Tilanteeni on tällainen:
Olen 19-vuotias mieshenkilö ja olen ollut nenääni myöten ihastunut erääseen naishenkilöön nyt jo kohta neljä vuotta. Kyseinen henkilö oli lukioaikainen luokkatoverini ja nyt me molemmat aloitimme samassa yliopistossa.
Keskustelumme ovat tähän mennessä rajoittuneet yksinomaan koulunkäyntiin liittyviin asioihin. Minä utelen, hän vastaa, ei koskaan toisinpäin. Pelkään, että minä olen hänelle vain tuttava enkä mitään muuta. Olen parhaani mukaan yrittänyt pienillä eleillä kertoa hänelle tunteistani, mutten ole varma onko hän tietoinen niistä. Hymyilen hänelle, katson häntä palavasti, hipaisen hänen paidanhihaansa, istun ruokalassa hänen lähelleen, avaan hänelle oven ylioppilaskirjoitusten jälkeen... Flirttiyritykseni ovat kuitenkin jäänet melko vaisuiksi yksittäistapauksiksi. Aina kun minun on ollut tarkoitus läväyttää kaikki panokseni tiskiin, on kieleni mennyt solmuun, sanat kaikonneet mielestä, paidankaulus alkanut puristaa...
Tekosyyksi surkealle suoriutumiselleni olen antanut sen, että jotenkin alitajunnassani ajattelin, että yhdessäolostamme olisi tullut huomattavan vaikeaa. Kotipaikkakuntamme on hyvin pieni ja harvaanasuttu: asuimme monen kymmenen kilometrin päässä toisistamme ja lähimmät elokuvateatterit ja ravintolat olisivat olleet vielä kauempana. Sitä paitsi entä jos lukion jälkeiset suunnitelmamme olisivat pakottaneet meidät eri paikkakunnille?
Nyt kun me molemmat suoritamme viisivuotista tutkintoa samassa opinahjossa ja asumme pyörämatkan päässä toisistamme, ympärillämme enemmän kuin tarpeeksi erilaisia ajanviettopaikkoja, en voi keksiä enää tekosyitä. Minun on puhuttava hänelle, kerrottava asiat suoraan, kävi siinä miten tahansa. Järkiähän tässä menee kun en saa häntä mielestäni.
Selväähän on se, että Hurmaaminen Ensi Silmäyksellä -kortti on jo pelattu. En voi muuttaa sitä kuvaa, jonka hän on minusta kolmen vuoden aikana piirtänyt. Voin vain toivoa, että se olisi mahdollisimman imarteleva. Minun on siis sanottava tunteeni ääneen ja katsoa miten siinä käy. Voisin ohjata hänet johonkin kahvilan nurkkapöytään ja puhua asiat puhki, mutta olen yrittänyt vastaavaa temppua moneen otteeseen jo lukioaikana pääsemättä suunnitelmassa kuitenkaan edes liikkeelle. Sanani takertuisivat kurkkuuni, pulssini kohoaisi ja lopulta luultavasti pyörtyisin siihen paikkaan.
Kaipaan neuvoja. Kuinka kerään tarpeeksi rohkeutta mennä puhumaan hänelle? Kirjoittaisinko hänelle kirjeen? Auttakaa, olen pulassa! Aika tuntuu loppuvan käsiin. Kohta hän löytää jonkun muun, ellei ole jo niin tehnyt! Haluan tietää, kuinka tehdä tilanne helpoksi myös hänelle. Miten itse suhtauduisit, jos pitkäaikainen luokkatoverisi tulisi ja kertoisi olleensa ihastunut sinuun jo vuosia? Voiko tuttavuussuhde kääntyä yhtäkkiä rakkaussuhteeksi?
Olen 19-vuotias mieshenkilö ja olen ollut nenääni myöten ihastunut erääseen naishenkilöön nyt jo kohta neljä vuotta. Kyseinen henkilö oli lukioaikainen luokkatoverini ja nyt me molemmat aloitimme samassa yliopistossa.
Keskustelumme ovat tähän mennessä rajoittuneet yksinomaan koulunkäyntiin liittyviin asioihin. Minä utelen, hän vastaa, ei koskaan toisinpäin. Pelkään, että minä olen hänelle vain tuttava enkä mitään muuta. Olen parhaani mukaan yrittänyt pienillä eleillä kertoa hänelle tunteistani, mutten ole varma onko hän tietoinen niistä. Hymyilen hänelle, katson häntä palavasti, hipaisen hänen paidanhihaansa, istun ruokalassa hänen lähelleen, avaan hänelle oven ylioppilaskirjoitusten jälkeen... Flirttiyritykseni ovat kuitenkin jäänet melko vaisuiksi yksittäistapauksiksi. Aina kun minun on ollut tarkoitus läväyttää kaikki panokseni tiskiin, on kieleni mennyt solmuun, sanat kaikonneet mielestä, paidankaulus alkanut puristaa...
Tekosyyksi surkealle suoriutumiselleni olen antanut sen, että jotenkin alitajunnassani ajattelin, että yhdessäolostamme olisi tullut huomattavan vaikeaa. Kotipaikkakuntamme on hyvin pieni ja harvaanasuttu: asuimme monen kymmenen kilometrin päässä toisistamme ja lähimmät elokuvateatterit ja ravintolat olisivat olleet vielä kauempana. Sitä paitsi entä jos lukion jälkeiset suunnitelmamme olisivat pakottaneet meidät eri paikkakunnille?
Nyt kun me molemmat suoritamme viisivuotista tutkintoa samassa opinahjossa ja asumme pyörämatkan päässä toisistamme, ympärillämme enemmän kuin tarpeeksi erilaisia ajanviettopaikkoja, en voi keksiä enää tekosyitä. Minun on puhuttava hänelle, kerrottava asiat suoraan, kävi siinä miten tahansa. Järkiähän tässä menee kun en saa häntä mielestäni.
Selväähän on se, että Hurmaaminen Ensi Silmäyksellä -kortti on jo pelattu. En voi muuttaa sitä kuvaa, jonka hän on minusta kolmen vuoden aikana piirtänyt. Voin vain toivoa, että se olisi mahdollisimman imarteleva. Minun on siis sanottava tunteeni ääneen ja katsoa miten siinä käy. Voisin ohjata hänet johonkin kahvilan nurkkapöytään ja puhua asiat puhki, mutta olen yrittänyt vastaavaa temppua moneen otteeseen jo lukioaikana pääsemättä suunnitelmassa kuitenkaan edes liikkeelle. Sanani takertuisivat kurkkuuni, pulssini kohoaisi ja lopulta luultavasti pyörtyisin siihen paikkaan.
Kaipaan neuvoja. Kuinka kerään tarpeeksi rohkeutta mennä puhumaan hänelle? Kirjoittaisinko hänelle kirjeen? Auttakaa, olen pulassa! Aika tuntuu loppuvan käsiin. Kohta hän löytää jonkun muun, ellei ole jo niin tehnyt! Haluan tietää, kuinka tehdä tilanne helpoksi myös hänelle. Miten itse suhtauduisit, jos pitkäaikainen luokkatoverisi tulisi ja kertoisi olleensa ihastunut sinuun jo vuosia? Voiko tuttavuussuhde kääntyä yhtäkkiä rakkaussuhteeksi?
Vastaukset 5
Vanhimmat
On parempi saada tunteensa kerrottua, kuin jättää kertomatta ja katua sitä lopun ikäänsä.
Kun ihastuksesi on jo kestänyt noinkin kauan, niin sun olisi hyvä saada tunteesi ulos, koska tunteiden sisällä pitäminenkin on tuskallinen taakka kantaa.
Tiedän, että voi olla todella vaikeaa kertoa tunteista face to face, joten viimeisenä keinona olisi todella kirjeen kirjoittaminen tuolle tytölle.
Hyvänä puolena tuossa myös se, että saisit kirjoitettua kaiken mitä sisälläsi on, ja tietenkin se on (ainakin mun mielestäni) ihanan romanttinen ele.
Puhuessa ja hermoilessa myös helposti ei muista sanoa kaikkea mitä haluaisi tai se tulee ihan väärässä muodossa ulos:) Voit ojentaa kirjeen tytölle henkilökohtaisesti.
En voi puhua kuin omasta puolestani, mutta minä ainakin olisin otettu!
Toivottavasti tästä oli sulle jotain apua:)
Olen miettinyt tuntedeni julkituomista kirjeen välityksellä. Minulla on itse asiassa jo kirjepaperia ja kuori varta vasten hankittuna.
Olen varma, että hän olisi otettu kirjeestä, mutta ongelmaksi nousee se, että miten sellaisiin tulisi vastata? Miten esimerkiksi itse reagoisit, jos lukionaikainen luokkatoverisi läväyttää yhtäkkiä tunteensa julki? Kirjottaisitko takaisin (ostin lisäksi myös pienempiä kuoria mukaan laitettavaksi)? Soittasitko tai laittasitko tekstiviestin jos mukana olisi puhelinnumero? Miten reagoisit kun seuraavan kerran näet kirjeen lähettäjän. Minä ainakaan en tietäisi mitä tekisin.
Ehkä kirjeessä tulisi olla mukana myös jonkinlaiset ohjeet siihen, miten menetellä. Kirjeessä ehdottaisin hänelle esimerkiksi elokuviin menoa kuten edellisessä viestissä neuvottiin. Mukana tulisi pieni vaaleanpunainen kortti, johon olisi kirjoitettu muutama leffanäytöksen ajankohta ja jossa pyydettäisiin valitsemaan sopivin niistä rasti ruutuun -menetelmällä. Ennen sitä olisi tietenkin tapaaminen vaikkapa seuraavana päivänä yliopistolla ennen jotain luentoa.
Olisiko tämä liian monimutkaista? Kirje sysää valtavat paineet tytön suuntaan, mutta on ehdottomasti paljon vähemmän hermojaraastava tapa tuoda tunteet julki kuin pitkä puhesessio.
Riippuu tytön luonteesta, miten haluaisi sulle vastata takaisin..
Mun mielestä olisi parasta tavata kasvotusten jossain rauhallisessa paikassa sen kirjeen jälkeen. Olisi helpompaa jutellakin, kun kumpikin tietää missä mennään.
Sanoisin, että unohda menettelyohjeet ja "rasti ruutuun"-jutut:) Sä voisit vaikka laittaa kirjeen loppuun sun puhelinnumeron ja kehottaa tyttöä tekstaamaan tai soittamaan mikäli kiinnostusta löytyy. Ja mikäli löytyy, niin sen jälkeen olisi hyvä ehdottaa sitä tapaamista ihan kasvotusten ja jutella rauhassa (ei siis siellä koululla).
Kyllä se siitä kun alkuun pääsee:) Ja jos pettymyksiä tulee, niin ainakin tiedät missä mennään ja saat rauhan:) Etkä joudu ikuisesti miettimään että mitä jos..
Tyttö on rauhallinen, hiljaisenpuoleinen, varautunut, en kuvailisi häntä kuitenkaan ujoksi, tunnollinen koulussa. Pitää runoista. Luultavasti kotihiiri, kuten minäkin. Hän ei toimi impulsiivisesti, joten kirjeeni luultavasti pistäisi hänet miettimäään vaikka vastaanvanlaisia tunteita myös tänne suuntaan olisikin.
Sen asian tiedostaminen, että häntä ei kiinnosta tai että hän on varattu, ei olisi lainkaan niin huono asia, sillä sitten voisin tosiaan huoleti jatkaa eteenpäin. Huonoin mahdollinen tilanne olisi se, ettei hän osaisi päättää tai ei uskaltaisi tehdä mitään. Me molemmat olisimme vaivautuneita ja häntä olisi entistä vaikeampi lähestyä.
Voi kunpa se olisikin niin helppoa vain kylmän viileästi lampsia hänen luokseen, kehua hänen silmiään ja pyytää kahville ja myöhemmin leffaan. Jos tapaisin hänet ensimmäistä kertaa vasta nyt niin varmasti tekisin tällä tavalla, en ujostelisi pyytää vierasta naista ulos. Minun ja hänen välinen suhde on kuitenkin ollut jo vuosia niin vankaksi koulumaailmaan sidoksissa, että kynnys tuoda siihen mukaan romanttinen puoli tuntuu valtavan korkealta.
Kirje ei varmaan ole huono vaihtoehto.
Mutta mikset pyytäisi häntä sitä ennen kahville tai niin kuin joku jo ehdotti, leffaan? Ei tarvitsisi kerralla kertoa kaikkea, vaan tehdä sellainen hiljaisempi "kaapistatulo". Leffassakäynti voisi ehkä pehmittää tilannetta ennen kirjettä. Ja leffakutsu jo sinällään ilmaisee toiselle, että on hänestä kiinnostunut.
Sinänsä en pidä outona, että lukioaikainen ihminen on jäänyt mieleen. Ehkä se ihmetyttää enemmänkin, että olet ollut vaiti kaikki nämä vuodet. Siinä ehtii luoda toisesta kaikenlaisia utopioita, jotka eivät vastaa todellisuutta. Siksi ihmisiin pitäisi tutustua ensin. Muu on helposti omaa kuvitelmaa.