a niin ku abortti

ei.

mut olisiko eläminen kuitenkin sen arvoista?

Jos ei elämä olisi kunnolla alkanut ei siit olis niin paljon surua, särkyä ja tyhjiä kyyneleitä kun vaan antais armon käydä oikeudesta.

viimeisessä, iloisen ja ilmeisen onnellisen näköisessä tytössä oli?
Ensimmäiset ymmärrän, fyysisesti elinkelvottomat yksilöt joilla erittäin vaikeita sikiöaikaisia kehityshäiriöitä.

mutta onneksi sikiön terveyysyitä on aborteista vain 2,7%..

sut pitäis viedä saunan taakse ja näyttää oikein kunnolla! toi viimeinen kuva, siis oletko sairas päästäsi!? Kehitysvammaisella on oikeus syntyä!!!!!!!!!!!! Hän sentään pystyy elämään ja viettämään suht normaalia elämää.

aikas karseita ipanoita kaikki, vessanpöntöön ja huuhtelu perään *SPÄLTS*

olisin äiti todellakin. Se olisi mulle oma rakas lapsi sellaisenaan. Sinäkö vain täydellistä ihmislasta havittelet ja näin ollen luulet että täydellinen juuri tulee olemaan onnellinen ja haluttu. Tuo lapsi vajaavaisuudessaan on arvokas, oli arvokas,eikä kukaan voisi väittää etteikö hänen elämänsä olisi ollut onnellinen. Kun eihän meidän kauniiden ja terveidenkään elämä ole onnellista ain.

en halua nyt tuomita ketään, tässä vaan ajatuksiani asiasta. ymmärrän, että joskus lapsi on todella jo raskausvaiheessa niin selkeästi kyvytön elämään, että on oikeasti lapselle parempi vaihtoehto kun ei synny kärsimään. mutta työkseni hoidan ja ohjaan kehitysvammaisia henkilöitä. downit ovat mielestäni vain oma ihmistyyppinsä, elämäniloisia, tunneälykkäitä ihmisiä, joilla jokaisella on oma persoonallisuus, unelmat, toiveet, kokemukset jne. eli elävät täyttä elämää. olen ollut opiskeluaikona asumisyksikköohjaajana. asiakkaat (mm. downit) siellä elelivät omissa vuokra-asunnoissa, joillakuilla riitti ohjaajan vierailu kerran päivässä viitisen minuutin ajan ulkopuoliseksi avuksi. ko. työpaikan jälkeen työskentelin vuosia ryhmäkodissa, jossa kehityshäiriöiden kirjo oli laaja. jopa syvästi kehitysvammaiset ihmiset näyttävät selkeästi tuntevansa samoja tunteita kuin muutkin, kokevansa nautintoa, iloa, surua yms. nyt olen autistien ja toisen kehityshäiriön omaavien henkilöiden ohjaaja. ja sama juttu; kaikki ovat elämänmyönteisiä ja omanlaisiaan yksilöitä, koskaan en ole törmännyt vammaiseen ihmiseen jonka elämälle en ole nähnyt tarkoitusta. itse olen päätynyt aborttiin sosiaalisista syistä kahteen kertaan; ehkäisy jota oikein käytin petti. ensimmäisen raskauden aikaan olin 16-vuotias ja psykoosissa bipolaarihäiriön tuoman rajun manian jäljiltä ja silloinen avopuolisoni pahasti päihdeongelmainen. toisella kerralla olin 23-vuotias, minulla oli ollut pitkäaikainen(2 v.) vahva sikiövaurioita aiheuttava lääkitys tulehdukseen ja jälleen puolisona henkilö, joka täysin syrjäytynyt. mutta nyt kaduttaa, vaikka olen ääneen sanonut että ajattelen asiaa järkiperäisesti. silti jos joku kysyisi, osaisin heti vastata minkä ikäiset nuo lapset olisivat nyt. eli jostain käsittämättömästä syystä nämä luonnonvastaisesti päätetyt elämät tietyllä tavalla jatkuvat. ja minun tuskani kasvaa. en toivo abortin kieltämistä, mutta toivon järkeä siihen, miten niitä myönnetään ja miten naisia ja heidän puolisoitaan tuetaan kun raskaus on ei-toivottu. jos minua olisivat läheiset (erityisesti kumppani) ja hoitohenkilöt kannustaneet ja rohkaisseet lapsen pitämiseen, olisin varmasti niin tehnyt. kun nainen on raskaana, hän haluaa useimmiten vastonvaraisesti suojella lastaan, olkoon järkiperäiset ajatukset millaisia vaan. ja kun nainen on päävastuussa myös raskaudenkeskeytyksestä, kokee hän varmasti itsensä huonoksi sen jälkeen, joko tietoisesti tai tiedostamatta.

http://www.iltalehti.fi/uutiset/2010053111765609_uu.shtml
unohdit tään