Kuinka monella alkaa olla jaksaminen kortilla

rikkoutunut perhe. Näitä tapauksia tulee lisää, ja syylliset löytyvät eroperheiden lapsista.

Ei sovi unohtaa, miten rankkaa lestadiolaisperheidenkin elämä on.
Hei eivät suinkaan ole vapaat ongelmista, vaikka aina vakuutetaan, että voimia annetaan sen verran kuin tarpeen on.
Huonojakin uskovaisperheitä on ja mistäköhän se johtuu. Usko ei ole kaikille voimaa antava.
Näkeehän sen tuolla rippileireillä ja kansanopistoissa, miten siellä kohtaa ongelmanuoria.
Usein ongelmanuori käyttää tupakkaa yrittäen sillä paikata itsetuntoaan tai jaksamistaan.

Myös hyvin monet vanhemmat tupakoivat sen tähden, kun ottaa perhe-elämän kovuus niin pattiin, siis voimille.
Jaksaminen on siis kortilla ja ei auta siihen vaikka kuinka kävis seuroissa.

Tyypillistä lestadiolaisuudelle on se, että asioita, siis kielteisiä salaillaan ja ne koitetaan pitää maton alla kun taas toisaalta ylistetään, miten onnellista elämä uskovaisilla on.
Ja ongelmiin löytyy tietysti vain yksi ratkaisu. Pitää uskoa ja pyytää anteeksi ja nöyrtyä.

Monilla lestadiolaisvanhemilla on tämä suru, että kun lapsista osa heittää uskomisen pois.
Vanhemmat sais mennä itseensä.
Yksi tyurmion aiheuttaja on tupakoiminen, joka on ensi askel maailmaan, siis epäuskoon.
Tätä ei ole milloinkaan kuitenkaan myönnetty.

koska itselläni ei ole kouluikäisiä lapsia--enää.

Voin vain aavistaa sen ahdistuksen, joka heidän ja heidän vanhempiensa mielissä käy.

Ennen koulu oli turvallinen paikka ja sinne lähetti lapsensa huoleti, ei enää.

Ennen pahat asiat tapahtuivat ulkomailla tai ainakin Helsingissä tai sen lähellä, ei meillä muualla, kaukana maaseudulla. Mutta ei enää. Kauhajoki on pieni, unelias maaseutukaupunki Pohjanmaalla ja nyt sen paikan tietää koko maailma, kiitos nykyviestimien.

Ennen ei ollut nettiä ja Youtubea, nyt on. Ja on televisiokin, totta. Tv:ssä on vain ennakkosensuuri, joten sieltä ei löydy sitä pahinta väkivaltaa, nettiä ei sensuroi mikään eikä kukaan.

Mutta nyt on nyt ja lapset kasvavat turvattomammassa ympäristössä kuin ennen. Harvoin on äiti kotona kun murrosikäinen tai nuorempikin lapsi tulee koulusta.

Ennen äiti sai ottaa koululaisenkin kainaloonsa tai syliinsä ja rauhassa juteltiin päivän tapahtumat ja lapsen mieltä askarruttavat asiat. Usein lapsi ja nuori tulee avain kaulassa yksin kotiin, toisin kuin monissa muissa Euroopan maissa. Meillä odotetaan lasten selviytyvän yksin paljon nuorempina kuin muualla.

Mitä meille vanhemmille on annettu tilalle, jotta voisimme kasvattaa tasapainoisia aikuisia meidän lapsistamme ja nuoristamme? Eipä ole juuri eväitä annettu. Meidän täytyy selvitä oman kokemustemme perusteella. Tärkein lienee läsnäolo ja keskustelu, paikalla oleminen muutenkin kuin fyysisesti. Välittäminen. Olemalla tuki ja olkapää.

Nuoren on ehkä hyvä tietää konkreettisesti se, että aikuisetkaan eivät voi suojella heitä maailman pahuudelta. Ja että nuorenkin on hyvä olla lähtövalmiina ikuisuuteen milloin tahansa, lähtö voi tulla kesken koulupäivän, ihan tavallisessa arjessa.

Uskovaisessa kodissa kasvaneen nuoren oma uskonratkaisu, uudelleensyntyminen on noita ajatuksia pohtimalla se toivottava tapahtuma, ellei se jo ennen ole tapahtunut. Nimittäin hyvin monissa vl-kodeissa kasvaa tapauskovaisia nuoria aikuisia, jotka pinnallisesti pohtivat "onko se tai tämä asia syntiä", sen sijaan että pohtisivat, olenko minä Jumalan lapsi, Taivaan perillinen, Olenko uudestisyntynyt Jeesuksen omaksi?

Uskovaisen kodin keskusteluissa tulee luonnollisesti esiin tällaisten kauheitten tragedioitten keskellä se tärkein, olemmeko todella uskovaisia, vai kuljemmeko tavan vuoksi seuroissa, olemmeko Jumalanlapsia? Äidin ja isän kanssa keskustelu näistä asioista voi olla se paras turva ja tuki nuorelle. Vaikka elämässä tapahtuisi mitä tahansa, niin turvamme on Ikiaikojen Jumala.