Kun ihminen on lapsesta asti enemmän tai vähemmän yksin, niin hänen aivoihinsa ja muistiinsa jää liian paljon negatiivisia kokemuksia yksinäisyydestä. Negatiivisena koettu yksinäisyys liian suurina annoksina on traumaattinen kokemus.
Itse olen kokenut sitä liian paljon ja yhä joudun kokemaan.
Toisaalta, voiko siihen tottua? Kai siihen on lopulta pakko tottua, jos kertakaikkiaan ei pysty hankkimaan ihmissuhteita, tai vaikka pystyisi, ei saisi. Aina kun ei vaan voi onnistu, vaikka hampaat irvessä yrittäisi vääntää ihmissuhdetta. Niin, ja eipä sellainen kannatakkaan. Se syö itsetuntoa, jos/kun puoliväkisin vääntää ihmissuhdetta kasaan. Sellainen tukehtuu omaan mahdottomuuteensa.
Onko meitä ihmissuhde-vammaisia paljonkin?
Itse olen usein ajatellut, että mä olen oikeesti hyvä tyyppi. Huumorintajuinen, syvällinen, empaattinen jne. mutta miksi kohtaloni on olla kaikella tavalla niin yksin? Niin, tavallaan itse jo vastasinkin tähän kysymykseen ylempänä. Kun ei osaa ihmissuhde-kiemuroita, niin saa jäädä lehdelle soittelemaan niin sanotusti.
Kyllähän näitä saa miettiä vaikka päänsä puhki.
Lisään vielä sen, että vuosien kiusaaminen lapsena, nuorena ja vielä aikuisenakin aiheuttaa syvälle iskostuneen ajatuksen: Kukaan ei oikeasti halua olla mun kans. Olen halveksittava, huono, kelvoton jne. Vaikka olisikin myös ns. hyvä tyyppi. -Ristiriitaista.
Heittäkääpä filosofioitanne kehiin.
Itse olen kokenut sitä liian paljon ja yhä joudun kokemaan.
Toisaalta, voiko siihen tottua? Kai siihen on lopulta pakko tottua, jos kertakaikkiaan ei pysty hankkimaan ihmissuhteita, tai vaikka pystyisi, ei saisi. Aina kun ei vaan voi onnistu, vaikka hampaat irvessä yrittäisi vääntää ihmissuhdetta. Niin, ja eipä sellainen kannatakkaan. Se syö itsetuntoa, jos/kun puoliväkisin vääntää ihmissuhdetta kasaan. Sellainen tukehtuu omaan mahdottomuuteensa.
Onko meitä ihmissuhde-vammaisia paljonkin?
Itse olen usein ajatellut, että mä olen oikeesti hyvä tyyppi. Huumorintajuinen, syvällinen, empaattinen jne. mutta miksi kohtaloni on olla kaikella tavalla niin yksin? Niin, tavallaan itse jo vastasinkin tähän kysymykseen ylempänä. Kun ei osaa ihmissuhde-kiemuroita, niin saa jäädä lehdelle soittelemaan niin sanotusti.
Kyllähän näitä saa miettiä vaikka päänsä puhki.
Lisään vielä sen, että vuosien kiusaaminen lapsena, nuorena ja vielä aikuisenakin aiheuttaa syvälle iskostuneen ajatuksen: Kukaan ei oikeasti halua olla mun kans. Olen halveksittava, huono, kelvoton jne. Vaikka olisikin myös ns. hyvä tyyppi. -Ristiriitaista.
Heittäkääpä filosofioitanne kehiin.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Omista kiinnostuksen kohteina olevista harrastusporukoista löytyy yleensä ystäviä. Samanhenkisyys on yhdistävä tekijä. Mikä sinua kiinnostaa siitä löytyy hakusanoilla oman alueesi mahdollisuuksia kyseisestä aiheesta.
Eli isäni käytti ollessani lapsi paljon alkoholia ja näin sen myötä asioita joita kenenkään lapsen ei kuuluisi nähdä ja jouduin ottamaan vastuuta tavallaan vanhemmistanikin.
HUonolla tuurilla minustakin olisi voinut kasvaa ihminen joka pakenee vastoinkäymisiä alkoholiin, mutta se tunne joka lapsuudesta jäi minulle, on niin voimakas, etten millään muotoa pystyisi tekemään sitä omille lapsilleni.
Elämässäni olen selvinnyt kuitenkin ihan hyvin, ottaen lapsuuden taustat huomioon.Ehkäpä kunnianhimoni on se joka minut on saanut pysymään pinnalla.
Nyt vanhemmiten kuitenkin olen ottanut selvää kuinka ns."alkoholistiperheen lapset" käyttäytyvät aikuisena .
Sosiaaliseen käyttäytymiseen taustani kyllä ovat kieltämättä vaikuttaneet.
Ei ole ollenkaan helppo tututstua uusiin ihmisiin ja kaikkeen suhtautuu varauksella.Ei vain ole yksinkertaisesti helppo heittää kelle vaan "elämäänsä" tarinaa.
Lähipiirini ei kuitenkaan tiedä tästä sosiaalisesta pelostani, eivätkä varmaan edes uskoisi, jos heille siitä kertoisin.
Ammatikseni kuitenkin pyörin ihmisten keskellä ja voin kyllä jutella niitä näitä, mutta olen kuitenkin melko "asiakeskeinen" isommassa joukossa.
Voimia vaan simulle,- yrittäkäämme vaan päästä tämän asian kanssa eteenpäin ja kehittää itseämme
enemmän kuin soisi olevan
kyse on siitä ettei meillä ole tapahtunut ns normaalia itsenäistymis-eriytymiskehitystä vaan jokin on sen sotkenut
oma historiani on lapsesta saakka yksin olemisen historiaa.Eli kun ei ole ollut koskaan ihmisten kanssa ni ei sitten osaa aikuisenakaan oikein ottaa kontaktia toisiin. Mitä vanhemmaksi tulen niin sen vaikeampaa - ilmeisesti..
Bussissa ja junassa ym kuulee usein kun ihmiset kertovat itsestään, puhuvat. Jokin aika sitten havahduin siihen että enhän minä ole lapsuudessa kuullut ihmisten puhuvan keskenään - muuta kun juoruuvan - eikä minun kanssani juuri ole kukaan koskaan edes puhunut - miten minä muka olisin voinut oppia puhumaan,kun ei kerran ole mallia ollut...no tässä sitä sitten opettelen - pian nelikymppinen nainen.
Terapiassa käyminen auttoi siinä että ymmärrän itseäni paremmin ja hyväksyn yksinäisyytenikin. Vaikka olen ihan yhtä yksin kuin ennenkin,niin yksinäisyyden tunne sielusta on kadonnut, se joka ennen niin kovin ahdisti ja suorastaan kuristi. Tunnen olevani vapaa yksinäisyydestä, vaikka ei puhelimeeni yhtään enempää puheluita tulekaan eikä sähköpostiini postia.
Täälläkin yksi ihmissuhdevammainen. Pienestä pitäen olen tuntenut itseni jonkinlaiseksi hylkiöksi muiden ihmisten keskuudessa. En ole kokenut kovin paljoa suoranaista kiusaamista, mutta usein minut on vaan jätetty ulkopuolelle. Koulussakin olin se, joka parittomana istui kahden hengen pöydissä yksin. Ryhmätyötkin jouduin toisinaan tekemään yksin.
Kuitenkin pidän itseäni hyvänä tyyppinä. Olen saanut toisinaan kuullakin, että minua arvostetaan; että on hienoa kun laisesi ihminen on olemassa. Vaan kovin vähän siitä tuntuu itselleni iloa olevan. Jotenkin en edes tiedä, mikä minussa oikein on vialla. Ehkä se sitten on puhdasta sosiaalisten taitojen puutetta. Ehkä vain ei ole samanhenkisiä ihmisiä.
Ei se vaan lakkaa tuntumasta pahalta, kun näkee muiden ihmisten olevan onnellisia toistensa seurassa, eikä itse saa kokea samaa. Tai kun sattumalta tutustuu johonkin ihmiseen, joka vaikuttaa todella mielenkiintoiselta ja hyvältä tyypiltä ja toivoisi ystävystyvänsä hänen kanssaan, mutta saa taas kerran huomata, että minä en häntä kiinnosta missään mielessä, tai hänen elämäänsä ei vain mahdu uutta ihmistä.
En enää jaksa uskoa, että joku haluaisi kanssani olla. Sitä vaan on yritettävä keksiä jotain muuta sisältöä elämäänsä. Silti olo tuntuu usein niin turhalta. Elän toivossa, että vanhenemisen myötä tähän tottuu.
Lisäksi, yksin ollessaan sitä kai alkaa kehitellä jos jonkinlaisia ajatuskuvioita ja muuttuu entistä kummallisemmaksi ja sitä myöten entistä kartettavammaksi muiden ihmisten silmissä.
vedät liikaa numeroa asioista. "Heittäkää filosofianne kehiin", "filosofi". Tai sitten sinulla on vain sellainen huumorintaju jolloin otin turhaan pultit asiasta, sorry xo)
Niin tai näin, yksinäisyys lannistaa itse kutakin. Ei ihmistä ole tarkoitettu viettämään kaikkea vapaa-aikaansa yksin. Mutta vahvuutta vaatii kieltämättä sekin, että tunkee porukkaan, johon ei ole tervetullut. Radikaaliesimerkki: hikketyttö menisi pissis-porukkaan. Heh. Yksinäinen hikke olisi sen jälkeen tuplasti onnettomampi. Enkä nyt meinaa, että kaikki hikopingot olisivat yksinäisiä, vaan kunhan otin esimerkin vuoksi.
Entisenä koulukiusattuna olen sitä mieltä, ettei yksinäisyyttä pidä kenenkään hävetä. Yksinäisyys on pelkkä hetkellinen (elämän)tilanne -siinä missä ylipaino, ihastuminen jne. Se ei kerro ihmisen persoonasta yhtään mitään.