Floppaako Black Roses!

Todella huonoa, epäaitoa musiikkia. Suoraan siitä paskaläjästä, mikä tähtää vain levymyyntiin. Häpeällisen huonoa kamaa.

Taitaa olla eka Rasmus levy, joka alkanut aukeamaan vasta useammilla kuuntelukerroilla. Alkufiilikset oli lähinnä sekavat ja tuli vähän Hellofatester mieleen. Mutta muutaman kuuntelun jälkeen kuulostaa jo ihan mainiolta.

Pidin itseasiassa edellisestä levystä paljon, mutta ero tähän ehkä se, että onhan tässä enemmän syvyyttä. Ja monessa biisissä aineksia hienoksi keikkabiisiksi. Run to you, Lost & Lonely, The Fight jne. Jotain miinuksia, niin kitarasoolot pätkästy muutamaan otteeseen liian lyhyeen ja muutamat efektivalinnat outoja. Esim. Your Forgiveness, samaan aikaan supertarttuva ja superärsyttävä. Ten Black Roses ei myöskään ole auennut mitenkään, siinä ehkä heikoin yksittäinen kipale.

Paha mennä vielä sanomaan miten hyvä levy lopulta on. Selkeästi parempi kuin Dead Letters, mutta ei ehkä ihan sinne Inton tai Playboysin tasolle kuitenkaan yllä.

Vaikea sanoa, floppaako Black Roses. Tietysti on päivän selvää, että se myy Suomessa ainakin melko hyvin, mutta maailmalla menestyminen on erittäin vaikeaa. Ja suosion yllä pitäminen on vaikeata sekin. Tarvitaan paljon promoamista ja iso radiohitti tai median valtava ylistys ja huomio - The Rasmuksen tapauksessa hittejä tarvitaan, vaikka Desmond Childin mukanaolo lisää kyllä vähän median kiinnostusta. In the Shadows oli poikkeuksellisen vahvasti hitti suomalaiseksi kappaleeksi, eikä sellainen toistu ihan heti, sillä taidon lisäksi tarvitaan tuuria, että saa kappaleen leviämään yhtä laajalle. Tällä kertaa The Rasmuksella on paketti, jonka ei sietäisi flopata, 11 laadukasta kappaletta. Edellinen levy ei ollut läheskään yhtä iskevä, joten ei siksi ole niin suuri ihme tai "vääryys" sen floppaaminen.

Kriitikot haluavat aina jotakin yltiömäisen omaperäistä ja epäkaupallista ja aikaansa edellä olevaa, mutta loppujen lopuksi musiikissa on kyse helvetin hyvistä melodioista (ja riffeistä) ja sen herättämistä tunteista, eikä siitä, että onko joku niin tajuttoman luova, taiteellinen ja erikoinen. Ei pyörää tarvitse keksiä uudelleen, koska on yksinkertaisesti fakta, että maailman parhaat kappaleet ovat hyvin yksinkertaisia ja perustuvat pop-kaavaan. Näin tekee myös The Rasmus. Media ei ehkä kiinnostu bändistä, joka ei tee jotain jollain tapaa poikkeuksellista, mutta se ei vähennä itse musiikin arvoa.

Ja mielipiteekseni Black Rosesista: paras suomalainen musiikkialbumi vuosiin, ja taas vuosiin. Levyllä on äärettömän vahvoja, yksinkertaisen nerokkaita ja koukuttavia pop-kappaleita melodioineen ja soundeineen. Ensimmäinen single ei mielestäni kerro läheskään koko totuutta Black Rosesin laadusta. Esimerkiksi viisuja Lost and Lonely, Ten Black Roses, Justify ja Dangerous Kind parempia pop-melodioita ei Suomessa tee tasan kukaan. Se on fakta. On sitten eri asia, että mielyttävätkö kyseiset kappaleet henkilökohtaisesti jokaista vai eivät ja kuka pitää yhtyeen tyylistä, mutta se olkoon jokaisen oma ongelma. Itse saan irti enemmän musiikista, jota diggailen ja jota kohtaan suhtaudun ennakkoluulottomasti, kuin jota vihaan valmiiksi jo sen takia, että "tuohan on ihan huono bändi".