Viitisen miljoonaa meitä on.
Satakunta tosisairasta on vapaana, loput sairaaloissa.
Meidän ikäisemme ovat käyneet läpi kaikenlaista iloa ja surua.
Niin minäkin.
Mutta "kallonkutistajaa" en ole koskaan kaivannut enkä tarvinnut.
Jäin kerran auton alle, 8v., omasta syystäni.
Käsi oli viikon kipeä ja päähän tullut kuhmu parani kahdessa viikossa.
Sisältä saattoi pää mennä pilalle, mutta tässä sitä vaan mennään.
Nykyään kun tällaista sattuu, on aina joku "kriisiryhmä" paikalla ja paikallinen Kirkko avataan sureville.
Ja minä sain remmistä.
Luuletteko te, 50 , että tarvitsisitte apua vastaavassa tilanteessa?
Remmiä vai vajaatyöllistettyä Psykiatria ja kakaramaisesti, roskaa, höpöttävää "kriisiryhmää"?
Satakunta tosisairasta on vapaana, loput sairaaloissa.
Meidän ikäisemme ovat käyneet läpi kaikenlaista iloa ja surua.
Niin minäkin.
Mutta "kallonkutistajaa" en ole koskaan kaivannut enkä tarvinnut.
Jäin kerran auton alle, 8v., omasta syystäni.
Käsi oli viikon kipeä ja päähän tullut kuhmu parani kahdessa viikossa.
Sisältä saattoi pää mennä pilalle, mutta tässä sitä vaan mennään.
Nykyään kun tällaista sattuu, on aina joku "kriisiryhmä" paikalla ja paikallinen Kirkko avataan sureville.
Ja minä sain remmistä.
Luuletteko te, 50 , että tarvitsisitte apua vastaavassa tilanteessa?
Remmiä vai vajaatyöllistettyä Psykiatria ja kakaramaisesti, roskaa, höpöttävää "kriisiryhmää"?
Vastaukset 31
Vanhimmat
tarvii apua, joku ei ja joku ei edes ymmärrä tarvitsevansa.
traumoja kannetaan
,ollaan katkeria- ja sukupolvien ketju jatkaa kulkuaan
tokihan sodistakin on opittu jotain..... ?????
jota en ymmärrä, ainakaan omalla kohdallani.
Se on juuri, yksi niistä uudisssanoista.
Sodat osaan kyllä, mutta ei niistä ole faijalle, saati minulle, mitään Traumaa koskaan tullut.
Eikä lapsillenikaan. Hyviä Demareita, paitsi että hyväksyvät sodan, joissain tilanteissa.
Kerro lisää ongelmasta.
sun kirjoituksissasi läpi, :))) Ei varmaan sodan jälkeen olis itsemurhat nousseet niin rajusti,jos kriisi apua olisi ollut !!!! Sen myötä myös meille 50 tuli malli, ettei puhuta ja jos tuntuu pahalta,niin nirri veks itseltä ja pahimmassa tapauksessa perheeltä myös , nykynuoriso ottaa sen mallin valitettavasti netistä ja sit lähtee muitakin,kuin perheen jäseniä !!!!
Vaan on yhteiskunta vinossqa jos ammattiauttajat ovat auttamassa omaisia joiden olisi pitänyt nähdä, kuunnella ja olla mukana ymmärtämässä elämän tuskaa.
Keksivät sitten psykoloooooogit ja -atrit että helpommalla pääsee kun hoitaa itkua. heittää vaikka siihen pari ilopilleriä ja jjättää hankalat tapaukset kaduille.
Olen vähän murheellinen kun vierellä ei kuljeta noin yleensä, sitten päivitellään ja leikitään empaattista kun tulee suruviestä.Puhuvat tunneälystä..hoi hoi....
Mikään fariseus en ole vaan omat arvoni pidän ja valitsen ymmärräksyni mukaan menekö kristallikruunujen alle juhlaan vai elmänmakuisten penkinpainajaisiin.
olisin voinut kirjoittaa tuon itsekin.
Hyvä.
ovat kasvattaneet tämän 18-30v. sukupolven. Sukupolven, joka voi niin huonosti, että tarttuu aseeseen kun ei ole muuta ulospääsyä ahdingosta.
Onko kasvattaja se sukupolvi joka sai selkäänsä vahingon sattuessa?
Jos et ole menettänyt omaistasi väkivallan kautta, niin et voi tietää olisiko sinulle apua ammattiauttajalta.
ne puukkojunkkarit ja muut oli aikanaan? Mitähän ne sodat lopultakin on? Mitähän ne työpaikkakiusaamiset ja koulukiusaamiset? Entä perheväkivalta? Elämäähän tämä on ja hyvin raadollista.
ja jokusen ystävänkin.
Usko pois, tiedän kyllä miksi tein aloituksen.
Kysymys oli: Pitäisikö meidän ikäisten saada Remmiä vai keinotekoista Rakkautta.
lehdistä tutkimustuloksia suomalaisten väkivaltaisuudesta ja agressiivisuudesta kanssaihmisiä kohtaan.
Ja selkärangattomuudesta, kun pitäisi puuttua asiaan kun koulu- tai työkaveria kiusataan.
Jos emme itse kykene osoittamaan empatiaa ja antamaan tukea lähimmäisillemme, niin silloin meidän täytyy turvautua toiseksi parempaan: ammattiauttajaan.
joskus tuntuu, että nämä psygolokit on itse avun tarpeessa, hometta hartioilla ja puhuvat epäselviä.
Toisaalta voivathan he tekeytä asiakaansa tasolle.
iloista ja suruista olen selvinnyt
ilman ammattiauttajaa, uskon, että
paremmin.
En haluaisi ketään "viisasta vierasta"
neuvojaan antamaan. Nykyisin ei tarvitse
tapahtua kuin pieni onnettomuus, niin
jo kriisiryhmä on paikalla.
Viisas olet.
Väkisin työllistettyä porukkaa ei tarvita.
Netissä on joitain juttuja niiden lörpöttelystä aikuisille ihmisille.
Nämä kauniit sanasi painan
sydämeeni ja muistan ne aina:)
... ei ole yhtään Hienoa lukea tekstiäsi, jossa puhut sellaisesta asiasta, josta ET tiedä yhtään mitään.
Perustelet omat väittämäsi siihen, että olet Netistä lukenut joitain JUTTUJA niiden lörpöttelystä aikuisille ihmisille.
Aika vähäisin tiedoin, vedät omat johtopäätökset.
yhtään mitään, joten miten voisin.
Mutta, kuten täällä palstallakin, luotan ihmisiin.
Ja niin luotan netinkin tarinoihin, mutta en näillä sinisillä silmillä vaan aivoilla.
suomalaista miestä, apua ei pyydetä eikä huolita.
Ja se kyllä näkyy kaduilla ja kodeissa.
Mutta mies ei vaeltele kaduilla hakkaamassa.
Ja kotonakin vain tarvittaessa.
Se on ratkaissut monta avioliittoa, niin eroilla kun onnellisuudellakin.
Onnellisuutta vain ei tutkita.
Se on yhtä paha vaihtoehto kuin tyytyväiset Huorat.
Ja, ajattele ensin ennenkuin kiukuttelet.
Kaikille ei ilmeisesti traumaterapia sovi ja sen hyödyllisyydestä on monenlaisia mielipiteitä ihan asiantuntijoillakin.
http://www.tiede.fi/uutiset/uutinen.php?id=3396
Mietin tässä hyvin pitkään, että kykenenkö vastaamaan sinulle. Oman näkemykseni.
Kysymyksessäsi kirjoitit, että "kallonkutistajaa" et ole koskaan kaivannut etkä tarvinnut.
Kirjoitit myös "Luuletteko te, 50 , että tarvitsisitte apua vastaavassa tilanteessa?
Remmiä vai vajaatyöllistettyä Psykiatria ja kakaramaisesti, roskaa, höpöttävää "kriisiryhmää"?"
Yksi kysymys, ennenkuin vastaan varsinaiseen aloitukseesi. Mistä TIEDÄT, miten Psykiatrit tekevät omaa työtään, jos et koskaan ole ollut psykiatrin vastaanotolla? Ja mistä TIEDÄT, että "kriisiryhmä" toimii kakaramaisesti, on roskaa ja höpöttävää? Jos et ole ollut kuuntelemassa.
Kriisiryhmä on tarkoitettu ihmisille, jotka TUNTEVAT sitä tarvitsevan, jotka voivat saada siitä jonkinlaista selvennystä tapahtuneeseen, koska ovat itse niin pahassa kriisissä, etteivät oikein ymmärrä vielä tapahtunutta.
Tuntuu niin TODELLA pahalta, kun vain ajattelenkin näitä surmattujen lähiomaisia, joille on tullut "kuin salama kirkkaalta taivaalta" yhtäkkinen tieto, että lähimmäinen on kuollut.
Olen aina pitänyt itseäni täysipäisenä, en ole koskaan ollut tilanteessa, että olisin tarvinnut psykiatria. Perheessäni kaikki oli tasapainoista ja mielestäni myös lapseni olivat hyvin, hyvin tasapainoisia.
MUTTA, yhtäkkiä tapahtui onnettomuus. AVIOMIEHENI kuoli. Noin vaan yhtäkkiä. Ei ollut esim. sairautta, että olisi voinut jotenkin ennakkoon valmistautua toisen poismenoon.
Tällainen kammottava tieto EI yksinkertaisesti mene tajuntaan. Uskoo, mutta ei kuitenkaan usko. Menee täydelliseen shokkiin. Lyyhistyy kasaan.
Sydän revitään rinnasta. Kieltää kaiken, koska ensi hetki on se, että ei näin yllättävää tapahtumaa VOI YMMÄRTÄÄ. Hokee itselleen, että tämä EI OLE totta. Totuus on kuitenkin se, että se ON totta.
Minulle ehdotettiin kriisiapua. Minulle ja lapsilleni järjestettiin apua. Siellä oli pappi ja kolme muuta henkilöä. En tarkasti muista kaikkea, koska olin tosi poissa tolaltani. Kuitenkin minä ja lapseni saimme kertoa senhetkisen olotilan ja miltä TUNTUI, kun tieto kuolemasta tuli. Kammottavuudessaan se oli kuitenkin hyvin helpottavaa saada ulos tuskaa ja pahaa oloa.
Sitä alkoi TAJUAMAAN mitä oikeastaan oli tapahtunut. Ei läheskään vielä sitä, kuinka PYSYVÄ tuo kuolema on, mutta kuitenkin jotakin, jota on vähän vaikea selittää.
Nämä henkilöt kriisiryhmässä ovat saaneet koulutusta vastaanottamaan oikealla tavalla toisen ihmisen tuskaa ja kipua.
Olen sitä mieltä, että Kriisiryhmät ovat HYVIN tarpeellisia. Muistutan myös, että ne ovat vapaaehtoisia.
Jälkeenpäin olen keskustellut lapsieni kanssa tästä kriisiavusta ja he olivat myös sitä mieltä, että oli HYVÄ käydä siellä.
tunnetusti ei puhu eikä pussaa eikä apua tarvitse. Puhuminen on kuitenkin kiistatta tehokas ennaltaehkäisevä "lääke". Mutta sehän on vain jonninjoutavaa lässytystä.
pitää olla myös vapaaehtoista eikä väkisten onkimista kuten hyvin useasti käy sellaisissa tilanteissa.
Lakatkaa jo tuo jauhaminen suomalaisesta miehestä jne... Olkaa vähän aikaa pois täältä virtuaalimaailmasta ja lukekaa sanomalehtiä. Kyllä se naisillakin veitset heiluu jne.
se onkin, että saa tyypillisen miehen puhumaan "aroista asioista". Kun se alkuun pääsee niin huomaa pian itsekkin avautumisen hyödyn.
..kaikki puhuminen on vapaaehtoista. Eihän kukaan VOI viedä ketään VÄKISIN johonkin kriisiryhmään.
Tällaisien äkillisten kuolemien shokissa olevilta omaisilta kysytään, että TAHTOVATKO he mennä puhumaan jonkun ihmisen kanssa.
Heille kerrotaan paikkoja MINNE he voivat mennä.
Annetaan TIETOA, että voi mennä pyytämään apua JOS tahtoo.
Minun mielestäni tämän kaltainen informaatio on erittäin hyvin hoidettu täällä Suomessa.
VÄKISIN ei keneltäkään ongita mitään.
Eiköhän ne veitsenheiluttajat enimmäkseen kuitenkin ole miehiä.
Kun sisareni vuosia sitten päätti poistua tästä maailmasta, kävi kriisiryhmä vanhempiemme luona, mutta mitä yksi kerta auttaa. Tuska ei kuitenkaan koskaan lähde ihmisten päästä.
Isäni on sotaorpo ja hän kuuluu siihen ikäluokkaan, joka aliarvostaa näitä nykyajan kotkotuksia kuten kriisiryhmiä. Tyyliin "pärjättihin sitä ennenkin, vaikkei ollut ku perunankuoria syötävänä". Ennen ihmisillä oli kuitenkin toisensa. Taloihin mentiin kylään, eikä tarvinnut tilata aikoja.
kriisiapua ja terapiaa.
Voi olla että olisin selvinnyt selkäsaunallakin, mutta höpöttelystä ei tuu ahteri kipiäksi.
Minulla on ollut etuoikeus asua vuosikymmeniä monikulttuurisessa yhteiskunnassa. Olen läheltä nähnyt kuinka suuria eroja on siinä miten surevaa ihmistä lohdutetaan ja hänelle annetaan tukea. Enkä yhtään ihmettele että Suomessakin tarvitaan kriisiryhmiä ja ammattiauttajia.
Meillä suomalaisilla on tapana vähätellä surua ja välttää surevaa ihmistä. Menemme mykäksi ja kiusaannumme surevan edessä. Pakenemme tilanteesta, koska emme jaksa kuunnella toisen itkua ja murhetta. Vieläpä sanomme "kunnioittavamme" toisen surua pysymällä poissa lähettyviltä.
Noin jotenkin se menee. Kolhut on kestetty, lom- moja on , mut oletan pärjääväni (oletan) ma luulen!!!!
Eikö pitäisi olla sitä ennakoivaa työtä enempi, kuin noi kriisijutut, ja nyt en tarkoita etteikö ihan okei, mut aloitus tonne , kuten jo mainitsin.
Ei, en tarvi, olisiko iästäkin apua tässä asiassa?
silloin ja tänäänkin.Ajattelutapa oli ihan toinen.
Kriisiryhmät ovat jossain piilossa ja ne rynnii paikalle silloin kun tapahtuu. Kukaan tavallinen maija/matti meikäläinen edes tiedä tällaisesta reservistä.
Ennalta ehkäisevään toimintaan toivoisin parannusta.
Rakastakaa ihmiset toisianne ihan ensiksi.:)))