Kuukautiset myöhässä, raskaustesti positiivinen, terveyskeskuksessa varmistettiin parin päivän päästä.. Olin sekaisin, emme olleet suunnitelleet raskautta, tosin olin jättäny pillerit pois terveydellisistä syistä ja käytimme kondomia.. Joten tiesimme, että se voisi olla mahdollista.. Olimme alussa sekaisin, mutta iloisia siitä huolimatta. Kehoni alkoi muuttua ja meidän suhteemme kihlattuni kanssa syveni. Olimme tosissaan onnellisia. Pahoinvointie en tuntenu, raskaus sujui hyvin.
Kävimme ensimmäisen kerran lääkärissä viikolla 10.. Sydänääniä ei kuulunut, mutta sanottin, että ei syytä huoleen, koska ei ne vielä kuulukkaan yleensä. En pelännyt, uskoin lääkäriä, hän kertoi kaiken olevan hyvin.. Tämä tapahtui viime kuussa.
Tiistaiaamuna heräsin normaalisti töihin, menin vessaan ja tajusin vuotavani! En pahasti mutta kuitenki! Kiiruhdin herättämään kihlattuni ja hän nousi ylös ja salamana lähdimme päivystykseen. Sieltä kehotettiin omalle lääkärille, koska tilani ei ollut akuutti vuodon vähyyden vuoksi.
No, kiiruhdimme omalle lääkärilleni, muttei hän ollut paikalla. Pääsin nuoren lääkärin vastaanotolle, joka tutki minut, ja sanoi vuodon olevan hyvänlaatuista, mutta kirjoitti lähetteen nasitenpolille varmiistaakseen. Olin jo helpottunut, mutta silti pelkäsin koko ajan. Ja ihan syystä.. Naistenpolilla minut tutkittii ultralla.. Lääkäri etsi kauan ja totesi minuutin kuluttua että sydänääniä ei löydy.. Olin saanut keskenmenon yli kuukausi aiemmin, viikolla 7-8.. Samana päivänä minut jo operoitiin, mikä ei yleensä kuulunut käytäntöön operoida samana päivänä, mutta minulla kävi "tuuri", en taatusti olisi voinut elää hetkeäkän tunteen kanssa, että minun sisällä on kuollut pieni ihmisen alku.. Nyt o perjantai ja tuosta on kulunut vasta 3päivää siis. Palasin töihin, itkin päivät kotona yksin ja täällä minun ei tarvitse koko ajan surea, voin ajatella muutakin työni parissa.
Miehellekkin keskenmeno oli aivan todella kova paikka. Kihlattuni on aina halunnut isäksi.
En tiedä miten tästä jatkaa, ikävä puristaa rintaa ja se olo, että uusi elämä kasvaa sisälläni, on poissa, ikävöin sitä suunnattomasti. Mutta en uskalla vielä ajatella uutta raskautta, tämän haavan täytyy ensin parantua.. Koen huonoa omatuntoa ajatellessani uutta raskautta, ihan kuin pettäisin kuollutta pienokaistamme..
onneksi meillä on toisemme ja pystymme puhumaan asioista.. En ikinä selviäisi tästä asiasta ilman miestäni eikä hänkää varmasti pärjäisi ilman minua.
Halusin vaan kertoa teille minun tarinani, ehkä vaan purkaakseni omaa oloani..
Mutta en voi sanoa, että helpotti. Kyllä haava paranee, mutta arpi om ikuinen.
Kävimme ensimmäisen kerran lääkärissä viikolla 10.. Sydänääniä ei kuulunut, mutta sanottin, että ei syytä huoleen, koska ei ne vielä kuulukkaan yleensä. En pelännyt, uskoin lääkäriä, hän kertoi kaiken olevan hyvin.. Tämä tapahtui viime kuussa.
Tiistaiaamuna heräsin normaalisti töihin, menin vessaan ja tajusin vuotavani! En pahasti mutta kuitenki! Kiiruhdin herättämään kihlattuni ja hän nousi ylös ja salamana lähdimme päivystykseen. Sieltä kehotettiin omalle lääkärille, koska tilani ei ollut akuutti vuodon vähyyden vuoksi.
No, kiiruhdimme omalle lääkärilleni, muttei hän ollut paikalla. Pääsin nuoren lääkärin vastaanotolle, joka tutki minut, ja sanoi vuodon olevan hyvänlaatuista, mutta kirjoitti lähetteen nasitenpolille varmiistaakseen. Olin jo helpottunut, mutta silti pelkäsin koko ajan. Ja ihan syystä.. Naistenpolilla minut tutkittii ultralla.. Lääkäri etsi kauan ja totesi minuutin kuluttua että sydänääniä ei löydy.. Olin saanut keskenmenon yli kuukausi aiemmin, viikolla 7-8.. Samana päivänä minut jo operoitiin, mikä ei yleensä kuulunut käytäntöön operoida samana päivänä, mutta minulla kävi "tuuri", en taatusti olisi voinut elää hetkeäkän tunteen kanssa, että minun sisällä on kuollut pieni ihmisen alku.. Nyt o perjantai ja tuosta on kulunut vasta 3päivää siis. Palasin töihin, itkin päivät kotona yksin ja täällä minun ei tarvitse koko ajan surea, voin ajatella muutakin työni parissa.
Miehellekkin keskenmeno oli aivan todella kova paikka. Kihlattuni on aina halunnut isäksi.
En tiedä miten tästä jatkaa, ikävä puristaa rintaa ja se olo, että uusi elämä kasvaa sisälläni, on poissa, ikävöin sitä suunnattomasti. Mutta en uskalla vielä ajatella uutta raskautta, tämän haavan täytyy ensin parantua.. Koen huonoa omatuntoa ajatellessani uutta raskautta, ihan kuin pettäisin kuollutta pienokaistamme..
onneksi meillä on toisemme ja pystymme puhumaan asioista.. En ikinä selviäisi tästä asiasta ilman miestäni eikä hänkää varmasti pärjäisi ilman minua.
Halusin vaan kertoa teille minun tarinani, ehkä vaan purkaakseni omaa oloani..
Mutta en voi sanoa, että helpotti. Kyllä haava paranee, mutta arpi om ikuinen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Minulla oli keskenmeno samoilla viikoilla, kun sinulla. Siitä noin neljän kk:n päästä odotin "kolmatta" lastamme. Itse ajattelen, niin että tämä "toinen" ei ollut tänne tarkoitettu, tai jot sinne päin. Ja toisaalta tätä "kolmatta" ei olisi jos raskaus "toisen" kohdalla olisi jatkunut. Joskus mietin kumpikohan siellä vatsassani silloin oli?
Lääkäri muuten sanoi, todettuaan keskenmenon, että mitä sinä itket? Viksua vai mitä.
Sinulle sanoisin, että kyllä se alun itkujen jälkeen helpottaa! Hyvä jos olis joku ystävä jonka kanssa puhua ja itkeä. Minulla oli ja se helpotti.
Muistu mieleen mitä vuosi sitten tapahtu.Ehdimme ajatella, että meille tulee pieni vauva.Muistan, että itkin paljon ja tuntu vaan pahalta.Olin kateellinen äideille jotka kulki lastenvaunujensa kanssa.Tulin kuitenkin uudelleen raskaaksi.Ensimmäiset neljä kuukautta pelkäsin senkin menevän kesken, mutta ei se mennyt.Halusin vain sanoa,että sure vaan kun tuntuu pahalta.Se helpottaa.Usko kuitenkin, että te saatte vielä vauvan, mutta sen aika ei ehkä ollut vielä.Vaikka teillä olisi toinenkin vauva, niin on tämäkin vauva aina sydämessänne.