlaisia ongelmia. Oon nyt abi, ja tietysti ajatukset ylppäreissä. Mulla on kyl kavereita ja yks hyväkin ystävä, mut mä oon jotenkin niin arka ja "muka kiireinen" näkemään enemmän koulun ulkopuolella, vaikka oikeasti mä häpeän vaan itseäni. Musta olis toisaalta hauska nähdä kavereita, mutta pelkään kamalasti mokaavani tms.
Mä oon varmasti jotenkin häiriintynyt, en jaksa enää. Niin no-life!

itse alkanut vähän turtumaan jo. itsekkin olen asunut yksin nyt 3,5 vuotta. ystäviä ei ole koskaan ollut. kavereita joskus mutta nekin meni kauan sitten. asuin ikävuodet 12-16 viidellä eri paikkakunnalla. neljässä eri perhekodissa ja nuorten mielisairaalassa. siinä 16 vuotiaana tulin takaisin "kotiin" ja huomasin etten tunne enää ketään. kaikki kaverit jäi perhekoteihin eri puolille suomea. tai ties missä ne häiskät nyt on. viimeiset 4 vuotta ainoat ihmiskontaktit on ollut vanhemmat noin kerran parissa viikossa, ja kolme velipoikaa joita näen melkein päivittäin. niillä on omat kaverit, eikä mua sekaan tarvita. enkä toisaalta kyllä haluakkaan.