Venäjän vallankumous käynnisti kommunismin, jonka aiheuttamaa henkistä ja taloudellista tuhoa ei ole mahdollista laskea – eikä ymmärtää. Kukaan ei kykene sanomaan, kuinka monta oman maan kansalaista valtion sisäinen terrori ehti tapattaa. Venäläiseen kulttuuriin sisältyvä väkivallan kulttuuri on ollut erittäin vahvasti mukana Leninistä alkaen. Ei se toki alkanut Leninin tai Stalinin kaudesta, mutta sai laajuutensa perusteella täysin uusia ulottuvuuksia näiden kausina.
Venäjän vallankumouksen juhlijoiden olisi tarpeen lukea Kommunismin musta kirja (suomeksi WSOY 1997), joka 863 sivullaan antaa järkyttävän kuvan naapurimaan järjestelmästä. Kuitenkin tätä järjestelmää ja sen johtajia ihaillaan edelleen jopa Suomessa.
Kirja arvioi omien uhrien määräksi noin 20 milj. ihmistä, mikä ei sisällä sodassa menehtyneiden määrää. Luku on todennäköisesti aivan liian matala. Venäläinen tiedemies Dmitri Ivanovich Mendeleev (1834-1907) ennusti 1900-luvun alussa, että 1985 Venäjällä olisi 560 milj. ihmistä. Vuoden 1982 väestölaskennan mukaan kansalaisia oli 269 miljoonaa.
Aleksandr Kuznetsovin kirjassa Valkoisesta armeijasta ja sen kunniamerkeistä 1917-22 (Moskova 1991) on Argumenty i fakty ja Nash sovremennik –aikakausilehdistä koottu yhteenveto, jonka mukaan punaisen terrorin aikana tapettiin 100 – 110 miljoonaa viatonta kansalaista. Sodan uhrit eivät ole tässä luvussa mukana.
Menemättä syvällisemmin Kommunismin mustan kirjan ahdistavaan sisältöön, voidaan todeta kommunistisen totalitarismin aiheuttaneen mittaamattoman määrän henkisiä ja taloudellisia tuhoja. Niistä Suomi sai osansa, kun Neuvostoliitto 30.11.1939 hyökkäsi Suomeen ja aloitti talvisodan ja sen jälkeen jatkosodan. Sotien seuraukset ihmisuhreina ja taloudellisina menetyksinä valtavine sotakorvauksineen olivat Suomelle lähes tuhoisat.
Venäjän suurimmaksi viime vuosisadan tragediaksi voidaan sanoa sitä, ettei se ole koskaan tehnyt tiliä lähihistoriastaan. Kun neuvostototalitarismin rikoksia tarkastellaan fasismin tuominneen Nürnbergin sotarikosoikeudenkäyntien luokituksella, neuvosto-totalitarismi syyllistyi kaikkien kolmen päärikosnimikkeen mukaisiin tekoihin: rikokset rauhaa vastaan, sotarikokset ja rikokset ihmisyyttä vastaan (ohjesäännön 6. pykälä).
Euroopan Neuvosto tuomitsi totalitarististen kommunistihallintojen rikokset 25.01.2006. Poliittisten voimasuhteiden vuoksi ministerineuvostolle ei annettu toimenpidesuositusta. Suomalaiset EN-edustajat Mikko Elo ja Sinikka Hurskainen äänestivät tuomitsemista vastaan.
Presidentti Boris Jeltsin melkein aloitti tilinteon, mutta hänen neuvonantajansa hiljensivät hänet. Venäjän nykyjohto ei näytä ymmärtävän, ettei kymmenien miljoonien, ehkä sadan miljoonan valtion sisäisen terrorin uhrin ja ehkä noin 20 miljoonan muun uhrin sekä mittaamattomien taloudellisten menetysten muisto häviä mihinkään, vaan ne luovat yhä vahvaa pohjaa perussuhtautumisessa Venäjään.
Länsimaisittain ajatellen on mahdotonta ymmärtää, että vielä vuonna 2007 Venäjän presidentti Vladimir Putin nostaa Stalinin saavutuksia kunniaan ja ihannoi tätä valtioterrorin harjoittajaa suurena johtajana. Putinin mukaan ”Neuvostoliiton hajoaminen oli vuosisadan suurin geopoliittinen katastrofi”. Ei ihme, että Venäjällä on täytynyt lähihistoria jälleen kirjoittaa uusiksi ja vaihtaa kouluissa kirjoja. Ehkä syynä on Putinin oma koulutus Tšekan nykyisen seuraajan FSB:n vakoojana.
Kuinka sellaiseen maahan voisi täysin luottaa, joka väärentää historiaansa ja nostaa kunniaan oman valtioterrorismin harjoittajat? Kuitenkin kaikessa yhteistyössä ja -toiminnassa on kyse pohjimmaltaan luottamuksesta. Venäjän todellinen nousu valtavista potentiaaleista huolimatta ei tule toteutumaan, ennen kuin vanhat asiat korjataan. Vain sellaisesta toiminnasta syntyy win-win eli monipuolisesti aktivoituva toiminta, jossa kaikki osapuolet voittavat.
Venäjän vallankumouksen juhlijoiden olisi tarpeen lukea Kommunismin musta kirja (suomeksi WSOY 1997), joka 863 sivullaan antaa järkyttävän kuvan naapurimaan järjestelmästä. Kuitenkin tätä järjestelmää ja sen johtajia ihaillaan edelleen jopa Suomessa.
Kirja arvioi omien uhrien määräksi noin 20 milj. ihmistä, mikä ei sisällä sodassa menehtyneiden määrää. Luku on todennäköisesti aivan liian matala. Venäläinen tiedemies Dmitri Ivanovich Mendeleev (1834-1907) ennusti 1900-luvun alussa, että 1985 Venäjällä olisi 560 milj. ihmistä. Vuoden 1982 väestölaskennan mukaan kansalaisia oli 269 miljoonaa.
Aleksandr Kuznetsovin kirjassa Valkoisesta armeijasta ja sen kunniamerkeistä 1917-22 (Moskova 1991) on Argumenty i fakty ja Nash sovremennik –aikakausilehdistä koottu yhteenveto, jonka mukaan punaisen terrorin aikana tapettiin 100 – 110 miljoonaa viatonta kansalaista. Sodan uhrit eivät ole tässä luvussa mukana.
Menemättä syvällisemmin Kommunismin mustan kirjan ahdistavaan sisältöön, voidaan todeta kommunistisen totalitarismin aiheuttaneen mittaamattoman määrän henkisiä ja taloudellisia tuhoja. Niistä Suomi sai osansa, kun Neuvostoliitto 30.11.1939 hyökkäsi Suomeen ja aloitti talvisodan ja sen jälkeen jatkosodan. Sotien seuraukset ihmisuhreina ja taloudellisina menetyksinä valtavine sotakorvauksineen olivat Suomelle lähes tuhoisat.
Venäjän suurimmaksi viime vuosisadan tragediaksi voidaan sanoa sitä, ettei se ole koskaan tehnyt tiliä lähihistoriastaan. Kun neuvostototalitarismin rikoksia tarkastellaan fasismin tuominneen Nürnbergin sotarikosoikeudenkäyntien luokituksella, neuvosto-totalitarismi syyllistyi kaikkien kolmen päärikosnimikkeen mukaisiin tekoihin: rikokset rauhaa vastaan, sotarikokset ja rikokset ihmisyyttä vastaan (ohjesäännön 6. pykälä).
Euroopan Neuvosto tuomitsi totalitarististen kommunistihallintojen rikokset 25.01.2006. Poliittisten voimasuhteiden vuoksi ministerineuvostolle ei annettu toimenpidesuositusta. Suomalaiset EN-edustajat Mikko Elo ja Sinikka Hurskainen äänestivät tuomitsemista vastaan.
Presidentti Boris Jeltsin melkein aloitti tilinteon, mutta hänen neuvonantajansa hiljensivät hänet. Venäjän nykyjohto ei näytä ymmärtävän, ettei kymmenien miljoonien, ehkä sadan miljoonan valtion sisäisen terrorin uhrin ja ehkä noin 20 miljoonan muun uhrin sekä mittaamattomien taloudellisten menetysten muisto häviä mihinkään, vaan ne luovat yhä vahvaa pohjaa perussuhtautumisessa Venäjään.
Länsimaisittain ajatellen on mahdotonta ymmärtää, että vielä vuonna 2007 Venäjän presidentti Vladimir Putin nostaa Stalinin saavutuksia kunniaan ja ihannoi tätä valtioterrorin harjoittajaa suurena johtajana. Putinin mukaan ”Neuvostoliiton hajoaminen oli vuosisadan suurin geopoliittinen katastrofi”. Ei ihme, että Venäjällä on täytynyt lähihistoria jälleen kirjoittaa uusiksi ja vaihtaa kouluissa kirjoja. Ehkä syynä on Putinin oma koulutus Tšekan nykyisen seuraajan FSB:n vakoojana.
Kuinka sellaiseen maahan voisi täysin luottaa, joka väärentää historiaansa ja nostaa kunniaan oman valtioterrorismin harjoittajat? Kuitenkin kaikessa yhteistyössä ja -toiminnassa on kyse pohjimmaltaan luottamuksesta. Venäjän todellinen nousu valtavista potentiaaleista huolimatta ei tule toteutumaan, ennen kuin vanhat asiat korjataan. Vain sellaisesta toiminnasta syntyy win-win eli monipuolisesti aktivoituva toiminta, jossa kaikki osapuolet voittavat.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.